Image

Orjamarkkinat

Orjamarkkinat

Ihmiskauppa on kolmanneksi tuottoisin laiton bisnes maailmassa huume- ja asekaupan jälkeen. Joka vuosi noin miljoona ihmistä ostetaan ja myydään moderneilla orjamarkkinoilla prostituutioon, kotityöhön, pelloille, tehtaisiin, armeijoihin. Suurin osa uhreista on naisia ja suurin osa heistä pakotetaan seksityöhön.
Teksti Ari Lahdenmäki, Anu Partanen, Pekka Vänttinen, Antti Helin
Kuvat Ulla Shemeikka
Mainos

Vaikka maaliskuussa käännytetyt georgialaisnaiset eivät ehkä olleetkaan ihmiskaupan uhreja, moni muu on. Suomessakin. Image seurasi ihmiskaupan mekanismeja Euroopassa Virosta Suomeen, Suomesta Belgiaan, Belgiasta Hollantiin. Artikkeli sai Tutkivan journalismin yhdistyksen Lumilapio-palkinnon vuonna 2005.

Siret, 20, on peloissaan. Ja innoissaan, samaan aikaan. On vuosi 1997 ja hän, hotellialan opiskelija ja tanssinharrastaja pikkuruisesta Kuresaaresta Viron Saarenmaalta, on lähdössä tanssimaan Japaniin. Japanilainen hotelli haluaa kabareetanssijoita, ja virolaiset tytöt näyttävät heistä eksoottisilta.

Eksoottiselta Siret näyttääkin. Hän on pitkä kuin huippumalli ja siroja kasvoja reunustavat lumenvalkoiset hiukset.

Häntä arveluttaa lähteä toiselle puolelle maapalloa, mutta raha ja maailma kutsuvat. Japanissa hän tanssii Iton kaupungin Juraka-hotellissa iltaisin puolen vuoden ajan, eikä sitten muuta teekään. Tanssijaa kohdellaan kuin esinettä. Sopimus kieltää häneltä esimerkiksi patikoinnin luonnossa – japanilaiset eivät halua kabareehensa nilkuttavaa tanssijaa. Hotellin ovet lukitaan puoli kahdeltatoista yöllä, eikä tanssijoilla ole sen jälkeen asiaa ulos.

Kahdeksan vuotta myöhemmin Siret istuu kahvilassa Tallinnan Vanhassakaupungissa ja juo luumumehua. Illalla on töitä tanssijana Tallinkin Romantika-laivalla.

Hän oli tyypillinen virolainen nuori. Maailma odotti, ja palkka ulkomailla oli yli kaksinkertainen virolaiseen verrattuna. Miten sellaisesta tarjouksesta saattoi kieltäytyä, vaikka itsekin tiesi, että on tuurista kiinni, käykö hyvin?

Hänellä oli onnea: työ oli vain tanssia, kuten oli luvattu. Usein käy toisinkin.

Natashat reunustavat katuja punaisten lyhtyjen alueella Itävallassa, Italiassa, Belgiassa ja Hollannissa. Heitä on tarjolla Etelä-Korean, Bosnian ja Japanin bordelleissa. Monet heistä työskentelevät alastomina Kanadan ja Englannin hieromalaitoksissa. Heitä pidetään seksiorjina lukkojen takana Arabiemiirikuntien liitossa, Saksassa, Israelissa ja Kreikassa.

Kanadalainen toimittaja Viktor Malarek on kirjoittanut maailmanlaajuisesta naisten kaupasta kirjan Natashat. Hän on haastatellut pari vuotta työstämäänsä kirjaa varten lukuisia poliiseja, rikollisia ja kaupan uhreja: rikollisten eteenpäin myymiä, pettämiä, raiskaamia, hakkaamia ja prostituutioon pakottaneita naisia, joita asiakkaat kutsuvat yleisesti venäläisiin viittaavalla nimellä Natasha. Tarinat ovat surullisia, karmivia ja uskomattomia.

Hyväuskoinen tyttö luulee lähtevänsä ulkomaille tarjoilijaksi, mutta päätyy keskieurooppalaiseen murtamiskeskukseen, jonne rikolliset tuovat naisia raiskattaviksi ja “koulutettaviksi”, jotta nämä voidaan sitten myydä orjatorilla eteenpäin tuottamaan ostajilleen rahaa prostituoituina.

Oksettavaa.

Vai liioittelua? Urbaaneja kauhutarinoita?

Niin moni uhreistakin on luullut. Siksi Baltian kaduilla on jo muutaman vuoden ajan voinut nähdä julisteita, joiden viesti on yksinkertainen:  Älä usko helppoon rahaan ulkomailla. Sinut myydään kuin nukke. Kuvassa nuori tyttö roikkuu alusvaatteisillaan köysissä pää painuksissa, kuin marionetti.

Ruotsalaisten rahoittaman julistekampanjan tarkoitus on tavoittaa juuri sellaiset tytöt kuin Siret oli kahdeksan vuotta sitten: Nuoret, naiivit, elämänjanoiset – ja köyhät.

Heille yritetään muistuttaa, että vaikka maailma odottaa, siellä odottavat myös pedot: kansainväliset rikolliset, joiden bisnes on toisten ihmisten ostaminen ja myyminen. Entisen Neuvostoliiton alue on rikollisten metsästysmaa, muu Eurooppa tukkutori.

Onneksi on myös riistanvartijoita.

Kävelymatkan päässä Tallinnan Vanhastakaupungista kaksi naista vastailee puhelimeen pienen kerrostalon toimistohuoneessa. Talo kuuluu Viron aids-tukikeskukselle, mutta assistentti Žanna Jozef, 33, ja lakiasiantuntija Lilija Ivantšenka, 42, työskentelevät maailmalle haluavien nuorten hyväksi.

Tukikeskuksen neuvontapuhelimeen voi soittaa sekä ulkomaille lähtöä suunnitteleva virolainen että jo maasta poistuneen huolestunut omainen. Suurin osa soittajista on naisia.

Koska Viron elintaso on yhä selkeästi alhaisempi kuin vanhojen EU-maiden, virolaiset nuoret haluavat ulkomaille ansaitsemaan rahaa. Kaikissa virolaisissa lehdissä on ilmoituksia, joissa nuorille luvataan helppoa, hyvin palkattua työtä sen tarkemmin yksityiskohtia kertomatta.

Usein työ ulkomailla osoittautuu joksikin muuksi kuin oli sovittu, esimerkiksi seksityöksi. Jozef ja Ivantšenka ovat törmänneet esimerkiksi tapaukseen, jossa Bostoniin Yhdysvaltoihin tarjoilijaksi palkattu nuori nainen päätyi eroottiseksi tanssijaksi.

“Tyttö sai kuitenkin soitettua äidilleen, ja tämä soitti neuvontapuhelimeen. Me ilmoitimme poliisille, ja neljässä viikossa tyttö saatiin takaisin kotiinsa”, Jozef kertoo.

Viime vuonna Liettuassa tuli ilmi 50, Latviassa 30 ja Virossa yksi ihmiskauppatapaus. Luvut heijastelevat maiden kansantalouksien kokoa – Liettua on niistä köyhin -, mutta toisaalta suurin osa ihmiskauppatapauksista jää viranomaisilta piiloon.

Ja Baltian tytöthän ovat vain bisneksen ensimmäinen piste.

Ihmiskauppaa on tutkittu paljon. Se ei silti tarkoita, että siitä tiedettäisiin paljon. Päinvastoin: tieto on hyvin epämääräistä. Arviot uhrien määristä heittelevät tuhansilla. Arviot bisneksen rahamääristä heittelevät miljoonilla. Arviot erilaisten torjuntakeinojen tehokkuudesta ovat täysin päinvastaisia.

Ja etenkin heittelevät käsitykset siitä, mistä itse asiassa puhutaan. Mitä on ihmiskauppa? Kuka on sen uhri? Kuka on syyllinen?

Otetaanpa esimerkiksi prostituutio.

Joidenkin mielestä kaikki prostituutiossa työskentelevät ovat uhreja. Toisten mielestä uhri on vain väkivallalla itsensä myyntiin pakotettu tai muuten orjuutettu. Kolmas huomauttaa, että uhrit eivät usein edes ymmärrä olevansa uhreja.

Eri maiden lait ovat keskenään ristiriitaisia, mutta kaikkialla kynnys määrittää rikos ihmiskaupaksi on korkealla. Siksi ihmiskaupparikokset etenevät harvoin oikeuteen asti ja keskustelu aiheesta uppoaa määritelmien suohon.

Mikä tekee siitä tietysti erittäin kätevän bisneksen rikollisille.

Euroopan unionin alueelle saapuu joka vuosi laittomasti noin puoli miljoonaa ihmistä. Euroopan poliisin Europolin arvion mukaan näistä ihmisistä puolet ylittää rajat järjestäytyneiden rikollisten avulla – tai pakottamina.

Yhdysvaltain ulkoministeriö arvioi ihmiskauppaa käsittelevässä vuoden 2004 raportissaan, että 600 000-800 000 ihmistä kuljetetaan laittomasti maiden rajojen yli ympäri maailmaa hyväksikäyttötarkoituksessa joka vuosi. Uhreista suurin osa on naisia ja heistä suurin osa pakotetaan prostituutioon. Loput joutuvat erilaisiin pakkotöihin esimerkiksi tehtaisiin, koteihin, pelloille ja armeijoihin. Luku olisi selvästi suurempi, jos siihen laskettaisiin maiden rajojen sisällä kaupatut ihmiset.

YK arvioi ihmiskaupan ja ihmisten salakuljetuksen olevan maailman kolmanneksi tuottoisin rahan ansaitsemiskeino laittoman ase- ja huumekaupan jälkeen. Arvion mukaan se tuottaa järjestäytyneelle rikollisuudelle yli seitsemän miljardia euroa vuodessa.

Toisaalta Itävallan arvion mukaan ihmiskaupan arvo pelkästään Euroopassa on viisi miljardia euroa vuodessa, mikä on enemmän kuin huumekaupan arvo alueella. Tuotot kertyvät matkustamisen rahastamisesta, passien ja viisumien hankkimisesta sekä uhrien ja heidän perheenjäsentensä kiristämisestä ja hyväksikäytöstä. Interpolin mukaan jokainen hyväksikäytetty nainen pystyy hankkimaan omistajalleen 60 000-200 000 euroa vuodessa.

Globalisaatio ja internet-aika helpottavat myös laittomia bisneksiä. Ihmiskauppa on ase- ja huumekauppiaille tuottoisa sivubisnes, verkko seksin ostajille ja myyjille yksi suuri markkina-alue. Kaupan kohteet tosin eivät siellä surffaile – heillä on liian kiire pysytellä hengissä.

Kauppaa pitää yllä halvan työvoiman kysyntä rikkaissa maissa, paremman elämän toivo köyhissä maissa sekä tiukka rajavalvonta näiden kahden välillä.

Paolo de Francescon titteli käyntikortissa on tyly: Mensenhandel, ihmiskauppa. De Francesco työskentelee belgialaisessa rasismia ja epätasa-arvoa vastaan taistelevassa järjestössä, joka arvioi, koordinoi ja toteuttaa hallituksen ja kansalaisjärjestöjen kesken sovittua politiikkaa.

Muodikkaine silmälaseineen de Francesco muistuttaa analyytikkoa. Ja sellainen hän tavallaan onkin. Mutta siinä missä pörsseissä arvuutellaan epävarmoja johdannaisia, hän seuraa markkinaa, jonka käyrät ovat alati nousevia.

Belgiaa pidetään ihmiskaupan vastaisen taistelun mallimaana. EU-pääkaupunki Bryssel on ollut ja on yhä ihmiskaupan kohde – prostituutioon pakotettuja naisia, orjuutettuja kotiapulaisia, kaduille töihin pantuja lapsia – mutta siellä on myös ryhdytty reippaasti toimiin ihmiskaupan torjumiseksi.

Lähdetään silti perusteista. Miten de Francesco määrittelee ihmiskaupan?

“Okei, mennään esimerkin kautta. Olet Ukrainassa ja haluat päästä Belgiaan. Maksat minulle ja salakuljetan sinut tänne. Hinta noin 20 000 dollaria. Se on suoraa liiketoimintaa, vaikkakin laitonta. Se ei vielä ole ihmiskauppaa”, de Francesco sanoo.

“Mutta, jos sanon: älä maksa nyt, maksa myöhemmin. Tai maksa puolet ja joskus loput. Tai lainaan sinulle rahat. Siitä alkaa kaupankäynti ja riisto, toisen tilanteen hyväksikäyttö ja riippuvuussuhteen luominen. Belgiaan saavuttuamme otan sitten paperisi, ehkä hakkaan ja raiskaan sinut ja laitan sinut johonkin töihin maksamaan minulle takaisin.”

Ihmissalakuljetuksen ja -kaupan välisenä erona pidetään yleensä sitä, että salakuljetuksessa uhrin ja hyväksikäyttäjän yhteys katkeaa rajanylityksen jälkeen. Ihmiskaupassa riisto jatkuu. Ihmiskauppaan lasketaan myös toisen harhauttaminen, siis väärien odotusten luominen tulevasta työpaikasta. Alle 18-vuotiaat ovat aina uhreja.

“Toki on olemassa laaja harmaa alue. Se on vain täytettävä oikeustapauksilla ja laintulkinnalla. Sama tulkintavaikeus on rahanpesussa. Mutta sanoisin, että 80 prosenttia ihmiskauppatapauksista on selviä.”

Tänään järjestön juhlahuoneiston pöydällä on viinipulloja ja pikkusyötävää, sillä toimistossa ollaan juhlatuulella. On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Belgia ensimmäisenä maana loi mallin ihmiskaupan uhrien auttamiseksi.

Kuningaskunta heräsi ihmiskauppaan, kun Knack-lehden toimittaja Chris de Stoop julkaisi vuonna 1992 kirjan They Are So Sweet, Sir. Karu kuvaus filippiiniläisistä seksityöläisistä nosti valtavan kohun, ja jopa kuningashuone kiinnostui kirjasta.

Ensin luotiin oleskelulupasysteemi. Usein ihmiskaupan uhri ei uskalla ottaa yhteyttä poliisiin, koska pelkää karkotusta kotimaahansa paikallisten rikollisten kynsiin. Esimerkiksi Suomessa ulkomaiset paritusrikoksen tai ihmiskaupan uhrit on ulkomaalaislain nojalla käännytettävä takaisin kotimaihinsa, koska he ovat myyneet Suomessa seksiä. Päätökseen ei vaikuta se, onko seksin myynti ollut vapaaehtoista vai ei.

Belgiassa viranomaisten haaviin tavalla tai toisella päätyneelle uhrille annetaan 45 päivän miettimisaika. Tuona aikana hänen on päätettävä, onko hän valmis tekemään yhteistyötä poliisin ja syyttäjäviranomaisten kanssa. Mikäli hän ei halua tai uskalla, hänellä on mahdollisuus “kadota”, palata takaisin oloihinsa tai etsiä muita tukimuotoja.

Mikäli uhri on valmis puhumaan, hän saa salaisen turvakodin sekä kieli- ja ammattikoulutusta. Jos syylliset tuomitaan, uhri saa pysyvän oleskeluluvan. Jos tuomiota ei saada aikaiseksi, uhri saattaa silti saada paperit.

Karkeasti ottaen Euroopassa noudatetaan kahta käytäntöä, belgialaista ja italialaista. Italiassa uhri voi saada pysyvän oleskeluluvan tai jopa kansalaisuuden, vaikka hän ei suostuisikaan yhteistyöhön poliisin kanssa. Suomeen on ehdotettu Belgian mallia.

Uhrin auttaminen olisi siis ehdollista, kiinni siitä, suostuuko hän auttamaan poliisia. Eikö ole väärin rangaista uhria, jos hän on liian peloissaan todistaakseen?

“Systeemi ei ole täydellinen”, Paolo de Francesco myöntää. “Se on ehdollista auttamista, mutta emme pyydä liikaa. Vastassa ovat rikollisjärjestöt, ja hallituksen on voitava taistella niitä vastaan. Ei voida sallia, että me vain hoidamme uhrit ja rikolliset saavat mellastaa ja kerätä suuria rahoja.”

Belgiassakin lainsäädäntöä rukataan yhä, sillä lain on vaikea pysyä rikollisten perässä.

“Se on kiehtovaa. Järjestäytyneessä rikollisuudessa monikulttuurisuus toteutuu kauneimmillaan”, de Francesco innostuu.

“Euroopassa toimii pakistanilaisia, afgaaneja ja intialaisia linkkejä ja ne tekevät hienoa yhteistyötä. Esimerkiksi Rotterdamin kiinalainen liiga kuljettaa ihmiset Antwerpeniin. Viimeisen etapin Brysselin kautta Englantiin hoitaa heille albanialainen alihankkija. Maanantaisin kulkee ihmisiä, tiistaina huumeita, keskiviikkona aseita. Palvelussa on koko paletti – paperit, väärät kilvet ja muu.”

Euroopan karttoja on kaksi, virallinen ja epävirallinen. Myös jälkimmäiseen on merkitty valtatiet, risteykset ja ruuhkapaikat. Mutta aivan eri kohtiin kuin valtiollisissa painatuksissa. Tosin virallisetkin rajanylityspaikat vuotavat.

“Väärät dokumentit on helppo hankkia. Ja onhan se virkamiehelle vaikeaa. Ajattele nyt, eteesi isketään läjä syntymätodistuksia ja muuta. Ja jono takana kasvaa.”

Sitten de Francesco kurkottaa kirjoituspöytänsä yli, ottaa nauhurin käteensä, napsauttaa sen kiinni, virnistää ja madaltaa äänensä: “Tätä nyt ei viitsi nauhalle sanoa, mutta Suomen Moskovan-lähetystö on kuin se tv-visailu, Heikoin lenkki. Sieltä näytetään jakavan viisumeita aivan kenelle tahansa.”

Maaliskuussa Suomen itärajalla seisoi turistibussi Georgiasta. Samanlaisia busseja oli kulkenut Suomen läpi edellisinä vuosina kymmeniä, mutta tällä kertaa bussi pysäytettiin. Kreikan poliisi oli varoittanut muita EU-maita, että georgialaisturistit jäävät Unionin alueelle luvatta, mahdollisesti ihmiskaupan uhreina.

Muutaman päivän kuluttua bussissa olleet naiset käännytettiin, koska heillä ei ollut tarpeeksi rahaa matkaan ja osa heistä ei tiennyt, minne he olivat menossa. Ulkomaalaislain mukaan siinä on tarpeeksi syytä käännytykseen. Naiset palautettiin Georgiaan, missä paikallinen lehdistö oli jo leimannut heidät prostituutiosta epäillyiksi. Itkevät naiset kertoivat suomalaisille toimittajille elämänsä menneen pilalle.

Kuka voitti?

“No tämä tapaushan osoitti tietysti, että nämä ovat hyvin vaikeita tapauksia ja näyttöä ihmiskaupparikoksesta on vaikeaa saada”, yksikön päällikkö Johanna Suurpää ulkoministeriöstä muotoilee.  “Uhrit eivät yleensä itse tiedä edes tulevaisuudestaan. Se on kai aika selvä, että tässä tapauksessa ei ollut kysymys prostituutiosta, mutta ihmiskauppaa ilmenee myös muissa muodoissa.”

Georgialaisbussioperaatio vaikuttaa lähinnä onnettomien sattumien summalta: suomalaisviranomaisia on syytetty siitä, että ne eivät tee mitään ihmiskaupan lopettamiseksi, joten lopulta sitten tehtiin, mutta kokemuksen puutteessa tökerösti ja epäkohteliaasti.

“Kyllähän Suomi on pikkuisen hitaasti herännyt siihen, että tämä ilmiö koskee myös meitä”, Suurpääkin myöntää.

Vielä vuonna 2003 Suomessa suututtiin, kun Yhdysvallat väitti, että Suomi on ihmiskaupan kauttakulku- ja kohdemaa ja että kansainväliset rikollisliigat kuskaavat naisia Suomeen väärennetyillä avioitumistodistuksilla ja pakottavat nämä sitten prostituutioon, esimerkiksi pohjoisen “prostituutioleireillä”. Leireillä viitattiin Lapin tyhjiin lomakyliin, joihin kuljetettiin naisia Murmanskista pohjoisen miesten iloksi.

Suomessa puheet prostituutioleireistä ja pakotetusta prostituutiosta leimattiin amerikkalaisten tietämättömyydeksi.

Nykyisin täälläkin on toinen ääni kellossa.

Ulkoministeriö julkisti viime kuussa ihmiskaupan vastaisen toimintasuunnitelman, ensimmäisen laatuaan. Siinä Suomen arvioidaan olevan vuosittain satojen uhrien kauttakulku- ja kohdemaa. He joutuvat todennäköisimmin pimeille työmarkkinoille tai prostituutioon. Suomeen ja Suomen kautta kuljetetaan naisia etenkin Venäjältä ja Virosta, mutta myös Latviasta, Liettuasta, Valko-Venäjältä ja Ukrainasta.

Eurooppalaisittain Suomi on tietysti syrjässä: tärkeimmät ihmiskauppareitit kulkevat entisen Neuvostoliiton alueelta Puolan kautta Saksaan, Balkanin maiden läpi Kreikkaan ja Italiaan sekä Romanian ja Bulgarian kautta muualle Keski-Eurooppaan.

Suomessa kukoistaa silti etenkin paritusbisnes. Virolaiset ja venäläiset rikollisliigat ovat jakaneet Suomen sulassa sovussa keskenään, ja sama joukko kaupittelee naisia, huumeita, tupakkaa ja viinaa.

Suomalaiset uskovat useimmiten, että Venäjältä ja Baltian maista tänne tulevat naiset myyvät seksiä täysin vapaaehtoisesti.

Viktor Malarek on toista mieltä: hänen mukaansa se, että seksikauppa on venäläisten ja virolaisten rikollisten käsissä, on jo itsessään todiste siitä, että Suomessa toimivat itäprostituoidut ovat ihmiskaupan uhreja.

Ylikomisario Jaakko Sonck keskusrikospoliisista valitsee kantansa jostain siltä väliltä.

“Aivan varmasti suomalaisessa prostituutiossa on aina jokin tekijä, että nainen ei itse pysty määräämään tekemisistään”, Sonck sanoo. “Suurin osa, joka saapuu tänne vain vähäksi aikaa, on täällä tavallaan omasta tahdostaan, mutta oma tahto on tietysti häilyvä käsite: jos joudut lähtemään muualle tekemään semmoista hommaa saadaksesi elintasosi paremmaksi ja hankkiaksesi ruokaa lapsille, onko se sitten ihmiskauppaa vai ei?”

Se on selvää, että paritusta on. Kun nainen tulee muualta Suomeen myymään seksiä, joku tarjoaa hänelle aina puitteet: asunnon, kännykkänumeron, kuljetuksen kaukaiseen motelliin. Yksityisyrittäjyyteen kykenee naisista vain harva, sillä suoraan kadulta tai tavallisesta ravintolasta seksiä on vaikea myydä, etenkin kun se on kielletty kaupunkien järjestyssäännöissä.

Ihmiskauppa lisättiin Suomen rikoslakiin vasta puoli vuotta sitten, joten aiemmin siitä ei ole voinut syyttää. Nyt laissa on ongelmana törkeän parituksen ja ihmiskaupan välinen raja. Se vedetään vasta oikeudessa, kun ensimmäinen ihmiskauppasyyte sinne asti etenee.

Tutkittavia tapauksia on ollut jo useita.

Tammikuussa Suomeen tuli nigerialainen naisjalkapallojoukkue talviturnaukseen Kuopioon. Kun joukkue lähti Suomesta, kaksi tyttöä jäi jälkeen ja ilmoittautui viranomaisille turvapaikanhakijoina.

Tytöt kertoivat poliisille, että kumpikaan heistä ei ole jalkapalloilija lainkaan. Toinen kertoi myös, että kun joukkue lähti Suomesta jatkamaan turnausta Italiassa, hänet otettiin mukaan ja yritettiin pakottaa siellä prostituutioon. Kun tyttö kieltäytyi, hänet lähetettiin takaisin Suomeen. Poliisi on todentanut lentolistoista, että jalkapallojoukkue lensi Suomesta Italiaan, mutta todisteista tytön matkasta ei löydy. Näyttö ei riitä oikeuteen asti.

Huhtikuussa Helsinki—Vantaan lentokentällä pysäytettiin kolme alaikäistä kiinalaistyttöä, joiden epäillään olleen matkalla Pariisiin. Poliisi arvelee, että tytöt olisivat joutuneet siellä pakkotyön kaltaisiin oloihin tai prostituoiduiksi. Tytöt ovat suomalaisten virnaomaisten huostassa, ja tapauksen esitutkinta on yhä kesken.

Latviassa tuomittiin juuri suomalainen mies ihmiskaupasta kahdeksan vuoden vankeuteen. Mies oli järjestänyt latvialaisia, virolaisia ja venäläisiä naisia ja tyttöjä Suomeen prostituoiduksi. MOT-ohjelman haastattelema latvialainen nainen kertoi, että mies lupaili hänelle hänen ollessaan 17-vuotias työtä mansikanpoiminnassa, mutta käski hänet Oulussa myymään seksiä.

Vajaa vuosi sitten Iittalan kivijalosteen toimitusjohtaja tuomittiin sakkoihin kiinalaisten kivimiesten työsyrjinnästä. Kaksitoista kiinalaista miestä oli saapunut Suomeen kiinalaisen välitysfirman kautta töihin, ja he saivat palkkaa kuukaudessa vain 450 dollaria, nykyisellä kurssilla noin 350 euroa. Kivenhakkaajat kertoivat myöhemmin myös joutuneensa allekirjoittamaan kiinalaisen välitysfirman kanssa kiskurisopimukset, jotka velvoittivat heidät suuriin korvauksiin, jos he itse rikkovat työsopimuksensa. Tässäkään tapauksessa syyte ei ollut ihmiskaupasta, vaikka tapaus siltä haiskahti.

Suomessakin on siis alettu toimia. Mallia on silti yhä otettava muista maista. Monet ihmiskaupan muodot kun ovat niin hämmästyttäviä, että niitä on vaikea sinisilmäisen suomalaisen uskoa todeksi.

Brysselin pohjoisen rautatieaseman läheisellä tyttökadulla, talon numero 116 summerin vieressä lukee pienellä, käsinkirjoitetulla tekstillä Espace P.

Sisällä huoneistossa seinää koristaa suuri juliste italialaisen koomikon Roberto Benignin elokuvasta Kaunis elämä, ja sohvaryhmällä rupattelee joukko tyttöjä. Takahuoneessa päivystävän lääkärin ovi aukeaa ja ulos tulee keski-ikäinen nainen, kyynelissä.

Seuraava, olkaa hyvä.

Espace P on prostituoituja ja narkomaaneja auttava järjestö. Se saa rahaa kaupungilta ja valtiolta, ja tarjolla on gynekologisia tarkastuksia, rokotuksia ja psykologin vastaanotto.

Järjestön sosiaalityöntekijät kiertävät päivisin ja öisin kaduilla, koputtavat ikkunoihin ja jakavat tulkin kanssa esitteitä.

Fabian Drianne on yksi heistä. Hän on nähnyt, että laillisen prostituution varjossa elää myös toisenlainen todellisuus.

“Viisi vuotta sitten liikkeellä oli paljon albanialaisia ja homma oli väkivaltaista. Miehet olivat luvanneet naisille Belgiassa mukavan työn kaupassa tai ravintolassa. Täällä tytöt sitten piestiin, heiltä vietiin paperit ja heidät pakotettiin prostituutioon”, Drianne sanoo.

Hänen mukaansa tilanne on jo parempi, mutta ei loistava.

“Näen uusia naamoja viikoittain. Luulen rikollisjärjestöjen käyvän heillä keskenään kauppaa. Heitä myös kierrätetään. Parittajat pelkäävät, että tytöille syntyy liian läheisiä suhteita meihin tai poliisiin. Usein tyttöjä katoaa pitkiksi ajoiksi, ja kun he palaavat, kuulen heidän olleen töissä Kreikassa tai Italiassa. Väärillä papereilla heitä on helppo liikuttaa.”

Ihmiskaupan uhrit eivät tietenkään ole vain seksityöhön pakotettuja naisia. Naiset ja miehet päätyvät myös teollisuuspajoihin, palvelualoille, maatalouteen. Kokit, piiat ja autonkuljettajat saattavat olla käytännössä orjia.

Puhumattakaan lapsista.

Brysselin katukuvassa tavallinen näky ovat kerjäävät naiset pieni, nukkuva lapsi sylissään. Useimmissa tapauksissa kyse ei ole kerjäävän naisen omasta jälkeläisestä.

Belgialainen lehdistö on revitellyt väitteillä, joiden mukaan mafia hakee lapsia Itä-Euroopasta ja maksaa heidän vanhemmilleen tietystä ajasta vuokraa. Vauvat huumataan ja asetetaan kadulle lisäämään mafian laskuun työskentelevän kerjäläisen säälittävyyskerrointa. Vanhemmat lapset pakotetaan taskuvarkaiksi.

Erityisenä markkinana on mainittu Kosicen kaupunki Slovakiassa. Bulgariassa kerrotaan olevan tori, josta rikolliset valitsevat lapsia sen mukaan, kuinka surullisia heidän silmänsä ovat ja kuinka pienet heidän kätensä.

Vaikka väitteet lapsenvuokrauksesta kuulostavat uskomattomilta, jotain perää tarinoissa on. Lapsia päätyy kiistatta Belgiaan kerjäämään, varastamaan ja seksibisnekseen. Brysseliläisen 12-18-vuotiaiden huostaanottokeskuksen Minor-Ndakon kautta on parin vuoden aikana kulkenut parisataa tapausta.

Miten ihmiskauppaa sitten voisi estää?

Kansainvälisellä yhteistyöllä; yksin siihen ei mikään maa kykene. Euroopan unionilla on ratkaistavanaan kaksi kysymystä: miten suhtaudutaan maahanmuuttoon ja miten prostituutioon. Perusdilemma on kummassakin  sama: kumpi auttaa enemmän, kieltäminen vai salliminen?

Kun rajat aukeavat köyhemmille Itä-Euroopan maille, sieltä muualle Eurooppaan pyrkivien ei tarvitse enää turvautua rikollisiin passeja ja viisumeita saadakseen. Toisaalta kun rajavalvonta heikkenee, uhrien liikuttelua on entistä vaikeampi seurata.

Toistaiseksi jäsenmaiden määrän kasvun arvioidaan lievittäneen ongelmaa. Kun Romania pääsi eroon viisumipakosta Schengen-alueelle, ihmiskaupan määrä sieltä muualle Eurooppaan roihahti hetkeksi. Myöhemmin määrä tasaantui ja väheni.

Myös ihmiskaupan yhteys seksibisnekseen on ilmeinen. Monet prostituoidut ja heitä auttavat järjestöt kannattavat prostituution laillistamista, koska niiden mukaan kriminalisointi ei lopeta prostituutiota, vaan pakottaa vain naiset entistä pahemmin maan alle ja rikollisten armoille.

Kieltämisen kannattajat taas toteavat, että kysyntä luo tarjonnan. Jos ei ole ostajia, ei ole prostituutiota, ja ostajia karsitaan vain rankaisemalla heitä. Laillistetun prostituution sanotaan myös tarjoavan rikollisille entistä paremmat puitteet toimintaan, koska poliisin on liki mahdotonta todistaa, milloin prostituoitu tekee työtään täysin vapaaehtoisesti ja milloin mukana on paritusta tai pakottamista.

Sekä seksin oston sallineet että kieltäneet maat vakuuttavat omien kokemustensa ratkaisusta olevan hyviä. Ruotsi kriminalisoi seksin ostamisen vuonna 1999. Saksa laillisti sen 2001. Hollannissa bordellit laillistettiin vuonna 2000. Nykyisin maan seksiteollisuus on vuosittain miljardin dollarin arvoista toimintaa. Saksan seksibisnes arvioidaan 4,5 miljardin dollarin arvoiseksi.

Suomessa lakiesitys seksin oston kriminalisoinnista on tarkoitus saada eduskuntaan ensi syksynä. Hallituksen lähtökohta olisi Ruotsin malli: seksin ostamisen kieltäminen.

Suurin ihmiskauppaa ylläpitävä ongelma on tietysti maailman eriarvoisuus. Virolaisen Siretin kaltaiset nuoret naiset haluavat hekin osansa globalisaation eduista, mutta Suomi ja muut EU-maat eivät tarjoa heidänlaisilleen, vähän koulutetuille naisille realistisia, laillisia tapoja päästä osalliseksi hyvinvoinnista. Siksi heidän on tartuttava epäilyttäviin tarjouksiin ja toivottava parasta.

Toistaiseksi EU on käsitellyt ihmiskauppaa lähinnä turvallisuuskysymyksenä, ei ihmisoikeusasiana. Ihmiskauppaa pidetään uhkana eurooppalaisille, sen sijaan, että eurooppalaisia pidettäisiin uhkana ihmiskaupan uhreille.

Ja moni pitää yhä ihanteena runsaan tarjonnan mallia.

Amsterdam, Hollanti.

“Mene nyt, mene!”

Kaljupäinen britti kannustaa kaveriaan, joka ottaa epävarmana askelia eteen ja taaksepäin. Hän ei osaa päättää, astuako sisään ikkunaprostituoidun pieneen, punahehkuiseen koppiin.

Viereisen ikkunan kohdalla tavallisen perheenisän näköinen mies on tehnyt valintansa. Läpinäkyvään leoparditoppiin ja kireisiin, matalalanteisiin lateksihousuihin pukeutunut nainen vetäisee punaiset verhot ikkunansa eteen ja päästää miehen sisään.

Kymmenen minuutin päästä mies astuu hölmistyneen näköisenä ulos. Ennen kuin ovi ehtii sulkeutua, nainen on jo vetäissyt verhot auki ja korjailee toppiaan ikkunan edessä.

Mies sytyttää tupakan ja kävelee pois.

Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueella kuja toisensa jälkeen esittelee samanlaisia ikkunoita pittoreskien kanaalien varsilla. Naisia keikistelee lasin takana kahdessa vuorossa aamupäivästä myöhäiseen: aasialaisia, latinoita, afrikkalaisia, hollantilaisia,  itäeurooppalaisia. Tummia ja vaaleita, laihoja ja reheviä, nuoria ja vanhoja. Alueen 350 ikkunassa työskentelee yhteensä yli tuhat naista 58 eri maasta.

Alue ei ole piilossa, sinne ei luikahdeta salaa. Se on vilkkainta turistikeskustaa, jossa teinit, papat, perheenäidit, polttariseurueet ja japanilaiset turistiryhmät vaeltavat sulassa sovussa pitkin puolialastomien naisten, pornokauppojen ja seksiluolien reunustamia katuja. Iloisia lapsiperheitä lipuu illansuussa veneillä pitkin kanaalia.

Hollannissa ikkunoissa työskentelevät naiset toimivat kuin ketkä tahansa yksityisyrittäjät. He vuokraavat ikkunan sen omistajalta noin 35-125 eurolla vuoroa kohden ja tekevät siellä sitten töitä, miten lystäävät. He valitsevat asiakkaansa itse ja päättävät hintansa itse. Minimitaksa on yleensä 35 euroa, ja jokaisesta ylimääräisestä asennosta ja erikoistoiveesta hinta nousee. Aikaa asiakkaalla on 15-20 minuuttia. Naiset tekevät yleensä 8-16-tuntisia päiviä ja ottavat vastaan keskimäärin 4-12 asiakasta päivässä. Ansiot vaihtelevat 35 eurosta 700 euroon päivässä, minkä he pitävät ikkunavuokran jälkeen itsellään. Harva maksaa edelleenkään veroja.

Näin siis periaatteessa. Alueella ei tarvitse katsoa kovin tarkkaan ympärilleen, kun huomaa tuimailmeisiä miehiä maleksimassa tiettyjen ikkunoiden luona. Vaikka prostituutio on Hollannissa laillista, kaikki seksibisneksessä ei suinkaan sitä ole.

“Sutenöörien on helppo vahtia ikkunoiden takana työskenteleviä uhrejaan”, Mariska Majoor sanoo.

Hän on pyörittänyt punaisten lyhtyjen alueella sijaitsevaa pientä tietokeskustaan kymmenen vuotta. Hän kertoo prostituutiosta kiinnostuneille: prostituoiduille, asiakkaille, turisteille ja tiedotusvälineille. Majoor rahoittaa keskuksen toiminnan myymällä erilaista tavaraa: prostituutioaiheista kirjallisuutta (muun muassa hänen kirjoittamansa opas prostituoiduille) ja pikkutuhmia matkamuistoja.

Majoor myi itsekin seksiä aikoinaan viiden vuoden ajan. Hän tietää hyvin, mitä ikkunoiden takana ja klubien sisällä tapahtuu.

Ikkunaprostituutio on näkyvin mutta pienin osa prostituutiota. Yhteensä Hollannissa työskentelee ikkunassa parituhatta naista, kun prostituoituja on oikeusministeriön ja kansalaisjärjestöjen arvion mukaan kaikkiaan 25 000-30 000 ympäri maata. Suurin osa työskentelee klubeilla, yksityisasunnoissa ja seuralaispalveluissa.

Arviolta puolet prostituoiduista on maahanmuuttajia. Ulkomaalaisten prostituoitujen ensimmäisessä aallossa tulivat thaimaalaiset ja filippiinit 70-luvulla. Toisessa tulivat kolumbialaiset ja brasilialaiset. Kolmas tuli Afrikasta Ghanasta ja Nigeriasta ja viimeisin Itä-Euroopasta.

Vuonna 2000 Hollannissa tuli voimaan uusi laki, joka määräsi, että vain EU-kansalaiset saavat toimia prostituoituina. Tarkoituksena oli puuttua ihmiskauppaan. Poliisit tarkastavat klubeilla ja ikkunoiden takana toimivien naisten henkilöllisyyden säännöllisesti.

Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, etteikö ikkunan takana olisi ulkomaalaisia. Laki tekee heistä vain entistä riippuvaisempia välittäjistä.

“Nyt he tarvitsevat jonkun, joka hankkii heille viralliset paperit”, Majoor sanoo. “Ja apua tarvitsevia on entistä vaikeampi tavoittaa, koska he joutuvat pelkäämään poliisia.”

Ihmiskaupan uhrien lukumäärästä ei ole tarkkaa tietoa. Vuonna 2004 ihmiskaupan uhreja Hollannissa auttava STV raportoi, että vuoden  ensimmäisellä puoliskolla apua oli hakenut yli 150 ihmiskaupan uhria. Puolet heistä oli itäeurooppalaisia, toiseksi suurin ryhmä olivat afrikkalaiset.

“Jotkut sanovat, että puolet prostituoiduista olisi ihmiskaupan uhreja. Minä uskon, että 10-15 prosenttia. Mutta suurin osa harjoittaa ammattia vapaasta tahdosta, oli syy mikä tahansa, mihin ikinä tarvitsevatkin rahaa”, Majoor sanoo.

Kaikki ihmiskaupan uhrit eivät suinkaan ole ulkomaalaisia. Majoor kertoo hollantilaisesta prostituoidusta, jonka turkkilaiset sutenöörit pakottivat tekemään töitä itselleen. Miehet hakkasivat naisen ja ovat sen jälkeen vieneet rahat, jotka tämä ansaitsee.

“Ikkunan omistaja tietää ja poliisit tietävät, ettei kaikki ole kunnossa, mutta kukaan ei tee mitään. Tytön pitäisi itse tehdä poliisille ilmoitus, mutta hän on liian peloissaan.”

Ihmiskaupan uhreja on eriasteisia. On niitä, joilta sutenööri kiristää rahaa. On ulkomaalaisia, jotka ovat tulleet vapaaehtoisesti, mutta tietämättä, miten kurjissa oloissa joutuvat työskentelemään. Pahimmassa tilanteessa ovat orjan asemassa olevat.

“Rikollisjärjestöt myyvät heitä toisilleen. Naisen hinta on noin 50 000 euroa”, Majoor sanoo. Välittäjät vievät uhrinsa ansioista 50-80 prosenttia.

Majoor pitää Hollantia kuitenkin parempana paikkana ihmiskaupan uhreille kuin montaa muuta maata, joissa prostituutio on laitonta. Mitä laittomampaa prostituutio on, sitä vaarallisemmissa oloissa prostituoidut joutuvat ammattiaan harjoittamaan, hän sanoo.

“Täällä on paljon järjestöjä, jotka auttavat uhreja. Ainakin uhrit löytävät Hollannissa apua.”

Keskustelun voisi siirtää myös seksin ostajiin. Ihmiskauppaa seksitarkoituksessa on olemassa tietysti ainoastaan, koska länsimaiset, varakkaat miehet haluavat ostaa seksiä. Nelikymppinen, Burt Reynoldsia elävästi muistuttava amerikkalaisturisti singahtaa sisään tietokeskukseen collegehousuissaan ja lenkkareissaan, vyölaukku lanteilla roikkuen. Hän voisi olla lähdössä lenkille.

“Onko sulla myynnissä karttaa punaisten lyhtyjen alueesta?” hän tiedustelee Majoorilta iloisesti virnistäen. “Eksyn näillä kujilla jo päivällä, on pakko saada kartta ennen kuin tulee pimeä.”

Miehen hyvästä tuulesta päätellen hän ei ole tullut ajatelleeksi, että hänen iltaviihdykkeensä ei välttämättä ole työstään yhtä innoissaan.

Asiakkaan puolustukseksi – ja syytökseksi – on tosin sanottava, että ihmiskaupan uhria ei ostaja varmasti tunnistaisi, vaikka sellaisen kohtaisi. Pakotettu nainen voi esittää halukasta ja hyväntuulista paljon vakuuttavammin kuin yksityisyrittäjä. Yksityisyrittäjän henki kun ei riipu esityksen aitoudesta.

Image 4/2005

Julkaistu: 15.5.2005