Apu

Onnenkyyneleet



Onnenkyyneleet

Maassamme on paikkoja, joissa vanhukset saavat tanssia, rakastaa, iloita ja elää elämäänsä onnellisina.
Teksti Malla Murtomäki

Pidättelin itkua eräänä kesäisenä päivänä vanhusten palvelukodissa. Edessäni tapahtui jotain sellaista, mikä sai aikaan kylmät väreet ja samalla lämpimän onnellisuuden tunteen. Vanhukset pyörähtelivät keskiviikkotansseissa.

Nyky-yhteiskunnassa vanhenemista juostaan karkuun kaikin keinoin. Monen mielessä vanhuus on surullista ja yksinäistä aikaa. Ainoa tavoite on kuolla mahdollisimman pian. Media on omalta osaltaan ruokkinut tuota kuvaa kertomalla kauhutarinoita esimerkiksi vanhainkodeista, joissa vanhukset makaavat jätöksissään ja nälissään päiväkausia. Voin itse tässä kohtaa nostaa käden pystyyn. Ehkä kyyneleeni johtuivat juuri siitä, etten tiennyt onnellisesta vanhuudesta.

Komea nuori hoitajamies pitelee vanhaa naista hellästi tanssiotteessa. Molempien kasvoilla väreilee lämmin hymy. Tanssilattia täyttyy kappale toisensa jälkeen. Eräs sokeutunut, molemmat jalkansa menettänyt rouva jammailee pyörätuolissa kuin viimeistä päivää.

Tunnin session jälkeen palvelukodin keskiviikkotanssit ovat ohi ja asukkaat palailevat omiin puuhiinsa kuka minnekin. Puuhasteltavaa riittää, ja kukin saa itse päättää, mitä haluaa tehdä. Eräs silmin nähden rakastunut pariskunta köpöttelee pois salista käsi kädessä. He rakastuivat palvelukodissa ja muuttivat lopulta samaan huoneeseen. Molemmat ovat vaikeasti muistisairaita, mutta se ei rakkautta laimenna. Minä pyyhin jälleen silmäkulmiani.

Kyseisessä palvelukodissa vanhustenhoidon karu todellisuus tuntuu kaukaiselta. Maamme vanhustenhoito on jo nyt kovien paineiden alla. Henkilöstöä on monessa paikassa liian vähän, ja hoitoon pääsevät vanhukset ovat yhä huonommassa kunnossa. Pahimmat ajat ovat näillä näkymin vasta edessä, sillä vuoteen 2040 mennessä tarvitaan 200 000 uutta hoitajaa. Suuret ikäluokat vanhenevat, ja samalla terveydenhoitoalalle kouluttautuvien kiinnostus vanhustenhoitoon laskee. Edessä saattaa olla katastrofi.

Olen vasta 26-vuotias, mutta vanhuus ja vanhustenhoito koskettavat minua jo monella tavalla. Olen huolissani omien isovanhempieni hoidosta. Mietin myös sitä, millainen tilanne on oman äitini vanhetessa. Monella ei ole resursseja hoitaa läheisiään kotona, vaan laitosasuminen on ainoa vaihtoehto. Mitä tehdä, jos palvelukodit eivät pysty tarjoamaan asukkailleen laadukasta elämää?

Maassamme on paikkoja, joissa vanhukset ovat aidosti onnellisia. He saavat tanssia, rakastaa, iloita ja elää elämäänsä. Toivon sydämeni pohjasta, etteivät nuo paikat häviä. Toivon myös, että niitä tulisi paljon lisää. Ensi vuonna julkistettavassa vanhuslaissa on oltava ratkaisu kasvavaan henkilöstöpulaan ja hoidon laatuun.

Tällä viikolla ilmestyvässä lehdessä on juttu hyvästä vanhustenhoidosta. Toivottavasti se herättää teissä lukijoissa samanlaisia tunteita kuin minussa. Toivottavasti se motivoi teitä vaatimaan laadukasta hoitoa läheisillenne myös elämän ehtoopuolella. Elämä ei suinkaan lopu vanhuuteen, vaan parhaimmillaan kaikki vasta alkaa siitä.

Vierailu palvelukodissa avasi lopullisesti omat silmäni. Haluan tirauttaa onnenkyyneleen jos toisenkin myös siinä vaiheessa, kun omat läheiseni ovat vanhuksia.

Julkaistu: 25.7.2012