Image

"Oppiminen ymmärretään väärin", sanoo professori Markku Niemivirta

"Oppiminen ymmärretään väärin", sanoo professori Markku Niemivirta

Tiukassa istuvat uskomukset oppimisesta ja opettamisesta sotkevat turhaan julkista keskustelua, sanoo Helsingin yliopiston empiirisen kasvatustieteen professori, kasvatuspsykologian dosentti Markku Niemivirta.
Teksti Tuomas Sorjamaa
Kuvat Riitta Supperi
Mainos

Harhainen ajatus on esimerkiksi se, että Suomen PISA-rankingin lasku kertoisi opetuksen tason heikentymisestä.

”Huudetaan myös, että kouluviihtyvyys on romahtanut. Se ei pidä paikkaansa. Ei ole selvää, mihin sillä viitataan. Romahduksesta ei voi puhua eikä kriisistä”, Niemivirta sanoo.

Tutkimukset kertovat päinvastaista: koulusta pitävien oppilaiden osuus on suuri, ja viime vuosien aikana moni kouluun liittyvä indikaattori on muuttunut myönteisemmäksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että opetusta ei pitäisi parantaa ja koulua kehittää. Ongelmiakin riittää.

”Pitää selvittää, missä ongelmat ovat. Jo kouluympäristö saattaa ankeuttaa oppilaiden mieliä siinä missä opiskeluun tai koulunkäyntiin liittyvät kielteiset asiatkin. Pitää myös katsoa tulevaisuuteen, uusiin haasteisiin, eikä vain nykyisiin ongelmiin.”

Niemivirran mukaan koulujärjestelmä on liian suljettu. Oppiaineet ovat rajattuja ja oppilaat jaettu iän mukaan. Jopa rakennukset on pyhitetty koulutyöskentelylle sen sijaan, että ne yhdistäisivät ihmisiä laajemmin.

”Koulussa voisi olla enemmän erilaisten toimijoiden kohtaamista, esimerkiksi harrastus- ja nuorisotoimintaa voisi linkittää koulutyöhön. Peruskoulu voisi olla paljon enemmän tekemisissä toisen asteen koulujen kanssa ja nämä puolestaan yritys- ja tiedemaailman kanssa. Pitäisi ylittää oppiaineiden, luokka-asteiden, koulutyyppien ja instituutioiden rajoja.”

Rajojen murtaminen tekisi Niemivirran mukaan oppimisesta mielekkäämpää.

”Kuinka vaikea olisi ammentaa opetukseen erilaisia ilmiöitä ympäröivästä todellisuudesta? Mahdollisimman autenttinen haaste on parempi kuin täysin keinotekoinen tehtävä.”

Niemivirran mielestä koulun tulisi digitalisoitua mutta ei siksi, että nuoret ovat diginatiiveja. Se on toinen myytti.

”Eivät nuoret ole tiedonkäsittelyprosessien osalta yhtään sen erilaisempia kuin mekään. Toimintaympäristö vain on erilainen. Tutkimukset osoittavat, että nuorten digiteknologian käyttötaito on pääosin pinnallista.”

Niemivirran mukaan digitalisaatio voisi olla yksi keino purkaa aitoja ja luoda ympäristöjä, joissa avoimempi oppiminen olisi mahdollista.

Samankaltainen väärinymmärrys leimaa Niemivirran mukaan ajatusta ohjelmoinnista oppiaineena.

”Ohjelmointi sinänsä ei ole se pointti, vaan siihen liittyvä design-ajattelu ja looginen päättely. Koulussa voisi simuloida tutkimuksen prosessia: etsitään ja rajataan ongelma, selvitetään mitä tiedetään ja hankitaan tietoa, ja luodaan sitä itse.”

Kolmas myytti on puhe oppimistyyleistä. Uskotaan, että on olemassa tiedon vastaanottamisen osalta erilaisia oppijoita – esimerkiksi visuaalinen, auditiivinen tai kinesteettinen oppija – ja parhaat tulokset saadaan mukauttamalla opetus kunkin oppimistyyliin. Tälle ajatukselle ei Niemivirran mukaan ole tieteellistä näyttöä.

”Tämän tyyppisestä ajattelusta pitäisi päästä eroon. Yksilöllisiä eroja on siinä, miten oppilas kohtaa oppimistilanteet ja miten hän kykenee toimimaan niissä, ja sellaisilla yksilöllisillä eroilla on merkitystä. Temperamentti, motivaatio ja tiedolliset valmiudet eroavat. Niiden huomioon ottaminen olisi tärkeämpää kuin hölmöön myyttiin tarttuminen.”

Niemivirran mielestä opettajankoulutukseen pitäisi sisältyä enemmän kehitys- ja kasvatuspsykologiaa, ja opettajille tulisi tarjota välineitä tunnistaa oppimisen kannalta olennaisia eroja oppilaissa.

Orjallisen yksityiskohtainen opetussuunnitelman seuraaminen tekee professorin mielestä oppimisesta suorittamista. Ja juuri suorittamista pitäisi välttää. ■

Julkaistu: 26.8.2015