Opetan kurssia Taylor Swiftistä Harvardissa – Tästä syystä se on tärkeää

Alkuperäisen englanninkielisen The Atlanticin artikkelin voit lukea tästä linkistä. Artikkeli on alun perin julkaistu 29. joulukuuta 2023.

Viime kuussa Harvardin yliopisto ilmoitti, että opettaisin tulevalla lukukaudella kurssia nimeltä ”Taylor Swift ja hänen maailmansa”. Kaikille avoin luentokurssi käsittelisi sekä Swiftin tuotantoa ja uraa että kirjallisuutta (runoja, romaaneja, muistelmia), jossa on samoja teemoja kuin hänen tuotannossaan tai joka tarjoaa uusia näkökulmia siihen.

Kun uutinen tuli julki, sähköpostilaatikkoni täyttyi yhteydenottopyynnöistä, joita sateli aina Uudesta-Seelannista asti. Toimittajat halusivat tietää, vierailisiko Swift kurssilla (en odottanut sitä häneltä), oliko mukana Swiftin superfaneja netistä (on, muutamia), hyväksyikö Harvard kurssin (kyllä, ainakin toistaiseksi) ja ennen kaikkea, miksi millenniaaleja edustava poptähti ansaitsee tällaista huomiota huippuyliopistolta.

Vastaus on tavallaan yksinkertainen. Jos humanististen tieteiden tarkoitus on tutkia kulttuuria, mukaan lukien nykyajan kulttuuria, ja Taylor Swift on olennainen osa tuota kulttuuria, niin ilman muuta meidän on syytä pohtia, miten ja miksi Swift-ilmiö on oikein syntynyt.

Näin tekisi ainakin tulevaisuuden kulttuurihistorioitsija, joka tarkastelisi jälkeenpäin sitä, miten amerikkalaiset ottivat Swiftin omakseen, väittelivät hänen nousustaan huipulle ja muuttivat käsityksiään hänestä ajan mittaan. Näin tekisi myös kulttuuriantropologi, joka tulkitsisi Swiftin konsertteihin ja albumijulkaisuihin liittyviä rituaaleja tai tunnistaisi kulttuurirajat ylittäviä käyttäytymismalleja fanien reaktioissa Swiftin ääneen ja tuotantoon.

Minä olen kuitenkin kirjallisuuskriitikko. Kirjoitan ja opetan useimmiten aiheista, joissa keskeistä on se, miten yksittäiset taideteokset ja taiteilijat toimivat: miten jonkin kirjallisen teoksen eri osat liittyvät toisiinsa, miltä ne kuulostavat, mitä ne kertovat meille ja miten ne meihin vaikuttavat, kun luemme, kuulemme tai näemme ne. Ansaitseeko Taylor Swift todella tällaista huomiota?

Jälleen kerran, vastaus on kyllä. Yliopiston englannin kielen kurssien on toki tarkoitus haastaa opiskelijoita, mutta opiskelijoille tekee myös hyvää tutkia taidetta, jota he rakastavat: uutta ja vanhaa taidetta, eri taiteenlajeja edustavia teoksia. Taideteosten tarkoitus, toisin kuin esimerkiksi proteiinilaskoskokeiden tai rikosoikeudenkäyntien, on liikuttaa meitä, ilahduttaa meitä, synnyttää mullistavia tunne-elämyksiä ja vaikuttaa mielipiteisiimme. Kirjallisuudentutkija Rita Felski on esittänyt, että paras tapa oppia erilaisista taideteoksista ja siitä, onko niillä merkitystä ja miksi, on tarkastella sitä, miten ne vaikuttavat niitä rakastaviin ihmisiin ja mitä he saavat niistä irti – varsinkin, jos nämä ihmiset olemme me itse.

Kurssin osallistujat saavat analysoida Swiftin tuotantoa, tarkastella sitä perusteellisesti, kenties lisätä siihen muutaman alaviitteen. Tämä auttaa heitä näkemään, että meihin vetoavat verbaaliset taidot ja musiikilliset elementit eivät ole pelkkää pään sisäistä kuvitelmaa.

Ne ovat tietoisia valintoja, joita Swift tekee välittääkseen kuulijoilleen tietyn viestin tai tunteen. Opiskelijat saavat käyttöönsä kirjallisuus- ja kulttuurianalyysiin sopivia työkaluja, joita he voivat hyödyntää tutkiessaan muita aikakausia ja muita sanoja, ja toivon mukaan löytäessään lisää taidetta, jota rakastaa.

Taylor Swiftiä rakastetaan syystäkin. Hän on nerokas lauluntekijä sekä sanoittajana että muusikkona. Hänen tuotantonsa on riittävän moniulotteista, jotta sitä kannattaa tarkastella perusteellisemmin. Silläkin uhalla, että mielipiteeni on ristiriidassa jo muutamien sukupolvien ajan harjoitetun dylanologian, The Beatlesin sanoituksia ruotivien yliopistokurssien tai vastaavien kanssa, väitän, että musiikkikappaleet eivät (ainakaan äänitetyn musiikin aikakaudella) toimi samalla tavalla kuin kirjoitetut runot.

Eivät sen enempää kuin romaanit toimivat teatterinäytelminä tai stand up -komediaesitykset muistelmina. Taylor Swift kirjoittaa nokkelia, oivaltavia ja toisinaan syvällisiä sanoja, jotka vaativat sävelmän ja musiikkia ympärilleen, ja musiikki puolestaan vaatii sanoja. En ole musiikkitieteilijä, mutta tiedän jotain soinnuista ja melodioista, ja kurssillani tullaan pohtimaan sitä, kuinka ne ohjaavat ja tukevat Swiftin sanoituksia.

Otetaan yksi esimerkki: Swiftin kappale Anti-hero vuodelta 2022 käsittelee hänen julkista imagoaan ja tapaa, jolla sekä hän että hänen faninsa ovat suhtautuneet hänen myrskyisään, lukuisten erojen varjostamaan rakkauselämäänsä. Kertosäkeen viimeinen säe, ”It must be exhausting always rooting for the anti-hero” (”On takuulla uuvuttavaa kannattaa aina antisankaria”), kuvastaa sitä asemaa, jonka hän tietää saavuttaneensa ollessaan sekä parasosiaalisen kiintymyksen että armottoman arvostelun kohde.

Hän tietää, että hänen faninsa alkavat ehkä väsyä puolustamaan häntä loukkaavilta heitoilta, mutta toisaalta hänkin on uupunut; hän projisoi. Kappaleen voima perustuu ei pelkästään sen sanoihin vaan myös laulumelodian laskevaan kulkuun, jossa kertosäe päättyy kokonaisen oktaavin ja kaksi sävelaskelta alempana kuin korkea ’me’-sana kertosäkeen alkupuolella. Antisankari saa osakseen nopean pudotuksen ja antikliimaksin: hän on väsynyt elämänsä kuohuihin ja tietää meidänkin olevan, mutta jatkamme silti katsomista.

En ole ainoa, jonka mielestä Swiftin tuotanto sopii tällaisen analyysin kohteeksi. (En ole edes ainoa yliopiston professori, joka opettaa kurssia hänestä.) Opiskelijat pääsevät lukemaan lempikirjailijoideni (kuten Carl Wilsonin) kritiikkiä popmusiikista koskien Swiftiä ja muita artisteja.

Aiomme kuunnella ja tarkastella muita popbiisien tekijöitä, joilla on osittain samoja taitoja kuin Swiftillä. Jotkut heistä ovat kuuluisia, kuten Dolly Parton ja Prince, ja toisilla (Scott Miller, Marcy Mays, Keith Girdler) on ollut huonompi tuuri tai vähemmän ulkomusiikillisia taitoja, joiden avulla voisi menestyä tähtiä masinoivassa koneistossa.

En opettaisi tätä kurssia, jos en rakastaisi Swiftin kappaleita. Toisaalta en myöskään opettaisi tätä kurssia, jos en voisi ottaa mukaan muita taideteoksia muista genreistä ja muilta aikakausilta. Niiden avulla opiskelijat voivat oppia ymmärtämään paremmin Swiftiä ja hänen tuotantoaan.

Aiomme lukea kaksi Willa Catherin romaania, jotka käsittelevät kunnianhimoa, lahjakkuutta ja naiseutta Yhdysvaltojen sydänmaiden menneinä vuosina – romaaneja nuorista naisista, jotka haluavat pärjätä itsenäisesti arvostettuina muusikkoina, mutta joista vain toinen onnistuu tekemään niin. Aiomme lukea James Weldon Johnsonin viiltävän ironisen romaanin The Autobiography of an Ex-Colored Man vuodelta 1912, joka kertoo toisenlaisista esteistä musiikillista menestystä tavoittelevan nuoren miehen tiellä.

Tarkastelemme myös kolmella eri vuosisadalla kirjoitettua runoutta, eli luettavaksi, ei laulettavaksi tarkoitettuja runoja, joissa käsitellään myös Swiftille keskeisiä teemoja: lapsuuteen liittyvää nostalgiaa ja aikuisiän katumusta (William Wordsworth); tyttöyttä, tyttäriä ja heteroseksuaalista pessimismiä (Laura Kasischke); suhtautumista vihaajiin ja petollisiin huijareihin (Alexander Pope).

Myönnän, että aion käyttää tilaisuutta hyväkseni ja tutustuttaa sadat opiskelijat, kokonaisen luentosalillisen swiftieitä, näihin runoihin. Aion myös auttaa heitä kiinnittämään huomiota siihen, miten runot kuvailevat elämää 15-vuotiaana tai 7-vuotiaana, ja sitä, millaista on olla lakkaamatta itsepintaisten fanien ja katkerien kilpailijoiden kohteena Lontoon kaduilla. Jälkimmäinen kokemus yhdistää Swiftiä tämän Reputation-albumilla sekä Popea, joka kirjoitti loistavan kirjemuotoisen runon Epistle to Dr. Arbuthnot.

Ihmiset (kuten minä), joiden mielestä yliopiston englannin kielen kursseilla tulisi käsitellä pidettyjä taideteoksia, ovat toivon mukaan tyytyväisiä näihin valintoihin. Tyytyväisiä ovat myös ne ihmiset (kuten minä), joiden mielestä yliopiston englannin kielen kurssien tulisi kehittää analyyttisia taitoja, joita voi hyödyntää myös muissa yhteyksissä.

Mitä tulee niihin (en minä), joiden mielestä yliopiston englannin kielen kursseilla tulisi keskittyä klassikoihin, teoksiin, jotka ovat kestäneet aikaa (kuinka paljon aikaa? kuka niiden kestämisen määrittelee? millaisia teoksia?), toivon, että hekin voivat suhtautua suopeasti tähän kurssiin. Jos toivoo, kuten minä, että useammat opiskelijat lukisivat Popea ja Wordsworthiä, Catheria ja Johnsonia, kannattaa panna merkille, kuinka moni opiskelija tulee tälle kurssille Taylorin vuoksi ja suorittaa sen sitten loppuun asti muiden käsiteltyjen kirjailijoiden vuoksi.

Onnistuessaan kurssi ei ole vain tekosyy kirjoittaa Swiftistä ja kuunnella tätä ahkerasti. Se avaa portin satojen vuosien kirjalliseen tuotantoon, romaaneihin ja muistelmiin, kirjoitettuihin runoihin ja proosaan. Se tarjoaa myös keinon tarkastella kirjallisuuden ja kulttuurin vastaanottoa: miten fanit suhtautuvat ihailemiinsa artisteihin ja heidän tuotantoonsa?

Samalla se on myös keino perehtyä erään tietyn artistin tuotantoon; artistin, jonka kappaleet ovat paljastaneet meille asioita hänen elämästään, ja jopa omasta elämästämme; artistin, joka on tutkimisen arvoinen; artistin, jota niin monet meistä jo rakastavat.

Stephanie Burt on Harvardin yliopiston englannin kielen professori Donald P. ja Katherine B. Lokerin lahjoitusprofessuurissa. Hän on kirjoittanut muun muassa runokokoelman We Are Mermaids sekä teokset After Callimachus ja Don’t Read Poetry: A Book About How to Read Poems.

©2023 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.