”Kun olisi edes yksi ihminen, kehen turvautua” – Osmo Kontula on arkiseksin evankelista, jonka mielestä media liioittelee monien seksi- tai ihmissuhdemuotojen yleisyyttä

Tutkimusprofessori Osmo Kontula, 73, istuu Helsingin kirjamessujen esiintymislavan tuoliin puhuakseen – kuten aina – seksistä ja rakkaudesta. Näin hän on tehnyt tasaisin väliajoin yli kolmen vuosikymmenen ajan.

On lokakuu 2024, ja monisuhteisuutta käsittelevän paneelikeskustelun moderoijat Kallion lukiosta silmäilevät muistiinpanojaan. Kontula ei näytä nauttivan sanottavasti esillä olosta, muttei myöskään jännittävän.

Kontulan vieressä istuu kolme niin ikään seksistä ja rakkaudesta kiinnostunutta panelistia: toimittaja-kirjailija Mirja Hämäläinen, kirjailija Erkka Mykkänen ja monisuhteisuusaktivisti Maiju Voutilainen. Muiden panelistien lähestymistapa monisuhteisuutta kohtaan on ainakin jollain tapaa aktivismin värittämää.

Kontula taas on kiistatta Suomen johtavia seksitutkijoita, ja hänen havaintonsa koskevat massoja sekä pitkän aikavälin kehityslinjoja. Kontula on luultavasti lausunut perin väestöliittomaiselta kalskahtavan sanan yhdyntätrendi useammin kuin kukaan muu suomalaisessa julkisessa keskustelussa.

Näistä asemista keskustelu lähtee liikkeelle. Kun Avoimet suhteet -kirjan tekijä Mirja Hämäläinen sanoo, että monisuhteisuus eri muotoineen on juuri nyt erityisen pinnalla, Kontula tokaisee:

“Jos suomalaiset tutkimusten mukaan jotain parisuhteiltaan toivovat, niin sitovuutta.”

Hämäläinen arvelee, että monisuhteisuuden nousu julkisessa keskustelussa ei varmastikaan näy väestötason tutkimuksessa, mutta kiinnostus eri suhdemuotoja kohtaan voi silti olla signaali siitä, mihin ollaan menossa.

Kun muut haastateltavat puhuvat suhdemuotojen arkeen liittyvistä haasteista, Kontula kommentoi, että joka viides suomalainen ei löydä edes yhtä kumppania.

”Kun olisi edes yksi ihminen, kehen turvautua.”

Kontulan opponoivuus näyttää tulevan monelle yllätyksenä. Toimittajan vieressä istuva Kallion lukion kirjallisen ilmaisun opettaja Ina Mutikainen kommentoi paneelin jälkeen, että lukio-opiskelijat tuskin odottivat keskustelun olevan näin debatoivaa.

Kirjamessujen jälkeen pyydän Mirja Hämäläiseltä kommenttia paneelikeskustelusta ja sen jännitteistä. Hämäläinen luonnehtii tapahtunutta apples and oranges -tilanteeksi: lähtökohdat ja kiinnostuksenkohteet ovat erilaiset, eikä yhteistä ymmärrystä päässyt syntymään. Hämäläinen arvelee, että kun Kontula puhuu eri suhdemuodoista, hän todennäköisesti puhuu avioliitoista ja avoliitoista. Hämäläiselle eri suhdemuodot taas voivat merkitä esimerkiksi monogaamisia ja polyamorisia suhteita. Omenat ja appelsiinit eivät kohdanneet.

Kontula on mainostanut messuilla tietokirjaansa Rakkaus mullistaa elämän (Into Kustannus 2024), joka pohjaa suureen laadulliseen tutkimusaineistoon.

Mediaa arkisen rakkauden mullistava voima ei kuitenkaan tunnu kiinnostavan, koska siinä ei ole mitään uutta. Kontulan mielestä näyttää pikemminkin siltä, että media tarttuu mahdollisimman raflaaviin seksi-ilmiöihin, jotka sitten yritetään saada vaikuttamaan uudelta ja ihmeelliseltä, vaikka kyseessä olisi ikivanha juttu. Monisuhteisuus on tästä paraatiesimerkki.

”Avoimista avioliitoista puhuttiin erityisesti Yhdysvalloissa 1960-70-luvuilla, ja sitten ne jäivät jonkun toisen ilmiön jalkoihin. Mediassa polyamoria esitetään uutena ilmiönä, koska niin on helpompi perustella että jokin ihmisen toiminnassa olisi jotenkin pysyvän oloisesti muuttumassa, vaikka siitä ei ole tutkimuksessa viitteitä. Tai sitten toimittajat haluavat itse profiloitua jonkun tietyn edistyksellisen aatteen äänitorvena.”

Auts. Julkisen keskustelun henkilövetoisuus ja median toimintalogiikka tuntuvat todella ärsyttävän Kontulaa. Mitä tutkimusprofessori sitten haluaa sanoa polyamoriasta?

”Se on tietyn ikävaiheen ilmiö, jota ilmenee enimmäkseen 30–40-vuotiaiden keskuudessa. Tämä johtunee siitä että monia suhteita on työlästä ylläpitää. Väestötasolla se ei ole mitenkään merkittävä ilmiö, eikä sen yleistymisestä ole lainkaan merkkejä myöskään tuoreimmassa Finsex-aineistossa.”

Kontula huomauttaa, että erityisesti nuoret naiset suhtautuvat tuoreen aineiston valossa tiukasti siihen, että omalla kullalla ei saa olla muita kumppaneita. Mutta onko kysymyksenasettelussa kartoitettu asenteita pettämistä vai monisuhteisuutta kohtaan? Ne ovat kaksi selvästi eri asiaa. Kun Kontula selvittää tutkimustuloksia Väestöliiton blogissa, teksti on otsikoitu Uskollisuus lisääntyy, vaikka uskollinen voi kai olla vaikka ei yksiavioisesti eläisikään.

Kontulaa huvittaa eräs tapauskertomus yhdysvaltalaisesta tutkimusaineistosta. Ehkä huvittuneisuus kuvaa yleisemminkin Kontulan suhtautumista monisuhteisuuden eri muotoja kohtaan. Tarina kuuluu näin:

”Mies koitti houkutella puolisoaan, että ruvetaan mekin parinvaihtoon. Kun nainen suostui, hän innostuikin parinvaihdosta. Miestä tämä huolestutti, että onpas tuo innoissaan. Siinä samassa mies ehdotti, että voitaisiinko lopettaa tämä kokeilu.”

Sitten Kontula vakavoituu ja lisää:

”Romanttiseen rakkauteen kuuluu meidän kulttuurissamme olennaisesti valituksi tulemisen ajatus. Että tuo ihminen haluaa minua, eikä hänelle kelpaa kukaan muu.”

Monisuhteisesti elävät tuskin kokevat, etteivät olisi valinneet kumppaneitaan tai etteivät pitäisi näitä erityisinä. Mutta palataan vasta-argumentteihin tuonnempana.

Kontulan vakiintunut asema kansakunnan seksikaapin päällä on pitkälti mainitun Finsexin seurausta. Kontula on vastannut Väestöliiton Finsex-tutkimuksesta vuodesta 1991 asti. Kyseessä on merkittävin suomalaisten seksitapoja ja -asenteita kartoittava väestötason tutkimus, joka tehdään noin kahdeksan vuoden välein. Uusimman tutkimuksen ensimmäiset tulokset julkaistiin huhtikuussa 2025. Niiden mukaan suomalaisten yhdyntämäärät jatkavat tutulla laskukäyrällä. Suomalaiset ovat tällä hetkellä sukupuoliyhteydessä keskimäärin hieman harvemmin kuin kerran viikossa.

Siitä Kontulalla on paljon sanottavaa. Kun tieto yhdistetään alhaisen syntyvyyden tuomiopäivän lukuihin, nousee väkisinkin kysymys: mikä meitä vaivaa? Olemmeko tuhon tiellä?

“Tulokset ovat merkki siitä, että hyvinvointi laskee. Seksi ylläpitää suomalaisten hyvinvointia, sen vaikutukset onnellisuuteen ovat hyvin merkittävät.”

Toisaalta suomalaisten seksielämä näyttää ottaneen harppauksen monipuolisempaan suuntaan. Suomalaisten itsetyydytysluvut ovat olleet jo pitkään tasaisella nousu-uralla, ja samoin suuseksiä ja anaaliseksiä harrastetaan aiempaa enemmän. Toisin sanoen yhdyntöjä on vähemmän, ja kaikkea muuta enemmän.

Lisääntynyt itsetyydytys on toki enimmäkseen hyvä asia. Kyseessä on seksuaalisen tyydytyksen muoto, joka on kaikkien saatavilla. Eikä itsetyydytys ole keltään pois, päinvastoin. Ja sitten tulee se mutta.

”Ei ole parisuhteiden tyytyväisyyden kannalta hyvä asia, jos ihmiset käyttävät yhteisen aikansa siihen että somettavat sen sijaan että rakastelisivat. Tai jos työelämä ja perhearki on niin raskasta, että sitä päivän päätteeksi vain kaatuu sänkyyn. Itsetyydytys on tavallaan osa sitä tarinaa, koska se vaatii vähemmän vaivannäköä kuin kumppanin kohtaaminen.”

Kontulaa kiinnostaa seksin harrastamisen iso massa, ja tuon massan harmaa seksiarki. Niin, tai harmaata se saattaa olla muille, mutta ei Kontulalle.

”Minua kiehtoo tietty positiivinen näkökulma seksiin. Että mistä ihmiset nauttivat, mitä he kaipaavat, mikä tekee heidän elämästään parempaa.”

Siihen tuntuu olevan Kontulan mukaan yksi vastaus yli muiden: yksiavioinen rakkaus. Ei kovin seksikäs vastaus. Mutta mitä jos se on suurelle enemmistölle totta?

Annetaan Kontulan vihdoin kertoa hetki aiheesta.

Kontula on yllättynyt siitä, miten paljon suomalaiset arvostavat tutkimusten mukaan omia rakkaussuhteitaan. Neljä viidestä suomalaisesta kertoo olevansa rakastunut kumppaniinsa ja kaksi kolmasosaa ovat hyvin tyytyväisiä suhteeseensa. Yllättävän harvat ovat olleet sitä mieltä, että kumppanista eroaminen kannatti, ja monet jopa kokevat edelleen olevansa rakastuneita aiempaan kumppaniinsa. Nämä tulokset kertovat Kontulan mukaan luultua valoisampaa ja sitoutuneempaa tarinaa suomalaisten parisuhteista.

Suomessa on saatavilla laadukasta aineistoa ihmisten parisuhdeonnesta, Kontula selittää melkein tohkeissaan. Tuore Perhebarometri kertoo samaa kuin Kontulan viimeaikainen laadullinen tutkimus: suomalaiset arvostavat parisuhteitaan suuresti, ja ehdoton enemmistö toivoo saavansa yksiavioisen suhteen.

Kontula on omintakeinen romantikko. Mahdollisesti maailman epätodennäköisin sellainen – tiukasti tutkimusaineistojen sisällössä pysyttelevä vähäeleinen asiapentti. Hän on kuitenkin eittämättä omistanut elämänsä seksin ja rakkauden tutkimiselle – se käy tutkimusviittausten määrän lisäksi hänen työhuoneestaan, jonne Kontula minut kutsuu.

Yhdellä seinällä on mittava kotikirjasto, josta pari-kolme hyllymetriä on Kontulan ja kollegojen teoksia. Seinillä on kehystettyjä kunniakirjoja.

Kysyn Kontulalta vuoden 2022 tapauksesta, jossa hänet irtisanottiin hetkellisesti Suomen seksologisen seuran puheenjohtajan paikalta. Vuonna 2020 seksuaaliterapeutti Marja Kihlström kertoi Kontulan suhtautuneen Kihlströmiin väheksyvästi tämän ollessa seuran puheenjohtajana, ja esimerkiksi raivonneen tälle puhelimessa ja kokouksissa. Kontula on kiistänyt tapahtuneen, mutta joukko seurassa toimineita seksologeja on tukenut Kihlströmin kertomaa avoimella kirjeellä. Vähäeleisyys ei selvästi ole koko totuus Kontulasta, ainakaan entisten kollegojen mukaan.

Kontula kertoo seurasta erottamisen liittyneen “erimielisyyksiin parin seuran jäsenen kanssa”. Hän ojentaa nähtäväksi erästä kunniakirjaa – se on vuoden 2023 Seksologisen seuran kunniapuheenjohtajan taulu. Jonkinlainen anteeksipyyntökö, kysyn Kontulalta. Hän elehtii myöntävästi. Sellainen Kontula on, antaa julkisesti saatavilla olevan tiedon puhua mieluusti puolestaan.

Hyllyllä Kontulan työpöydän yläpuolella on eräänlainen taidekokoelma, jota on kerrytetty vuosien varrella tehdyillä maailmanmatkoilla. Kamelin kylkiluuhun kaiverrettuja seksipiirroksia, kiinalaisia posliininukkeja eroottisissa asetelmissa, nicaragualaisia puupatsaita mahtavine falloksineen, ja niin edelleen.

”Enimmäkseen turistisälää,” kommentoi oven suusta Kontulan vaimo, kuvataiteilija Sirkka-Liisa Lonka. Hänen eroottista taidettaan on seinällä reilusti, ja Longan teokset ovat monesti olleet myös Kontulan teosten kansikuvituksina.

Pitäähän sitä kysyä – miten rakkaus on mullistanut Kontulan oman elämän? Ilmiselvästi ainakin esteettisessä mielessä. Kontula kertoo suhteestaan tavalliseen tapaansa, hymyilemättä ja maalailematta.

”Olemme olleet 12 vuotena Amazonin viidakossa Perussa. Menimme sinne alun perin siksi, että Sirkka-Liisalle oli sovittu näyttely Nicaraguassa. Siinä oli tarve olla lähellä toista. Olin sitä ennen matkustanut enimmäkseen Yhdysvalloissa, ja kolmannen maailman kokemus oli minulle täysin mullistava. Sinne ei olisi koskaan tullut mentyä ilman häntä.”

Longan taideprojektit kolmannen maailman maissa ovat johtaneet siihen, että myös Kontula on tehnyt seksuaaliterveyden edistämisprojekteja Perussa.

”Suomalaiset aina ajattelevat, että lattarit ovat seksuaalisesti poikkeuksellisen vapautuneita. Kun tein Perussa pariskuntahaastatteluja, mieleen jäi yksi nuori pariskunta, joka kertoi etteivät he ole koskaan nähneet toisiaan alasti. Seksiä harrastettiin aina pilkkopimeässä. Vastaavaa en ole länsimaissa koskaan tavannut.”

Kontula ottaa toisenkin esimerkin siitä, miten suomalaiset vertautuvat muuhun maailmaan. Esimerkiksi Keski-Aasian maissa tiukat asenteet nuorten seksuaalisuutta kohtaan näkyvät niin, että ensimmäiset seksikerrat koetaan lähes kymmenen vuotta myöhemmin kuin Suomessa. Se on todella merkittävä kulttuuriero, Kontula sanoo. Suomessa ymmärretään, että seksikokeilut ovat lopulta nuoren oma asia.

Onko tämä sukua sille, että suomalaisilla naisilla tuntuu olevan maailmalla vähän ”helppo”, siis kevytkenkäinen maine? Kontula ei puhuisi helppoudesta. Kysymys on siitä, että suomalaisilla naisilla on ollut jo kauan täysi itsemääräämisoikeus. Se on kansainvälisesti vertaillen yhä melko harvinaista.

”Naiset saavat päättää omista asioistaan. Siitä voi maailmalla syntyä vaikutelma, että naiset olisivat höveleitä, mutta ei se sitä ole. Vaan sitä, että nainen saa tehdä mitä haluaa.”

Eräs asia naisten vapautumisessa kuitenkin edelleen askarruttaa Kontulaa. Se, että naiset ovat olleet koko Finsex-tutkimushistorian ajan vähemmän motivoituneita harrastamaan seksiä, ja myös kertoneet nauttivansa seksistä vähemmän kuin miehet. Kehitystä parempaan päin ei ole tapahtunut juuri lainkaan, vaikka naisten yhteiskunnallinen asema on parantunut huomattavasti.

”Voisi luulla, että kun naisten asema on tasa-arvoistunut, se näkyisi myös nautinnon määrässä.”

Se, miksi näin ei ole, on tällä hetkellä Kontulan akateemisen mielenkiinnon kohteena. Naiset kärsivät huomattavasti enemmän orgasmivaikeuksista kuin miehet. Syyt ovat moninaisia. Miehet taas kertovat saavansa orgasmeja helposti ja saavat seksistä ylipäätään paljon nautintoa. Koska naisten on vaikeampi saada orgasmia, seksissä ei nähdä yhtä paljon vaivaa naisen orgasmin eteen, Kontula selittää.

”Orgasmi on tavallaan palkinto. Jos sitä on vaikea saada, sitä ei myöskään tavoitella yhtä hanakasti. Tämä johtaa siihen, että iso osa naisia arvostaa kumppanin orgasmin korkeammalle kuin omansa.”

Onko kysymys todella arvostuksesta? Vai siitä, että tasa-arvokehitys eteenee hitaasti julkisesta yksityiseen, ja kaikkein hitaimmin yksityisimpään eli makuuhuoneeseen? Jos miehet ovat tyytyväisiä omiin orgasmeihinsa ja hyväksyneet se, että nainen ei useimmiten sitä saa, he eivät välttämättä ole erityisen hanakoita näkemään naisen orgasmin eteen vaivaa.

Kontula torppaa teorian: miehet haluavat kyllä tuottaa naisille orgasmeja.

“Naiset kertovat aineistossa, että eivät pysty keskittymään seksiin. Ajatukset harhailevat, väsyttää. Tämä on suomalaisen seksuaalielämän suurimpia ratkaistavia kysymyksiä.”

Kontulaa ja Finsex-tutkimuksen kysymyksenasetteluja on vuosien varrella kritisoitu muun muassa yhdyntäkeskeisyydestä ja heteronormatiivisuudesta. 1990-luvun Finsex-tutkimuksia on jälkikäteen myös arvosteltu sukupuolistuneen väkivallan sivuuttamisesta.

Kritiikki kohdistuu pitkälti kysymyksenasetteluihin, joiden vanhanaikaisia muotoiluja on pidetty samana tutkimustulosten vertailukelpoisuuden säilyttämiseksi. Ensimmäisestä Finsex-tutkimuksesta eli vuodesta 1971 paljon on kuitenkin muuttunut. Tutkijat Riikka Taavetti ja Matleena Frisk ovat muun muassa huomauttaneet, että yhdenmukaisilla kysymyksillä on mahdoton tavoittaa samaa todellisuutta 1970-luvulla ja 2000-luvun puolella.

Finsexin kysymyksenasetteluja onkin muutettu osittain, mutta ei kokonaan. Yhdyntä-sana on esimerkiksi vaihdettu osassa kysymyksiä sukupuoliyhteys-muotoon, jolloin sen katsotaan tavoittavan paremmin erilaiset seksin harrastamisen muodot, ennen muuta seksuaalivähemmistöt. Se, millaisia kysymyksenasetteluja tulevissa Finsex-tutkimuksessa nähdään, jää nähtäväksi.

Itse asiassa Finsex-tutkimuksen rahoitus on ollut paikoin vaikeuksissa, eikä tutkimuksen jatkuvuus ole Kontulan mukaan itsestäänselvää. Vuoden 2023 tutkimuksen on rahoittanut Otto Malmin säätiö, ei suinkaan sen tilaaja Väestöliitto.

Kun Kontulalta kysyy, kuka on hänen manttelinperijänsä, hän ei nimeä ketään suoraan.

“Mielenkiintoa tutkimuksen jatkamista kohtaan onneksi on. Mutta se ei onnistu pelkällä mielenkiinnolla. Tutkijan täytyy olla uskottava toimija, joka pystyy järjestämään ensimmäisenä tutkimuksen rahoituksen.”

Läheiseksi kollegaksi hän mainitsee sosiologian professori emerita Elina Haavio-Mannilan, jonka kanssa tehdystä yhteistyöstä on tosin vierähtänyt parisenkymmentä vuotta. Haavio-Mannila on kuten Kontula, populaareista aihepiireistä tolkuttoman määrän tutkimusta julkaissut henkilö, joka ei ole pelannut mediapelejä tai pyrkinyt popularisoimaan tutkimustuloksia.

Väite, että Kontula ei olisi aktivisti, saa kuitenkin Kontulan melkein suutahtamaan.

“Kuka olisi enemmän aktivisti kuin minä? Olen monessa kansainvälisessä alan järjestössä mukana, ollut perustamassa Suomen seksologista seuraa ja omistanut tutkijanurani ihmisten seksuaalisen hyvinvoinnin parantamiseksi. Kyllä tutkija on myös aktivisti.”