Otto Mäkinen, 94, oli täysorpo, joka joutui kokemaan nälkää ja päätyi kunnan elätiksi – ”Kun ajattelen, minkälaiset lähtökohdat minulla oli lapsena, niin olen elänyt ihan hyvän elämän”

Oli jouluaatto vuonna 1936. Kuusivuotias Otto Mäkinen oli lähtenyt heti aamusta Kälviän rautatieasemalle isänsä kanssa. Tämä lastasi työkseen tukkeja ja pöllejä juniin, ja pojan hän otti mukaansa joka päivä. Oton kaksi vanhempaa veljeä olivat mukana lastaustöissä.

Äidistä ei ollut enää pojastaan huolehtimaan: Hanna Mäkinen makasi pienen kotimökin kamarissa keuhkotaudin kourissa. Poikaa ei haluttu jättää äidin kanssa samaan tilaan, sillä tuberkuloosi on tarttuva tauti.

Aatonaaton yönä miesväki oli kuitenkin ryypännyt tuvassa, joten poika oli väkisin tunkenut nukkumaan äitinsä jalkopäähän, vaikka tämä yritti estellä. Se yö oli äidin viimeinen.

Kesken jouluaaton työpäivän Hemmi Mäkiselle toimitettiin tieto: hänen vaimonsa oli kuollut. Hemmi lähti kiireesti toimittamaan asioitaan, ja Otto käveli toisen veljensä kanssa kotiin.

Pojat avasivat kotimökin oven. Äiti makasi kamarin sängyssä. Peitto oli vedetty vainajan yli.

– Oli äiti kyllä kertonut, että hän joutuu kohta lähtemään pois, mutta olin vielä liian pieni ymmärtämään, Otto Mäkinen, 94, muistelee.

Kamarin ovella seissyt kuusivuotias ei oikein tiennyt, miten olla.

– Olin jostain saanut sellaisen käsityksen, että vainajia kunnioitettiin kirkkomaalla kunnialaukauksin. Sanoin, että minulla on nallipyssy. Että sillä voisin ampua laukaukset äidille.

Otto Mäkisen elämän alkutaival oli kova: äiti kuoli jouluaattona 1936 pojan ollessa kuusivuotias. Isänsä hän menetti vuotta myöhemmin.

Palvelutalo Kotokampus sijaitsee pari kilometriä Lempäälän keskustasta. Sen yhdessä rivitaloasunnossa Otto Mäkinen on asunut jo kymmenen vuotta.

Vielä vuosi sitten Mäkinen pystyi tekemään kävelylenkkejä ulkona, mutta sitten huimauskohtaukset estivät kävelemisen. Nyt pientä yksiön lattiaa hallitsee sähköinen pyörätuoli.

– Pyörätuolin takia piti viedä pois sohva ja muita kalusteita, että se mahtuu. Vessan ovikin on poissa, Mäkinen harmittelee.

Kun sohva on poissa, Mäkisen päivät kuluvat keittiönpöydän ääressä televisiota katsellen.

Hoitajat käyvät aamuin ja illoin auttamassa pukeutumisessa ja riisuuntumisessa, mutta muuten Mäkinen pärjää mainiosti. Hän tekee itse ruokansa – vieläpä nykyaikaisella kodinkoneella, air fryerilla.

Mäkinen on selvästi ajassa kiinni: tuliterä televisiokin on kiinnitetty seinään taulun tapaan.

– Se vähän harmittaa, etten aikoinaan tietokonetta opetellut käyttämään, kun tytär sitä ehdotti. Nyt en enää siihen pystyisikään.

Vaikka ikää on kertynyt, Mäkisen ajatus kulkee terävästi, ja puhe kääntyy nopeasti ajankohtaisiin uutisaiheisiin. Vaikka nykyajassa on haasteensa, ei Mäkisen tule mieleenkään sanoa, että ennen kaikki oli paremmin. Hän tietää, ettei ollut. Täysorpona Mäkinen joutui kokemaan nälkää ja päätyi kunnan elätiksi. Teini-ikäisenä hänestä tuli kulkuri, joka etsi elantoa Lapin tukkikämpiltä ja rakennustyömailta.

– Ne, jotka pitävät menneisyyttä parempana, takertuvat yleensä johonkin yksityiskohtaan. He eivät näe kokonaisuutta, että onhan elämä nyt paljon helpompaa.

Kun Otto Mäkisen äiti kuoli, isä kyyditsi pojan aamuisin kouluun pyöränsä ohjaustangolla. Koulun jälkeen Mäkinen palasi tyhjään kotiin. – Ei mökissä ollut muuta ruokaa kuin kauraryynejä.

Otto Mäkinen syntyi Kälviällä huhtikuussa 1930. Perhe oli kuusihenkinen: vanhemmat, kolme poikaa ja yksi tyttö.

Äidin kuolema merkitsi perheen hajoamista: Mäkisen teini-ikäiset veljet menivät rengeiksi maatiloille. Sisko työskenteli jo toisaalla piikana, joten Otto jäi isänsä kanssa kahden. Hän aloitti koulunkäynnin, ja isä kyyditsi pojan aamuisin kouluun pyöränsä ohjaustangolla. Koulun jälkeen Mäkinen palasi tyhjään kotiin.

– Ei mökissä ollut muuta ruokaa kuin kauraryynejä. Enkä saanut niistä mitään tehdä, kun minulta oli tulenteko kielletty.

Oli selvää, että poika piti saada muualle asumaan. Apuun tuli kylällä asuva nainen, Helmi, joka otti Mäkisen asumaan luokseen. Helmi oli vaurastunut Amerikassa, rakennuttanut talon Kälviälle ja omisti kylän ainoan auton ja puhelimen.

Mäkisen äiti oli ollut Helmillä töissä, ja tämä oli merkitty myös Otto-pojan kummitädiksi. Omia lapsia Helmillä ei ollut.

Vuotta myöhemmin kuoli myös Oton isä, Hemmi Mäkinen.

– Se sairastui ja kuoli sinne mökkiin. Liekö ollut keuhkotauti vai mikä. Siihen aikaan keuhkotauti tappoi melkein joka talosta jonkun, joistakin kaksi.

Otto Mäkinen oli seitsenvuotias ja orpo. Hän havaitsi nopeasti, etteivät Helmin aikeet olleet pyyteettömiä.

Mäkinen kuuli puhelinkeskustelun, jossa Helmi valitti kunnan virkamiehelle, ettei 200 markkaa kuukaudessa riittänyt edes pojan vaatteisiin. Poika tajusi, että hänen ylöspidostaan huolehtikin kunta. Helmi halusi hyötyä tilanteesta, vaikka kunta tarjosi vuosittain köyhille lapsille vaatekerran.

– Rahasta siinä oli kyse. Helmi oli liikenainen, jolla oli ravintola Oulussa. Sieltä se tuli kerran kuussa käymään. Piiat ja renki minusta huolehtivat.

Kunnan rahat eivät ilmeisesti Helmille riittäneet, sillä yhtenä talvipäivänä pihaan ajoi vieras mies hevosen ja reen kanssa. Kävi ilmi, että Mäkistä oltiin hakemassa pois.

Pojalle ei ollut muutosta kerrottu, mutta hän oli heti valmis. Mäkinen pakkasi reppunsa ja hyppäsi rekeen.

– En tykännyt olla talossa, koska Helmi ei minusta välittänyt. Kylän pojatkin kiusasivat, koska olin orpo.

Mäkinen päätyi 16 kilometrin päähän Hakalaan, jota emännöi yksinään elävä Jenny. Hänen luonaan Mäkinen viihtyi. Mäkinen hoiti koulun jälkeen talon hevoset ja teki niillä maatilan töitä.

– Lapsen kasvattaminen oli Jennylle harjoittelua, kun omia lapsia ei ollut, mutta ihan hyvin hän sen hoiti. Remmiä toki tuli, jos olin ollut tuhma.

16-vuotiaana Otto Mäkinen lähti Lapissa jalan kohti savottaa. – Oli 27 astetta pakkasta ja pirun kova pohjatuuli. Kävelin kahdeksan kilometriä vastatuuleen pitkin järvenselkää, Mäkinen muistelee ensimmäistä matkaansa tukkikämpälle.

Maailmalle Otto Mäkinen lähti kesällä 1946, 16-vuotiaana. Hän luki kaverinsa kanssa Keski-Pohjanmaa-lehdestä, että miehiä palkattiin tukkien erotteluun Kemijoen suulle.

Seikkailu houkutti, ja pojat lähtivät matkaan. Tukkien erottelupestin jälkeen kaverukset jatkoivat pohjoiseen Kemijärvelle ja pääsivät töihin metsänlukuun itärajan tuntumaan. Tehtävänä oli arvioida metsien puumäärää, kun pienempiä palstoja yhdistettiin suuremmiksi. Lapissa tehtiin sodan jälkeen vielä isojakoa, joka oli aloitettu etelässä jo 1700-luvulla.

Pian talvi teki taas tuloaan, ja Mäkisen piti löytää uutta työtä. Hän oli kuullut, että Lapin tukkityömaille otettiin miehiä, joten hän marssi metsäyhtiön toimistoon. Siellä Mäkiselle osoitettiin työmaa Ylitorniolta.

Bussi jätti Mäkisen Raanujärvelle, josta hän sai yösijan paikallisesta talosta. Aamulla hän lähti jalan kohti savottaa.

– Oli 27 astetta pakkasta ja pirun kova pohjatuuli. Kävelin kahdeksan kilometriä vastatuuleen pitkin järvenselkää.

Perille päästyään hän kaatui ensimmäisen löytämänsä kämpän laverille ja nukahti. Kun hän heräsi, vieressä seisoi kaksi ”herran näköistä” miestä: savotan johtaja ja kassanhoitaja olivat tulleet tutkimaan, kuka tulija oikein oli.

– Herrat eivät uskoneet, että pärjäisin metsässä. Olin nuori ja nätti poika silloin. Tekivät minusta siksi kokin apulaisen. Ajattelin, että sama se, en minä metsään hinkunut.

Mäkisen työksi tuli keitellä ruokia, lakaista lattioita ja hakea puita halkaistusta bensiinitynnyristä tehtyyn kaminaan. Ruoaksi kämpällä tarjottiin enimmäkseen perunaa, makaronia ja tanskalaista lihaa, joka oli pakattu viiden litran peltipurkkeihin.

Yhdessä kämpässä asui kolmisenkymmentä miestä. Sisustuksena oli kamiina, penkkejä ja pöytä sekä laverit nukkumista varten. Vapaa-ajanviettokin oli yksitotista.

– Korttia lyötiin aina iltaisin. Ei mulla paljon rahaa ollut, mutta kyllä ne sinne hävisivät. Jätkät olivat hyvää seuraa, kyllä niiden parissa viihtyi. Siellä kuuli hyvän jutun jos toisenkin.

Kun ensimmäinen talvi oli kulunut, Mäkinen suuntasi Rovaniemelle. Saksalaisten tuhoamassa kauppalassa työmaille tarvittiin miehiä.

– Ei Rovaniemestä ollut jäljellä kuin pystyssä sojottavia savupiippuja. Kaikki ruokakin tuotiin etelästä. Tuoretta maitoa ei saanut vuosiin, kun meijeri oli poltettu ja maajussit paenneet Ruotsiin.

Näihin aikoihin Mäkinen rakastui ensi kertaa. Hän oli tutustunut Kemijärvellä samanikäiseen tyttöön, Kerttuun, kun tämä oli tullut etsimään hevoskuskia työmiesten majapaikasta.

Tytön isä oli sairas eikä kyennyt töihin, joten Mäkinen ilmoittautui ajomieheksi. Nuoret tutustuivat töiden lomassa ja ihastuivat toisiinsa.

Niinpä Mäkinen ehdotti kerran tytölle junamatkaa Tampereelle, jossa hän ei ollut koskaan käynyt – ja niin nuoret karkasivat matkaan. Tampereella he majoittuivat matkustajakotiin, mutta kolmantena yönä tulivat poliisit.

– Siihen aikaan naimattomat eivät saaneet olla samassa majapaikassa. Eivät poliisit tyttöä sentään putkaan vieneet, sillä matkustajakodin isäntä tarjosi hänelle oman huoneen.

Edessä oli paluu pohjoiseen. Ihastuskin hiipui pian, niin kuin ensirakkaudelle usein käy.

Mäkisen kesät kuluivat töissä Rovaniemellä, ja talveksi hän lähti savotoille. Työkaluja ei hakkuutyömailla tarjottu, joten miesten piti itse ostaa sahanterä ja kirves. Pokasahaankin täytyi itse veistää puuosat.

– Ei jätkillä koskaan rahaa ollut, kun tulivat savotoille. Rahat oli juotu Rovaniemellä. Ensimmäisestä tilistä otettiin maksut.

Lapin metsätyömaat olivat kovia: tienestit riippuivat miehen nopeudesta, ahkeruudesta ja kestävyydestä. Maksun tukkijätkä sai jokaisesta tekemästään tukista, pöllistä tai propsista, mutta päivänvaloa riitti vain kuudeksi tunniksi ja pakkanen oli usein kova.

Luontokin oli arvaamaton.

Mäkinen lähti kerran Savotalta taivaltamaan 50 kilometrin matkaa Rovaniemelle jalan, kuten Lapissa oli tapana. Kesken kaiken alkoi lumimyrsky. Hanki peitti tien niin, ettei sitä enää silmällä erottanut. Mäkinen eksyi metsään ja vietti yön sytyttämänsä nuotion lämmössä.

Seuraavan päivän Mäkinen samosi lumisessa metsässä tietä etsien. Kun tuli ilta, oli eväät syöty ja Mäkisen voimat lopussa. Tilanne alkoi näyttää pahalta.

Sitten sattuma puuttui peliin.

– Kuulin jostain kuorma-auton moottorin äänen. Kuljettaja kaasutti selvästikin ylämäkeen. Äänen avulla löysin tien ja sen varrelta onnekseni vielä mökin, jossa sain syödä ja nukkua.

Otto Mäkinen avioitui Kerttu Aappolan kanssa vuonna 1957. Perheeseen syntyi kolme lasta.

Perhemuistot kulkevat valokuva-albumeissa.

Mäkisen päivät kulkurina olivat kuitenkin päättymässä. Hän oli 1950-luvun alussa jälleen töissä Rovaniemellä, sillä kertaa kuorma-autokuskin apumiehenä. Kuski alkoi ihmetellä apulaisensa juuretonta elämää.

– Hän sanoi, ettei nuori mies voi loputtomasti elellä hanttihommilla. Että minun pitäisi hankkia jokin ammatti.

Autokuski oli kotoisin Porista, joten hän tiesi, että Rosenlewin tehtaalla oli tarjolla töitä ja siellä voisi oppia myös ammatin. Mäkinen päätti yrittää ja matkusti Poriin.

Tehtaalla hänet pantiin levyseppien apupojaksi, mikä sinetöi ammatinvalinnan: Mäkisestä tuli levyseppä.

Porin-vuosiin osui myös toinen merkittävä tapahtuma: Mäkinen tapasi Noormarkusta kotoisin olleen Kerttu Aappolan. Pari avioitui vuonna 1957, ja perheeseen syntyi kaksi tyttöä ja yksi poika.

Mäkinen kiersi aluksi työmailla pitkin Suomea, kunnes Nesteen Sköldvikin-jalostamolta löytyi vakituisempi työ ja Porvoosta perheelle asuinpaikka.

Viimeiset työvuotensa Mäkinen vietti puulaivatelakalla, kunnes jäi sairauseläkkeelle 55-vuotiaana. Syynä olivat selkäkivut ja moottoripyöräonnettomuudessa nuorena vahingoittunut olkapää.

Kokkolan tehtaan työkavereita tallentui Oton valokuviin.

– Kun ajattelen, minkälaiset lähtökohdat minulla oli lapsena, niin olen elänyt ihan hyvän elämän. Joskus on ollut hyvää, joskus huonoa.

Eläkkeellä Otto Mäkinen on siten ollut jo liki 40 vuotta.

– Kun ajattelen, minkälaiset lähtökohdat minulla oli lapsena, niin olen elänyt ihan hyvän elämän. Joskus on ollut hyvää, joskus huonoa. Se on vain pitänyt ymmärtää ja elää sen mukaan.

Elämä on myös miestä koetellut: Mäkisen vaimo kuoli rintasyöpään ja aikuinen tytär lihasrappeumasairauteen.

– En oikein ole osannut surra kuolemaa, ehkäpä ankarista lapsuusvuosista johtuen. Mutta tyttären kuolema otti kuitenkin niin lujille kuin vain voi ottaa.

Omaa kuolemaansa Mäkinen ei pelkää. Kun moni elämänsä ehtoopuolella oleva etsii turvaa kirkosta tai uskonnosta, Mäkinen on tehnyt päinvastoin: hänestä on tullut uskonnoton.

Mäkisen poika toi eläkkeellä olleelle isälleen Tieteen Kuvalehtiä, joiden lukeminen sai Mäkisen kiinnostumaan tieteellisestä ajattelusta. Hän lainasi myös kirjastosta tiedettä käsitteleviä kirjoja ja tutustui tarkemmin evoluutioon.

Ajatus Jumalasta kaiken luojana väistyi, joten tuonpuoleista elämää tai taivaspaikkaa Mäkinen ei odota.

– Ruumis lasketaan hautaan ja se on sitten siinä.

Otto Mäkinen seuraa tiiviisti maailman tapahtumia. Tässä hän puhuu puhelimessa tyttärensä Raijan kanssa.