Oodi futisisille – ”Olette suomalaisen jalkapallon täysin korvaamaton resurssi!”

Suomalainen jalkapallohistoria tuntee useita kuuluisia isä-poika-pareja: Olavi ja Jari Litmanen. Simo ja Onni Valakari. Aleksei Eremenko vanhempi ja kolme poikaa. Valeri ja Anton Popovitch. Paatelaisten, Kautosten ja Tauriaisten jalkapalloperheet. Ja niin edelleen.

Huuhkajien ja Helmareiden nykyisiä pelaajistoja tarkastellessa silmiin pistää kuitenkin se, että hyvin harvan pelaajan vanhemmista löytyy entisiä ammattilaisurheilijoita, ex-ammattifutareista puhumattakaan. Kenties tunnetuin urheilijaisä on hyökkääjä Benjamin Källmanin isä Mikael, Suomen kaikkien aikojen paras käsipalloilija.

Kasvattaakseen ammattilaispelaajan isän tai äidin ei siten tarvitse itse olla entinen huippu-urheilija. Paljon tärkeämpää on toimia päivittäisenä tukena ja intohimon ruokkijana, elää mukana jälkikasvun elämäntavassa ja tarjota virikkeellisiä mahdollisuuksia.

Näistä ainesosista ovat myös ammattilaisjalkapalloilijat tehty.

Vantaalainen Janne Mattila on erinomainen esimerkki isästä, jolla ei ole ammattilaisurheilutaustaa, mutta joka on omalla esimerkillään yhdessä puolisonsa Terhin kanssa ollut tarjoamassa kehittymisen suuntaviivoja lapsilleen.

Mattilan poika, 21-vuotias Leo Walta, debytoi Huuhkajissa kesäkuussa 2024 Portugalia vastaan ja loistaa Ruotsin pääsarjassa Allsvenskanissa. Tytär, 18-vuotias Ilona, puolestaan oli kaudella 2024 Kansallisen liigan paras suomalainen maalintekijä. Mattila on siten erinomainen kokemusasiantuntija ottamaan kantaa siihen, mistä asioista urheilumyönteinen kasvatusympäristö rakentuu.

– Jos puhutaan niin sanotuista tavallisista vanhemmista, joilla ei ole vahvaa lajitaustaa, niin tärkeintä on olla mukana mahdollistamassa koko ajan, Mattila korostaa.

Kun perheen esikoinen Leo aloitti jalkapalloharrastuksen lähiseura Pakkalan Palloseurassa, Mattila ehti toimia hetken aikaa ikäluokan apuvalmentajana. Muuten hänen roolinsa on ollut yksinomaan vanhemman rooli.

– Olemme olleet kentillä mukana, kuvanneet harjoittelua ja pelejä, katsoneet paljon pelejä yhdessä ja jutelleet jalkapallosta melkein joka päivä näihin päiviin saakka.

Juuri vanhempien läsnäolo ja mahdollisuuksien tarjoaminen ovat niitä asioita, jotka luovat perustaa lasten urheilumotivaation kehittymiselle. Näin ainakin Mattila kahden lapsen isänä uskoo. Isossa osassa ovat luonnollisesti myös olosuhteet ja kaveripiiri.

– Kun lapset olivat nuorempia, olimme tosin usein myös itse mukana treenaamassa heidän kanssaan. Lisäksi meillä sattui olemaan hyvät harjoittelupaikat kodin lähellä Pakkalan ja Kartanonkosken alueella. Esimerkiksi minipeliareena oli käytössä aamusta iltaan. Ja sitten oli myös samanikäisiä kavereita.

– Kyllähän se menee niin, että lapsi ihastuu siihen, mitä tekee. Ilonan oli kolme vuotta nuorempana sitten helppo seurata Leon esimerkkiä. Meillä lapset kasvoivat futikseen.

Päivittäisen läsnäolon ja mahdollisuuksien tarjoamisen lisäksi Mattila pitää tärkeänä myös avointa palautteenantoa ja keskusteluyhteyttä. Siihen koti tarjoaa usein turvallisimman ympäristön.

– Jotkut ovat tästä ehkä eri mieltä, mutta mielestäni vanhemman kuuluu olla myös kehityskohteiden sparraaja. En kannata sellaista näkökulmaa, että lasta koko ajan vain kehuttaisiin.

Molempien lastensa futispolkua aitiopaikalta seurannut isä ei koe kehittävää palautteenantoa ongelmaksi. Vanhemmat tuntevat omat lapsensa parhaiten ja tietävät, miten nämä osaavat ottaa palautetta vastaan.

– Kun vanhempana seuraa paljon pelejä lähietäisyydeltä, sitä oppii näkemään, mitä vahvuuksia ja kehityskohteita lapsella on. Sanoisin, että valveutuneet vanhemmat tietävät lajista yllättävän paljon.

Lasten kasvaessa myös vanhempien rooli muuttuu väistämättä. Mattila kokee, että nuorten lähestyessä aikuisuutta vanhempien tehtävänä on tarjota keskusteluapua ja tukea nuorten itsenäisiä ratkaisuja. Ja kun vastoinkäymisiä, kuten loukkaantumisia, osuu kohdalle, vanhempien rooli on keskeinen esimerkiksi kuntoutuksen tukemisessa.

– On tärkeää, että pelaajalla on kotona sellainen lähiverkosto, jonka kanssa hän voi pohtia ura-askeleita ja saada rohkaisua, Mattila muistuttaa.

– Ilonan kohdalla tällainen tilanne oli esimerkiksi silloin, kun hän oli lähdössä HJK:sta lainalle PK-35 Vantaan riveihin. Ilonalle ei ollut helppo lähteä pois HJK:sta, mutta lopulta ratkaisu oli esimerkiksi peliajan ja roolin näkökulmasta ihan oikea. Meidän vanhempien tuki Ilonan päätöksen tekemisessä oli tärkeää ja rohkaisi häntä tekemään ratkaisun.

Boston Collegessa vuosia psykologiaa opettaneen professori Ellen Winnerin mukaan (Gifted Children: Myths and Realities 1996) lapsen osaaminen ei kehity ilman taustalla olevaa vanhempaa, joka rohkaisee, kannustaa ja puskee lasta eteenpäin.

Suomalaista jalkapallokeskustelua seuratessa tuntuu kuitenkin toisinaan siltä, että vanhemmat nähdään enemmän riskinä kuin mahdollisuutena.

”Älkää olko niin aktiivisia!”

”Harrastus on lapsen, eikä teidän aikuisten!”

Nähtiinpä vuonna 2016 Keskisuomalainen-lehdessä jopa kolumni, jonka otsikko kuului provosoivasti: Kunnianhimoiset vanhemmat estävät Suomen etenemisen EM-kentille.

Filosofi Frank Martela tarttui tekstissään sinänsä tärkeisiin teemoihin unohtaen kuitenkin kenties kaikkein olennaisimman ulottuvuuden: kaikista uhkakuvista huolimatta vanhemmat ovat valtava voimavara suomalaisessa urheilussa.

Selvää on, että ylilyöntejä ilmenee toisinaan. Tunteet ovat pinnassa, ja vanhempien suusta saattaa päästä kentän laidalla sammakoita. Moitittavampaakin käyttäytymistä ilmenee. Toisinaan tarkoitus pyhittää keinot – väärällä tavalla.

Sanotusta huolimatta yhtä niin sanottua häirikkövanhempaa kohden on vähintään toistakymmentä vanhempaa, joiden asenne, tuki ja esimerkki ovat kiitettävällä tasolla. Yhdessä valmentajien ja muiden aikuisten kanssa he pitävät suomalaisen junioriurheilun pyörät pyörimässä.

Myös Mattila tietää, että urheiluvanhemmuuteen liittyy haasteita. Hän esimerkiksi myöntää itsekin antaneensa joskus palautetta tavalla, jolla sitä ei ehkä olisi pitänyt antaa. Mutta yksittäisten ylilyöntien ei pitäisi sumentaa sitä valtavaa lisäarvoa, jonka innokkaat vanhemmat voivat parhaimmillaan tarjota.

– Välillä tuntuu, että aktiivisia vanhempia leimataan helposti, Mattila puntaroi.

Pohtiessaan vanhempien merkitystä junioriurheilussa hän tunnistaa ainakin yhden selkeän kehityskohteen, johon seurat voisivat panostaa nykyistä säntillisemmin.

– Kaipaisin, että sellaiset innokkaat pelaajat, joilla ei ole aktiivisia vanhempia taustalla, saisivat seuralta aidosti tukea ja heidät bongattaisiin paremmin.

– Olisi hienoa, jos seurat nähtäisiin vahvemmin yhtenä perheenä, johon pelaajien lisäksi myös vanhemmat kuuluisivat.

Mattilan mielestä haaste nivoutuu osin viestintään – tai oikeastaan sen puutteeseen. Hän pohtii aihetta omien lastensa pitkäaikaisimman junioriseuran, Helsingin Jalkapalloklubin, osalta, mutta yhtä lailla kehityskohde koskettaa lähestulkoon kaikkia jalkapalloseuroja, miksei koko suomalaista urheilukenttää.

– Toivoisin, että seurojen ja perheiden välillä olisi enemmän keskustelua pelaajan kehittymismahdollisuuksista. Se vaikuttaa siihen, miten pelaaja itse näkee mahdollisuutensa. Avoimuutta voisi olla enemmän. Uskon, että tämä vaikuttaa myös siihen, breikkaako seuran omasta putkesta pelaajia vai ei.

Mitä nuoremmista pelaajista puhutaan, sitä tärkeämpää myös vanhemmat olisi pitää mukana keskusteluissa. Sitä mukaa kun pelaaja kasvaa, vanhemman rooli seuran ja pelaajan välisessä suhteessa luonnollisesti pienenee.

– Monet seurat kyllä yrittävät ihan hyvin, mutta välillä tuntuu, että vanhempien roolia yritetään häivyttää.

Mitä syvällisemmin vanhemmat ovat tietoisia lapsensa kehityksestä, sitä paremmin he pystyvät jälkikasvujaan tukemaan, Mattila muistuttaa.

– Vanhempien on äärimmäisen tärkeää tietää, miten oma lapsi suhtautuu tilanteeseensa. Mutta vanhempien ei pidä liikaa tuputtaa omia näkemyksiään. Se on enemmän keskustelua, jossa lapsi itse saa esittää, miten hän tilanteensa näkee.

– On selvää, että erillisyyttä pitää olla valmentajiin ja kyse on ensisijaisesti lapsen harrastuksesta, mutta ehkä välillä vanhemmat pyritään pitämään tarpeettomasti liian kaukana, vaikka he ovat isossa osassa lapsen arkea.

Herätyskello soi viikonloppuisin jo aamukuudelta, myös isänpäivänä. Arki-illat määrittyvät lasten harrastusrytmin mukaan. Yhteiset kesälomat ovat lyhyitä. Turnaukset ja leirit menevät muiden menojen edelle. Aktiivinen harrastus- ja pelitoiminta edellyttää suuria rahallisia satsauksia, parhaimmillaan useita tuhansia euroja vuodessa.

Nykypäivän junioriurheilu vaatii myös vanhemmilta sitoutumista ja säännöllisiä järjestelyjä. Töiden ja lasten harrastuksiin ennättämisen osalta on pystyttävä tarvittaessa joustamaan. Arjessa pitää tehdä valintoja.

– Totta kai jalkapallo on rajoittanut esimerkiksi sitä, milloin olemme voineet pitää lomia. Ja sukujuhlia on jäänyt välistä, kun on ollut jalkapallotekemistä.

– Mutta en ole silti koskaan ajatellut, että jalkapalloon vanhempana käytetty aika olisi ollut uhraus. En koskaan. Tämä on ollut koko perheemme yhteinen elämäntapa. Olemme saaneet käydä jalkapallon tiimoilta paljon esimerkiksi matkoilla, ja iso osa tutuistamme on tullut lajin kautta.

Mattila myös arvelee, että nimenomaan jalkapallo on voinut osaltaan vaikuttaa siihen, että vanhempien suhde lapsiin on muodostunut erityisen kiinteäksi. Futis on ollut helppo, jokapäiväinen puheenaihe.

– Vaikka Leo on pelannut 16-vuotiaasta lähtien ulkomailla, ei ole varmaan ollut päivääkään, ettemme olisi olleet yhteyksissä.

– On hirveän vaikea miettiä, että elämässämme ei olisi ollut jalkapalloa. Myös Leon Riki-koirasta on tullut pallohullu, Mattila nauraa.

Olkoon tämä teksti oodi kaikille urheilua rakastaville äideille, mutta – näin isänpäivän kunniaksi – varsinkin kaikille isille.

Olette suomalaisen jalkapallon ja koko urheilun täysin korvaamaton resurssi ja mahdollistaja!