Onko valmentaminen Suomessa liian harmaata ja pehmeää? – Painava puheenvuoro aitiopaikalta: “Pelaajia ei haasteta riittävästi”

Maalivahdin pelipaikka jalkapallossa on kokenut suuren ja lajin historiajänteellä nopean mullistuksen 2000-luvulla. Puhutaan kenties pelipaikoista siitä kaikkein merkittävimmästä. Perinteisesti mielletty maalivahdin päätehtävä, laukausten torjuminen on enää yksi osa laajaa kokonaisuutta.

Isojen tilojen puolustaminen, oman rangaistusalueen hallinta ja kenttäpelaajien kanssa vähintään tasavertaisessa roolissa joukkueen pelinavaamisessa toimiminen ovat jo täysin itsestään selvä osa nykyjalkapalloa. Ilman tätä laajaa työkalupakkia voi nuori maalivahti unohtaa haaveet kirkkaista valoista.

Maalivahdin evoluution myötä myös käsitys maalivahtivalmentamisesta on kokenut ison mylläyksen. Jos asiaan perehtynyt henkilö löytää käsiinsä vaikkapa Palloliiton maalivahtivalmennuksen koulutusmateriaaleja vuosituhannen vaihteesta, aiheuttaa löydös lievää huvittuneisuutta, tai nostalgisuutta vähintäänkin.

Yhdellä modernin maalivahtivalmennuksen näköalapaikoista Suomessa päivystää 34-vuotias Eemeli Reponen.

Nakkilassa syntynyt, sieltä Porin kautta uralleen ponnistanut entinen Veikkausliiga-maalivahti työskentelee Palloliiton maalivahtivalmennusosaamisen asiantuntijana. Reponen on isossa vastuussa koko suomalaisen maalivahtikoulutuksen kehittämisestä ja toteuttamisesta.

Kyseisen roolin lisäksi hän toimii Suomen poikien U21- ja tyttöjen U19-maajoukkueiden maalivahtivalmentajana. Ennen liiton työtään mies työskenteli Hongassa ja TPS:ssä, aina juniori-ikäluokista liigajoukkueisiin. Perspektiiviä riittää.

Reponen, jos kuka on nähnyt maalivahdin roolin ja sitä myöten kyseisen pelipaikan valmennusfilosofisen muutoksen. Onhan hän ollut yksi siihen itsekin työllään merkittävästi vaikuttaneista. Maalivahtiunionin päämiestä kuunnellessa tämä on helppo ymmärtää. Painavia mielipiteitä, kehitysideoita ja huolenaiheitakin piisaa.

Aloitetaan käsitteenmäärittelystä. Vaikka Reponen itsekin korostaa mustavalkoisuuden välttämistä, löytää hän silti nykyaikaiselle ja entiselle käsitykselle maalivahtivalmennuksesta selkeän eron.

– Entinen, niin sanottu perinteinen maalivahtivalmennus on perustunut vahvasti maalin puolustamiseen, suojeluun ja eri tekniikoiden harjoitteluun näissä. Typistetysti ajateltuna maalivahdille ei tarjota affordansseja (toim. huom. havaitsemista ja ympäristön tarjoaman informaation arviointia), maisemaa, jossa joutuisi elämään pelitilanteissa ja tekemään niiden pohjalta päätöksiä, Reponen avaa.

– Nykyaikaisessa käsityksessä taas pyritään luomaan näitä affordansseja mahdollisimman taitavasti ja pelinomaisessa ympäristössä. Pelin lainalaisuudet ja referenssit ovat mukana harjoittelussa ja pelaamisessa. Maalivahti joutuu tekemään jatkuvasti päätöksiä.

Reposen mukaan maalivahtivalmennuksen paradigman muutos on ollut luontaista seurausta pelin evoluutiosta.

– Jalkapallossa lisääntyy koko ajan isojen tilojen ja keskitysten puolustaminen ja avaaminen. Tämä on muuttanut valmennusta ja harjoittelua.

Maamme maalivahtivalmennus on mennyt isoin harppauksin eteenpäin, mutta täysin kivuton kulttuurin muutos ei ole ollut. Reponen kertoo, että ravistelua on haluttu tehdä myös tietoisesti.

– Tämä keskustelu on varmasti vieläkin kuuma peruna suomalaisessa futismaailmassa. Edelleen on paljon sitäkin valmennusta, että potkitaan maalivahdeille koppeja ja se on pitkälti siinä. Myös ulkomailla. Arjessa koetaan edelleen joissain paikoissa, että maalivahtiharjoitus on eräänlainen alkulämmittely varsinaiseen harjoitustapahtumaan. Siinä on paljon kehitettävää, kuinka maalivahdin ja muun joukkueen toiminta on synkronoitu yhteen.

Reponen jäljittää uuden alun entiseen maajoukkuelegendaan, yhteen kaikkien aikojen suomalaisvahdeista.

– Antti Niemi aloitti uudistamisen toimiessaan aikanaan liiton päätoimisena maalivahtiasiantuntijana. Ana sanoi, että aletaan luomaan uutta materiaalia kursseille. Kun jatkoin sitten hänen työtään, halusin jatkaa kehitystä edelleen.

Niemen lisäksi Reponen nostaa esille kolme määrätietoisella työllä maailmalle koviin pesteihin tiensä raivannutta suomalaista maalivahtivalmentajaa. Jarkko Tuomiston (nykyisin Ajax), Jyri Niemisen (Feyenoord) ja Tuomas Peltosen (Qatar) aktiivisuudella oli iso merkitys kotimaamme paradigman uudistamisessa.

– Jyri Nieminen piti esityksen maalivahtipelaamisen ja -valmentamisen referensseistä jo vuonna 2012. Ensin pääreferenssit, ja jokaiselle niille alareferenssit. Se oli itsellenikin herätys, josta en ole vieläkään toipunut. Se, kuinka Jyri pilkkoi maalivahtipelin ydinvaiheet, mitkä asiat vaikuttavat päätöksentekoon kentällä ja kuinka tuoda ne harjoitteluun mukaan… Se mullisti käsitystäni pelaamisesta ja sai minut kyseenalaistamaan kaiken omassa ajattelussani. Siitä tämä prosessi lähti sitten itsellänikin jalostumaan.

Reponen nostaa korkealle myös prosessin alkuvaiheissa Palloliiton koulutuspäällikkönä toimineen, tällä hetkellä FC Lahden peräsimessä kovaa jälkeä tekevän Ricardo Duarten roolin.

– Ricardo toi mukanaan valtavasti tutkimustietoa, muun muassa kotimaastaan Portugalista. Sitä alettiin sitten porukalla yhdistämään meidän maalivahtivalmentajien ideoihin kenttäharjoittelusta. Se oli tosi mielenkiintoinen startti. Tuntui, että kaikki meni uomiinsa.

Jos palaset tuntuivat loksahtavan uudistajien pöydässä kohdilleen, ei uudenlainen lähestymistapa uponnut suomalaiseen valmennuskenttään kivuttomasti.

– Tuli paljon tappelua ja taistelua esimerkiksi käsitteistä. Vaikkapa, että “mitä tuo referenssi tarkoittaa”. Sellaisia epäolennaisuuksia. Oli miekkailua meidän tuomasta kulttuurista. Uudistus oli kuitenkin tarkoituksenmukainen, mutta toihan se mukanaan kulttuurishokkia. Ennen oli nähty, että maalivahtivalmentaja potkii pallot maalivahdeille ja sitten vetäytyy näiden kanssa syrjään.

– Tuntui olevan shokki monelle, että maalivahtivalmentajat tulivatkin isoon kokonaisuuteen mukaan. Mutta aina kun tapahtuu uutta, niin alkuun on myrskyvaihe ja sitten se tasoittuu. Tultiin aika vahvalla otteella asiaan, niin aiheuttihan se vastareaktion, Reponen muistelee.

Tähän asti kuullun perusteella Reposta olisi varmasti helppo syyttää ajatuksissaan yksipuolisuudesta, mustavalkoisuudestakin. Hän kuitenkin korostaa, ettei puheissa esiintyvä koulukuntajako ole jyrkkä saati mustavalkoinen.

– En halua tehdä sotaa modernin tai perinteisen välille. Sille vanhalle on vieläkin paikkansa, pitää vain löytää sopiva hetki, milloin treenaa esimerkiksi heittäytymistä tai yksi vastaan yksi -tekniikoita. Eivät ne synny maalivahdille sormia napauttamalla.

– Iso kuva on, että perusta tekniikoista on saatava, mutta kuitenkin siirryttävä kontrolloidusti eteenpäin, jotta asiat saadaan nopeasti pelinomaiseen ympäristöön. Joskus kuitenkin halutaan ehkä huijatakin, että mennään liian nopeasti eteenpäin puutteellisilla tekniikoilla.

Vaikka Reponen on ollut yksi maalivahtivalmennuksen uudistamisen kärkihahmoista, joka myös puhuu muutoksen takkuisuudesta, kritisoi hän silti turhan usein Suomessa nähtävää ajatusmallia, laput silmillä uuteen hurahtamista.

– Meillä kun tuodaan uusia asioita, on vähän koko suomalainen kulttuuri sitä, että ostetaan pureksimatta asioita ja hypätään tosi nopeasti uuteen kontekstiin. Totta kai maalivahdilla myös tekninen osaaminen on oleellista. Helposti mennään liian nopeasti eteenpäin, huijataan. Vaikka tekniset puutteet olisivat suuret.

Reponen mainitsi uudistuksen alkutaipaleella vahvalla sisältötiedolla pöytään tulleen Ricardo Duarten. Liekö sitten tästä kyse, mutta uuden aallon maalivahtivalmennus halusi tulla nimenomaan vahvan substanssin kautta esiin. Tämä oli tietoinen valinta, josta oli mahdollista repiä jopa kilpailuetua.

– Meillä maalivahtivalmentajilla on ollut jo pitkään hyvin vahva sisältöpainotus koulutuksissa ja tämä saattoi yllättää suomalaisen kentän, että “nehän ymmärtävätkin peliä kokonaisvaltaisesti”. Ja tämän havaitsemista ovat helpottaneet varmasti myös nämä ulkomaille lähteneet maalivahtivalmentajat, kuten juuri Tuomisto, Nieminen ja Peltonen. Tykkäsin siitä, että että sisältöpohja saatiin heti vahvaksi.

Nykyaikaisessa maalivahtivalmennuksessa täytyy maalivahtivalmentajan siis ymmärtää jalkapalloa pelinä laajasti. Kuinka koko joukkue hyökkää ja kuinka puolustaa? Kuinka vastustaja prässää ja mihin se synnyttää tiloja? Keskustelemmekin Reposen kanssa jopa siitä, onko nykyään termi maalivahtivalmentaja edes enää paras mahdollinen kuvaamaan työnkuvaa.

– Sanoisin, että todennäköisesti oikea termi olisi valmentaja, joka on erikoistunut maalivahtien toimintaan. On tosi vahva ajatus, että halutaan tuoda heille kaikissa koulutuksissakin ymmärrystä koko- ja osajoukkuetoiminnoissa ja ylipäätään valveutuneisuutta hyökkäys- ja puolustustoimintaan.

Ilmiö toimii myös toisin päin. Reponen korostaa myös joukkueiden pää- ja apuvalmentajien kehittynyttä ymmärrystä maalivahtipelaamisen aspekteista.

– Olit sitten pää- tai apuvalmentaja, on sinun ymmärrettävä maalivahtipelaamista. Ainakin sitä, mikä ei liity puhtaasti tekniikoihin. Olemmekin ottaneet viimeisen viiden-kuuden vuoden aikana tosi ison harppauksen eteenpäin esimerkiksi siinä, kuinka maalivahti osallistuu hyökkäyspeliin.

– Näen, että valmentajien koulutuspolulla on tässä ansiota. Paljon tulee hyvin peliin osallistuvia maalivahteja seuroista, joissa ei ole lainkaan spesifiä maalivahtivalmennusta. Mutta onhan sitä silti heille joku opettanut! Siitä nostan hattua, että ympäristöä on otettu huomioon maalivahtien harjoittelussa näissäkin seuroissa.

Suomalaisessa maalivahtivalmennuksessa on näköalapaikalta asiaa tarkastelevan Reposen arvion mukaan tietoa ja sisältöosaamista. Seuraava – ja täysin loogiselta kuulostava – iso kehityskohta on tämän vahvuuden siirtäminen kenttätyöhön. Parannettavaa piisaa.

– Me ollaan tosi hyviä tekemään mahtavia powerpointeja ja harjoitussuunnitelmia, mutta kentällä emme ole vielä niin hyviä. Jalkapallo ei ole niin simppeliä, että ne asiat siirtyvät kentälle tuosta vain. Suomessa emme ole vielä kauhean taitavia valmentajia kentällä.

– Myös harjoituksen rytmi ja toistojen määrä kentällä on tosi vaikea asia. Välillä toistojen ja tilanteiden määrä ja rytmi ovat heikkoja, ei tapahdu tarpeeksi. Ei ole helppo asia, että pitäisi valmentaa taitavasti ja saada myös vauhtia. Sitä pyritään koko ajan kehittämään ja seuraamaan mittareillakin, kuten actions per minute ja key actions per person.

– Yritetään samaan aikaan tehdä mahdollisimman hyvin peliä edustavia harjoitteita, mutta siten, että volyymi pysyisi korkealla. Kultaisen keskitien löytäminen tässäkin on oleellista.

Reponen puhuu paljon siirtovaikutuksesta.

– Tämä on ydinkysymys kaikessa valmentamisessa: kuinka saat siirtovaikutuksen sisällöistä treenikentälle ja treenikentältä ottelutilanteeseen? Tämä asia erottaa parhaat valmentajat. He ymmärtävät pelin eri tilanteet ja niiden affordanssit. Mutta ei vain tämä ymmärrys. Sen avulla he pystyvät manipuloimaan tilannetta peliä edustavaksi ja tunnistavat, koska nostaa tai muokata kompleksisuuden tasoa, koska pitää se samana ennen progressiota.

Reponen pääsee toden teolla vauhtiin ja selvästi lempiaiheeseensa, toimintaan harjoituskentällä.

– Puhumme todella paljon siitä, kuinka pelaaja sopeutuu tilanteisiin. Pitäisi puhua paljon enemmän siitä, kuinka valmentaja sopeutuu niihin, ja valmentaa niitä.

– Otan tuoreen esimerkin. Maalivahtivalmentaja, jota arvostan suuresti ja jota pidän tosi pätevänä, antoi minulle valmennusnäyttöä kurssilla. Hän oli tehnyt täydelliseltä näyttävän treenisuunnitelman – kuinka harjoituksen toiminta menee koko ajan vaiheittain eteenpäin. Jo ekasta harjoitteesta näki, että maalivahdeilla oli vaikeuksia sopeutua tilanteeseen ja löytää ratkaisuja keskitysten puolustamisessa.

– Suunnitelmassa edettiin silti useita vaiheita, vaikka ensimmäinenkin oli liian vaikea. Joskus, jos mennään paperin mukaan, hukataan se momentum. Jos tässä olisi rauhoitettu ja lisätty vaikka volyymiä ensimmäiseen harjoitteeseen ja menty vasta myöhemmin seuraavaan. Taitava valmentaja olisi vetänyt jarrua ja yksinkertaistanut.

– Ymmärrän, että suunnitelma on vahvana pohjana. Me suomalaiset olemme hyvin suunnitelmallisia, tehdään hyvin kaikki suunnitelmat. Mutta jalkapallossa eivät asiat aina mene niin, kuinka ne ennustamme. Joskus pitää vaikka rauhoittaa tilanne ja miettiä vasta seuraavana päivänä, kuinka jatketaan progressiota.

Reponen kertoo kyseisen valmentajan ymmärtäneen tilanteen heti purkukeskustelussa.

– Heti, kun istuimme alas, tuli sieltä sitä, että olisi pitänyt tajuta jarruttaa.

– Se, että saisimme sisältöosaamisen yhteen taitavan kenttävalmennuksen kanssa. Että pystyisimme löytämään hetket, milloin valmentajan kannattaa kehittää harjoitetta eteenpäin ja milloin taas todeta, että pysytäänpä tässä pidempään. Valmentajien pitäisi pystyä olemaan taitavampia kentällä siinä, kuinka maalivahtiin vaikutetaan. Ja kuinka siirtovaikutus saadaan ottelutilanteisiin.

Reposen mukaan suunnitelmat voivat olla timanttisia, mutta oleellista on arvioida, kuinka suuren siirtovaikutuksen ne tarjoavat pelaajalle. Kyse on lopulta tasapainoilusta. Maalivahti ei saa päästä liian helpolla, mutta harjoitus ei ole myöskään eteenpäin vievä, jos se on maalivahdin tasoon nähden liian kompleksinen.

– Ei pidä ymmärtää väärin. Ei maalivahti voi saada pelkkiä onnistumisia. Pitää luoda ongelmia. Mutta jossain vaiheessa on myös kyettävä tarpeen mukaan painamaan jarrua ja vasta sitten lisätä vaikeustasoa, kun edellinen taso on hanskassa. Minun on vaikea sanoa mitään tiettyä prosenttilukua tai määrää, mikä pitäisi olla onnistumisia ja epäonnistumisia.

– Englannissa puhutaan paljon, että 70 prosenttia pitää olla onnistumisia, muttei sitä ei tue mikään tutkimusnäyttö, mikä olisi täysin aukoton. Minulle kuulostaa, että siinä on jo aika paljon onnistumisia. Näyttö ei tue myöskään paljon esillä olevaa sweet spot -ajattelua.

Reponen kaivaa hihastaan anekdootin, jonka jokainen Suomi-futista vähänkään enemmän seurannut tunnistaa.

– Silloin kun Pasi Rautiainen piti sen kuuluisan lehdistötilaisuutensa, jossa hän sadatteli Rapan (TPS:n silloinen kakkosvalmentaja Marko Rajamäki) pitämiä “maalivahtiharjoituksia” Jukka Lehtovaaralle, niin olinhan itsekin niissä välillä osallisena (pelivuosinani). Rapa piti meille aamutreenejä ja olihan se juuri sitä, että se laittoi palloja kuudentoista rajalle ja veteli nurkkiin. Useimmat menivät maaliin, mutta kun niitä toistoja tuli niin alkoi siinä jo lantion ja tukijalan asennoista lukea, mihin se vetää. Ja saada vähän enemmän niitä kiinni. Se oli sopeutumista. Ja varmasti Lehtovaarakin niissä kehittyi jossain määrin ja alkoi saada osan kiinni.

Vaikka legendaarinen esimerkki vuodelta 2009 ei kenties löydykään kaikista valmentamisen oppikirjoista, piilee siinä isompikin opetus.

– Meillä on Suomessa suuria vaikeuksia sellaisen ympäristön luomisessa, johon pelaaja joutuisi uudelleen ja uudelleen sopeutumaan ja menemään eteenpäin. Ympäristöt ovat koko ajan liian tasaisia. Tällaista harjoittelua voisi kuvata sana harmaa. Tuntuu, ettei pelaajia haasteta riittävästi.

Reponen haluaa korostaa, ettei pyri tekemään asiassa pesäeroa maalivahtivalmennuksen ja niin sanotun kenttäpelaajien valmennuksen välille. Oman alueensa suhteen hän kuitenkin toteaa, että asia voi joskus kyllä mennä toiseenkin ääripäähän – ainakin maalivahtivalmennuksessa.

– Maalivahtivalmentajilla voi olla, että välillä haastetaan ympäristöä liikaakin. Viedään sitä yhtäkkiä superkompleksiseksi, liian vaikeaksi. Pelaajan olisi kuitenkin saatava kiinni avaininformaatiosta, tai annettava siihen mahdollisuus taitotasoon nähden.

Kenttätyössään pätevien valmentajien lisäämisen kylkeen Reponen toivoisi valmentamiseen eräänlaista laajempaa näkökulman muutosta, itse oleelliseen kiinni pääsyä. Hänen mukaan koko suomalainen valmennus- ja urheilukeskustelu on eksynyt pahasti sivuraiteelle.

– Kun tässä itsekin elää päivittäin kilpaurheilun kanssa ja sitten miettii vaikka olympiamenestystä, niin hirveän paljon puhutaan valmennuskeskustelussa vaikkapa pedagogiikasta ja turvallisista tiloista. Tärkeitä asioita ilman muuta. Eiköhän meillä kuitenkin ala olla jo pedagogiikka ja keinot valmentaa siitä näkökulmasta. Ymmärrän, että täytyy olla pedagogisesti taitavia valmentajia, mutta keskustelu menee liikaa sivuraiteelle.

– Suomessa ei olla kauhean hyviä keskustelemaan valmentamisen ytimestä suoraan ja kriittisesti.

Reponen peräänkuuluttaa rohkeutta keskustella kiertelemättä myös negatiivisista asioista. Sitä hän pitää kehityksen edellytyksenä.

– Emme me ole Suomessa kauhean hyviä ottamaan vastaan palautetta saati että sen jälkeen pystyttäisiin kriittisesti arvioimaan omaa toimintaa. Elämme kulttuurissa hyvin pehmeillä arvoilla ja mietimme, kuinka tuoda asiat esiin pikku hiljaa rauhassa ja seesteisesti.

– Jatkuva eteenpäin meneminen ei kuulu suomalaiseen valmennuskulttuuriin tai ylipäätään suomalaisiin ihmisinä. Opetetaanko meille näitä asioita riittävästi kilpaurheilussa? Sitä löytyy paljon vahvemmin joistain toisista kulttuureista.

Maalivahtivalmennuksen uudistuneeseen kulttuuriin Reponen kertoo tuoneensa tietoisesti suoraa ja kriittistä ajattelua.

– Koen, että tämä on maalivahtivalmennuksen suurin etu. Pystymme mielestäni pysymään aika hyvin aiheessa. Olemme saaneet hyvän suunnan, jonne haluamme mennä. Pystymme sanomaan suoraan ja kriittisesti toisille.

– Kulttuuri on avoin, kaikki pohtivat myös omaa toimintaansa kriittisesti ja se vie sitä eteenpäin. Joskus jos vaikka näkee ensin maalivahtivalmentajan analysoivan ottelua ja sen jälkeen päävalmentajan, voi ero olla valtava juuri siinä kriittisyydessä ja suoruudessa.

Reponen mainitsee käytännön esimerkeiksi myös maajoukkueet, joissa hän parhaillaan toimii. Poikien U21- ja tyttöjen U19-ryhmät.

– Meillä on molemmissa joukkueissa kulttuuri nimeltä “kissa pöydälle”. Olemme saaneet siihen myös pelaajat mukaan. Pyrkimys on olla koko ajan itsekriittinen esimerkiksi sen suhteen, mitkä harjoitteet toimivat ja mitkä eivät.

– Maajoukkueympyröissäkin pärjäävät ne koutsit, jotka saavat siirtovaikutuksen otteluihin ja vieläpä lyhyessä ajassa. Tähän vaaditaan jatkuvaa kriittisyyttä. Esimerkiksi U21-tiimin kanssa analysoimme jatkuvasti jokaista harjoittelumme osiota ja hylkäämme ne, joista emme saa siirtovaikutusta.

“Kissa pöydälle” -ajattelu mahdollistaa tehokkaan ja kehittyvän valmennustiimitoiminnan. Reponen kertoo, että toimivassa tiimissä maalivahtivalmentajan osallisuus on merkittävä kaikessa toiminnassa.

– Peleihin valmistautuessa tekee maalivahtivalmentaja ensin omaa tarkkailuaan vastustajan pelaamisesta ja tätä tietoa sitten yhdistetään muuhun skouttaustietoon. Tiedän, että esimerkiksi Ajaxin nykyinen päävalmentaja Francesco Farioli on ottanut maalivahtivalmentajan, suomalaisen Jarkko Tuomiston isoon rooliin koko joukkueen avauspelaamisen suunnitteluun otteluihin valmistautuessa kentällä ja kentän ulkopuolella. Pätevät maalivahtivalmentajat ovat tosi valveutuneita esimerkiksi vastustajan prässin avaamisen valmentamisessa.

– Taitavassa harjoitusten suunnittelussa maalivahteja linkitetään siihen, kuinka kenttäpelaajat harjoittelevat. Vaikkapa keskitysharjoitus, johon otetaan myös topparit mukaan maalivahtien kanssa, niin siitä saadaan edustavampi. Treenitapahtumassa valmennuksen roolit on oltava mietitty tarkasti, jottei tule kaaosta. Hyvässä dynamiikassa jokaisella lukuisista valmentajista on tarkkaan sovittu rooli. Suomessa tässä ollaan vielä jäljessä. Kentällä voi olla viisi-kuusi valmentajaa, muttei ole ihan selvää, mikä jokaisen rooli on.

Kun kysyy, näkeekö Reponen maalivahtivalmentajan vastaavan aina maalivahdin ohjeistamisesta myös koko- tai osajoukkueen peliharjoitteessa. Ei välttämättä.

– Kuten sanoin aiemmin jo, ymmärtää taitava päävalmentaja tosi hyvin maalivahdin toimintaa ja jos hän johtaa harjoitusosion, vaikkapa korkeaa prässiä vastaan avaamisen niin en pidä järkevänä silloin, että minun on mentävä maalivahtivalmentajana sanomaan jotain. On mahtavaa, kun päävalmentaja ymmärtää maalivahdin roolin ja osaa sitä myös ohjata.

Tämäkin työnjako voi toimia hyvin pelittävässä valmennustiimissä toiseenkin suuntaan.

– Esimerkiksi ottelutapahtumissa maalivahtivalmentajan rooli voi toki olla pelkkää maalivahdinkin tarkkailua, mutta on myös monia muita paikkoja, joita maalivahtivalmentaja voi seurata ja koutsata. Esimerkiksi oman joukkueen alaneljänneksen toimintaa, kuinka siellä toimitaan tai sitten minne tilat syntyvät, kun avataan peliä.

Entäpä Reposen näkymät suomalaismaalivahtien tulevaisuudesta? Maalivahdit ovat olleet 2000-luvulla arvokas suomalainen vientituote, aina maailman korkeimmalle huipulle saakka. Onko tämän suunnan lupa odottaa jatkuvan? Reponen on tilanteesta silmin nähden huolissaan.

– Tämä liittyy myös siihen maalivahtivalmennuksen kehityskohtaan, volyymiin. Nuoret maalivahdit eivät treenaa meillä tarpeeksi. Olemme koko ajan vähän myöhässä.

Millä tavalla myöhässä?

– Aloitamme maalivahtivalmennuksen liian myöhään Suomessa. Täällä on tyydytty siihen, että 11-12 vuoden ikä on hyvä sille, että spesifisti aloitetaan. Korostan, että voi se olla yksi polku päästä huipulle. Mutta, kun menee katsomaan maailmalle, niin siellä portot ja sportinglissabonit kertovat, että heillä maalivahtivalmennus alkaa kuusi-seitsemänvuotiaana. Olemme siis tämän takia kroonisesti myöhässä ja antaneet neljä vuotta tasoitusta muille maille. Jos halutaan enemmän parempia maalivahteja, laadukasta massaa, olisi aloitettava aiemmin.

Myöhässä oleminen näkyy selvästi.

– Kun alamme katsoa meidän 15-17-vuotiaita maalivahtejamme, ovat perustaitotekijät vähän liian vajavaiset. Sitten tulee huono kombinaatio, kun halutaan varastaa, mennä vielä kompleksisempiin harjoitteisiin, vaikka on puutteita perustason taitotekijöissä. Meidän tulisi olla realistisempia, millaisia maalivahtimme ovat.

Tilanne näkyy myös siinä, että ikäluokkien väliset erot voivat olla valtavia, liian sattumanvaraisia.

– Esimerkiksi 2009-syntyneissä saa toden teolla miettiä kahdeksasta tai yhdeksästä huippumaalivahdista, ketkä mahtuvat maajoukkueeseen. Vastapainona voi olla useita peräkkäisiä ikäluokkia, joissa on tosi vaikeaa löytää edes yhtä kansainvälisessä kilpailussa pärjäävää maalivahtia maajoukkueeseen.

– Tällä hetkellä jo Veikkausliigassa näkyvät tosi hyvät 2002-03 -syntyneiden ikäluokat. On Roope Paunio, Matias Riikonen, Eetu Huuhtanen ja Hemmo Riihimäki. Lisäksi ulkomaillakin meillä on reilusti edustusta näistä ikäluokista. Mutta näiden jälkeen tulee hiljaista, ennen sitä 2009-porukkaa.

Huolta liittyy myös maamme nuorten maalivahtien harjoitteluun heidän päästyään edustusjoukkuetoimintaan.

– FC Lahdelle nostan isosti hattua, että ovat nostaneet ykkösvahdiksi 2007 syntyneen Osku Maukosen. Hänen päätöksensä pysyä Suomessa on siis ollut kannattava. Mutta monissa seuroissa tehdään juuri nytkin todella tärkeitä päätöksiä nuorten maalivahtien kehityksen suhteen. En sano, että tämän tai tämän nuoren maalivahdin kuuluisi olla siellä pelaamassa liigaa, mutta on jo tilanteita joissa heidän tulisi olla tai jo ovatkin edustuksen harjoitusympäristössä.

Veikkausliiga-joukkueen harjoitusrinkiin pääseminen ei kuitenkaan ole välttämättä Graalin malja. Juurikin miesten edustusjoukkueen mukana harjoittelussa Reponen näkee dilemman.

– Edustusjoukkueissa se volyymi ja tuntimäärä on liian pieni. Kulttuuri on se, että mennään aamulla yhdeksäksi paikalle, syödään aamupalaa, on palaveri ja treenit. Pahimmillaan ollaan lähdössä puoli yhdeltä kotiin. Se ei riitä nuorille maalivahdeille. Se on myös ainakin osittain laiskuutta.

– Korostan tässä, että itsekin heräsin liian myöhään tähän asiaan. Jos pääsisin ajassa taaksepäin, veisin mahdollisuuksien mukaan maalivahteja harjoittelemaan uudestaan iltapäivällä. Tai vähintään pitäisin mahdollisen palautteen harjoituksista videoiden avulla. Tämä on itseasiassa mielenkiintoinen asia, että valmentajat perkaavat videot läpi harjoituksista, mutta pääsääntöisesti viesti niistä pelaajille jää kokonaan välistä. Kokonaisuudessa pelaajien päivät ovat todella lyhyitä.

– Nuorten maalivahtien ei kannata välttämättä edes mennä edustuksen toimintaan, ennen kuin heidät aletaan huomioida. Meillä on nuoria maalivahteja edustusjoukkueissa, joissa on viisi-kuusi valmentajaa. Eikö osa näistä valmentajista voisi työskennellä ekstraa maalivahtien ja kenttäpelaajien kanssa, vaikka mennä vielä lounaan jälkeen uudestaan kentälle? Esimerkiksi Valioliigassa nuoret ja vähemmän pelanneet huomioidaan tällä tavalla, ihan eri lailla kuin Suomessa.

Reposen arvio nuoren maalivahdin ulkomaille siirtymisestä riippuu siis pitkälti tästä.

– Jos nuori maalivahti tulisi asiaa kysymään minulta, sanoisin, että kannattaa tutkia oman seuran edustusjoukkuetta. Tarjotaanko mahdollisuutta harjoitella laadukkaasti ja paljon, ja onko sellainen polku eteenpäin, missä on todellinen mahdollisuus lyhyellä aikavälillä taistella seuran edustusjoukkueen pelaavan maalivahdin paikasta? Jos nämä eivät toteudu, niin olisin valmis sanomaan, että parempi lähteä ulkomaille.

– Jos nuori maalivahti lähtee vaikkapa Saksan Bundesliigan keskitason seuraan, voi se olla hänelle silti kehityksen kannalta parempi, vaikkei saisi lopulta minuuttiakaan edustusjoukkueessa. Se näyttää hyvältä CV:ssä ja siellä saatava harjoitusvolyymi voi viedä maalivahtia paremmin eteenpäin. Lisäksi maalivahtivalmentajilla on todennäköisesti enemmän aikaa heidän kehittämiseensä, koska työnkuva ovat järkevä.

Kysyn lopuksi Reposelta, mikä on hänen mielestään sitkeimmässä elävä myytti suomalaisessa maalivahtivalmennuksessa.

– Varmaankin se, mitä vielä ajoittain kuulee: Mä en ole maalivahtivalmentaja, mun ei tartte tietää noista asioista. Sen kliseen pitäisi olla nähnyt jo parhaat päivänsä.