Näin Salkkareiden Ismo on muuttunut umpimielisestä meuhkaajasta herkäksi nykymieheksi – Mitä se kertoo suomalaisesta mieskuvasta?

Tapahtuu televisiossa parhaaseen katseluaikaan vuonna 2000. Mies on raivoissaan. Naisystävä on palannut matkoiltaan ja tunnustanut puolisolleen jotain ikävää: matkan aikana siipalla on ollut ohimenevä ihastus erääseen toiseen. Olennaista ei kuitenkaan ole ihastus tai edes se, onko nainen heittäytynyt tunteidensa vietäväksi. Miehelle anteeksiantamattoman tilanteesta tekee naisen salamaihastuksenkohteen ihonväri.

“Mutta musta mies!”, parkaisee mielestään petetyksi tullut keski-ikäinen typertyneenä. Kostoksi kokemastaan vääryydestä hän päätyy lyömään naisystäväänsä.

Nainen pakkaa tavaransa ja häipyy.

Saman sarjan kohtaus vuodelta 2023: Mies pinkoo aisapareineen kirkkoon ja vaatii nähdä vihkivarauskirjan: oma poika on menossa naimisiin ja pitäisi sulhasineen saatella avioliiton onnelliseen satamaan – mielellään yllätyshäin ja erittäin nopealla aikataululla. Vihkipari on näet kuin luotu toisilleen ja miehen usko tosirakkauteen vankkumatonta.

Kohtausten arvomaailmat ovat kaukana toisistaan, mutta niiden toimija on sama. Suomen pitkäikäisimmän päivittäisarjan, Salattujen elämien kenties tunnetuin hahmo, Ismo Laitela. Kulmakivi, jonka tuntevat nekin, jotka ovat vain vilkaisseet sarjaa.

Saippuasarjahahmot eivät yleensä juuri kehity, mutta Ismo Laitela on toista maata. Äkkipikaisesta, impulsiivisesta ja kontrollinhaluisesta miehestä kasvaa vuosikymmenten kuluessa avarakatseisempi, rauhallisempi ja tunteensa paremmin hallitseva Pihlajakadun sydänhenkilö.

Miten Ismosta tuli se Ismo, jonka nykyään tunnemme ja mitä se kertoo suomalaisen maskuliinisuuden muutoksesta?

Heti alkuun väite: hallitseminen on olennainen osa miehuutta. Etsin hyllystäni jotain, joka voisin tukea väitettäni. Käteeni osuu vuonna 2021 kuolleen feministi-kirjailija bell hooksin pamflettiteos Mies tahtoo muuttua. hooks pohjustaa sanomansa miehisen vallankäytön vahingollisuudesta toteamalla, että patriarkaatin perusolemus iskostetaan yhteiskuntansa jäseniin jo uskonnollisessa varhaiskasvatuksessa: on kaikkivaltias Isä Jumala ja hänen poikansa Jeesus Kristus. Niinpä tämä ajatus isästä etäisenä, mutta valtaapitävänä perheenpäänä ulottuu hooksin mukaan kaikkialle yhteiskuntarakenteisiin ja sitä kautta myös aivan tavallisiin isiin.

Eivätkä aivan tavalliset, fiktiiviset isätkään ole poikkeus. Eivät ainakaan Ismon tapauksessa.

Sarjan alussa vuonna 1999 Laiteloiden huushollissa valtaa pitää joitakin vuosia sitten leskeksi jäänyt yksinhuoltajaisä Ismo Laitela. Teini-ikäisiä lapsiaan Miiaa ja Kallea hän hallitsee pelolla ja väkivallalla. Kasvatusfilosofiassa on kaksi periaatetta: rajat – mielipuolisen tiukat sellaiset – ovat rakkautta ja lasten hyvinvoinnista huolehditaan varmistamalla, että nämä syövät lounaaksi muutakin kuin pussillisen perunalastuja. Lapsien suhde isäänsä on tiivis, mutta lähinnä olosuhteiden pakosta. Muitakaan läheisiä aikuisia ei oikein ole.

Oma suhteeni Ismo Laitelaan on kaksijakoinen. Ymmärrän hahmon poikkeuksellisuuden suomalaista tv-historiaa vasten - saippuasarjahahmo, joka ei ole staattinen, vaan kasvattaa tarinaansa ja luonnettaan vuosi vuodelta, taitaa yhä olla jossain määrin harvinaisuus. Samaistumispintaa hänestä taas on vaikeampi löytää, välissämme olevat sukupolvi- ja sukupuolikuilut ovat sen verran syvät.

Ehkä siksikin on niin, että minä vetäydyn, kun maailma toimii odotusteni ja toiveideni vastaisesti mutta Ismo toimii päinvastoin. Hän puskee eteenpäin suorastaan eläimellisellä raivolla.

Vaikka ymmärtäähän sen.

bell hooksin mukaan miehille sallitut tavat käsitellä tunteita typistyvät tyypillisesti kahteen toimintamalliin: raivoamiseen tai passiivis-aggressiiviseen jurottamiseen. Naisille vaihtoehtoja on enemmän.

Ismolle raivon jatkeena toimii useimmiten fyysinen väkivalta, kuuluisimpana aseenaan pesäpallomaila, josta on vuosien saatossa tullut Ismoon liittyvien meemien peruskuvastoa. Miehen epäluulo maailmaa ja kanssaihmisiä kohtaan on niin suurta, että hän on valmis ajamaan pois jokaisen, joka hänen elinpiiriään uhkaa.

Uhkissa onkin laskemista. Ismo tuntuu luottavan ainoastaan muutamaan vanhaan ystäväänsä kuten naapurin Seppo Taalasmaahan - joka toimii pehmeydessään ja lempeydessään jonkinlaisena peilinä Ismon omalle kyynisyydelle - sekä lapsiinsa. Lapsiaankin Ismon on jatkuvasti varjeltava pahalta maailmalta. Muutenhan voi saada liikaa huonoja vaikutteita.

Jos suomalaisten mieshahmojen pahin vastus on tyypillisesti ollut viina, Ismolle se on modernisoituva maailma, jonka kyydissä keski-ikäinen mies ei tahdo pysyä perässä.

Hahmon aggressiot korostuivat etenkin Salattujen elämien varhaisimpina vuosina, jolloin väkivalta toimii arkipäiväisenä ratkaisuna lähes kaikkiin Laitelan mielenrauhaa uhkaaviin ongelmiin.

Lapset eivät tottele? Silmä mustaksi!

Avovaimolla on ollut vispilänkauppaa jonkun toisen kanssa? Lyönti avokämmenellä!

Kadun toiselle puolelle aukeaa kuppila, joka taatusti uhkaa Ismon oman elintarvikekioskin liiketoimintaa? Vihaista sihinää hampaiden välistä, uhkailua ja lyöntiin kohotettu nyrkki!

Juuri sillä kertaa kukaan ei saa nyrkistä osumaa. Ismon logiikalla on kuitenkin hyvä tehdä selväksi, mitä toisen miehen reviirille tunkeutumisesta saattaa pahimmillaan seurata.

Reviirit toimivat varsin usein väkivallan näyttämöinä, sillä niissä otetaan mittaa reviirin herruudesta. Niiden vartijoina toimivat useimmiten Ismon kaltaiset, toksista maskuliinisuuttaan sokeasti ympäriinsä levittelevät miehet. Kuten Juhani Brander kirjoittaa vuonna 2020 julkaistussa esseekokoelmassaan Miehen kuolema - pohdintoja maskuliinisuudesta: “Turpailu on ollut keskeinen osa mieheksi kasvamista. Joskus sen ymmärtämiseksi riitti pelkkä kuulijuus.”

Samassa esseessään Brander viittaa nuorisotutkija Sari Mannisen vuonna 2010 julkaistuun väitöskirjaan, jossa Manninen toteaa, ettei yksikään poika selviä kouluvuosistaan ottamatta jollain tavalla kantaa väkivaltaan.

Pojat joko positioivat itsensä lyöjiksi tai lyödyiksi. Neutraalia välimuotoa ei ole. Lyöjien puolelle itsensä positioivat yleensä niin sanotut kovat jätkät.

Ismon poikavuosien kulkua ei sarjan alkutaipaleella juuri valoteta, mutta aivan viime vuosina tekijät ovat raottaneet hahmon taustaa jopa ilahduttavan syväluotaavasti. Arviolta 1960-luvun alussa syntynyt Ismo on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa pienessä pohjoiskarjalaisessa Enon kunnassa. Ismon ja hänen oman isänsä Kalervon välit eivät ole erityisen lämpimät. Itse asiassa välit ovat jäätävät, sillä isä halveksii poikaansa. Syy on absurdi, mutta kaikessa suoraviivaisuudessaan kovin laitelamainen: Ismon äiti on kuollut poikansa synnytyksessä. Kalervon mielestä Ismo on siis riistänyt häneltä elämänsä rakkauden, eikä siksi pysty luomaan tähän lämmintä ja rakastavaa kiintymyssuhdetta. Rakkaudettomassa ilmapiirissä kasvanut Ismo on näin kehittänyt selviytymiskeinot, jolla varmasti pysyä maskuliinisen hierarkian huipulla. Viidakon lakeja noudattelevassa miehissä maailmassa on turvallisempaa pysytellä ketjun ylä- kuin alapäässä.

Ehkä rakkaus omaan puolisoon on väliaikaisesti pelastanut nuoren Ismon niin kuin rakkaus fiktiossa usein pelastaa. Edesmennyt Liisa-vaimo vilahtelee alkuaikojen Ismon puheissa toisinaan ja silloin sävy on lämpimän surumielinen. Avioliitto on ollut ilmeisen onnellinen, joista voidaan päätellä, etteivät Ismon omat eväät isyyteen ole olleet kuitenkaan aivan surkeat. Eivät aikanakaan alun perin.

Kun puoliso sitten on joidenkin vuosien kuluttua kuollut (ja käsikirjoittajien armosta myöhemmin päätetty herättää takaisin henkiin, mutta juonikuvio on niin surkeasti motivoitu, että ei nyt mennä siihen) Ismon on ollut yhtäkkiä pakko omaksua kahden vanhemman rooli. Se taas ei näytä käyneen häneltä erityisen luontevasti, sillä Ismo antaa vaikutelman, ettei hänellä aidosti ole pienintäkään hajua siitä, mitä lapsen ja vanhemman välinen turvallinen rakkaus käytännössä tarkoittaa. Erityisen hyvin tämä tulee ilmi kohtauksessa, jossa Laitelan mies perustelee jälkikasvulleen tiukkoja kasvatusmetodejaan:

“Ja mulle jumalauta sanotaan, että mee hoitoon, mee hoitoon! Eikä mussa oo muuta vikaa ku että mä haluun puolustaa mun perhettä! Se on mun velvollisuus! Tajuutko?”

Pesäpallomaila puristuu nyrkkiin yhä tiukemmin. Ismon perhekäsityskin perustuu kovin konservatiivisiin sukupuolirooleihin: on mies, joka on perheen pää, ja perheen pään tehtävä taas on suojella heikompiaan. Kohtauksen dramaattisin hetki on silti vasta tuloillaan. Sen loppuhuipennukseksi isänsä mielivaltaiseen kontrolliin kyllästynyt Kalle paljastaa Ismolle olevansa homo.

Ismo suhtautuu poikansa homouteen kuten Ismolta vain odottaa sopii: ensin kieltämällä koko asian ja sitten halveksimalla poikaansa etäältä kuin tämä olisi jollain tapaa saastainen.

Oman seksuaalisen suuntautumisen valkeneminen ja sen hyväksyminen on nuoren Kallen keskeisin juonikuvio, joka ajaa hänet ja isänsä pahemman luokan törmäyskurssille. Ismo potkii poikansa pois kotoa, ja välit viilenevät vuosiksi. Kallen homoseksuaalisuuden paljastumista ja Ismon siihen liittyvää sisäistä kamppailua voidaan kuitenkin pitää hahmon ensiaskeleena kohti perusteellisempaa muutosta.

Mies, joka on katsellut maailmaa hyvin binääristen sukupuoliroolien- ja odotusten läpi, joutuukin nyt kohtaamaan tosiasiat silmästä silmään. Miehuutta ei ole vain yhdenlaista, eikä toisenlainen miehuus ole jotain kaukaista, vaan itse asiassa - toisenlaista miehuutta on myös hämmästyttävän lähellä.

Lopulta riitaisan isän ja pojan yhdistää tragedia. Miia menehtyy aivokasvaimeen vain kahdeksantoista vuoden nuoressa iässä. Ja niin Ismon on pakko hyväksyä toisenlaisen miehuuden olemassaolon lisäksi eräs toinenkin asia: elämä on täynnä surkeita, ikäviä, epäonnisia sattumia – sellaisiakin, joiden kulkuun ei millään voi itse voi vaikuttaa.

Ismo, joka siihenastisessa elämässään oppinut käsittelemään tunteitaan lähinnä väkivalloin, kieltäytyy pitkäksi aikaa uskomasta tyttärensä sairauden todellista vakavuusastetta. Kun Miia sitten lopulta kuolee, eristäytyy Ismo pitkäksi aikaa muistaa ja kieltäytyy puhumasta surustaan kenellekään. Suomalainen mies ei turvaudu kriiseissään perheeseensä, eikä ystäviinsä, vaan selviää mieluummin sisulla ja sitkeydellä.

Tai itkee jossakin hiljaa itsekseen, kun kukaan ei näe.

Eräs Miian kuoleman jälkeisen ajan koskettavimmista kohtauksista nähdään, kun Ismo lukittautuu kuolleen tyttärensä entiseen huoneeseen. Ulkopuolella Kalle jyskyttää ovea huolesta suunniltaan. Tämä arvelee isänsä tehneen itselleen jotain. Eikä Kallea voi tästä varsinaisesti syyttääkään. Draamantajua Ismolta ei ole koskaan puuttunut.

Lopulta Ismo myöntyy ja päästää poikansa sisään. He halaavat. Tunnelma on hauras, mutta varovaisen lämmin, jopa toiveikas. Sekä Ismolle että Kallelle, mutta myös maailmassa yksin kasvaneille miehille. Vanhempi polvi hautoo murheitaan yksin. Nuoremmat muistuttavat siitä, että läheiset ovat sitä varten, ettei tarvitse. Brasiliasta Suomeen siskonsa viimeisten hetkien ja hautajaisten ajaksi palannut Kalle tarjoutuu jäämään kotiin pitääkseen isästään huolta.

Siihen Ismo ei kuitenkaan myönny.

“Mitä se Kuismakin siihen sanoisi? Se on sentään sun elämänkumppani.”

Jonkinlainen sopu on syntynyt. Nykyisen kaltaiseksi kaksikon suhde muotoutuu kuitenkin vasta vuosia myöhemmin. Palataan siihen kuitenkin vasta tuonnempana, sillä väliin mahtuu paljon. Seuraavat kymmenen vuotta Kalle pysyttelee Brasiliassa.

Käännyn jälleen bell hooksin puoleen, joka huomauttaa sanan “maskuliinisuus” juontuvan englannin kielen sanasta “mask” eli naamio. Voisiko olla niin, että vapauduttuaan tehtävästään perheen päänä, Ismon tehtäväksi jää viimein kasvaa omaksi itsekseen? Mutta mitä sitten tarkoittaa olla Ismo, nimenomaan omana itsenään? Ja mitkä tapahtumat kasvua kohti omaksi itsekseen ovat vauhdittaneet?

Ainakin lukuisat menetykset. Ehkä juuri niistä juontuu Ismon hahmolle tyypillinen tapa tarttua kliseisesti sanottuna hetkeen. Ismo innostuu äärimmäisen helposti ja on siten houkuteltavissa mukaan monenlaiseen – ainakin, jos siitä saattaisi seurata merkittävää taloudellista hyötyä. Vuosien saatossa Ismo on ehtinyt kokeilla uraa muun muassa laulajana ja netti-tv:n Niksi-Ismona. Ilmeisen vaatimattomista oloista ponnistaneelta mieheltä haaveet äkkirikastumisesta eivät ole mitenkään kummallisia. Yllättävämpää on, että alun perin kyynisestä ja äkkipikaisesta, juron suomalaismiehen perikuvasta, on kasvanut vuosien saatossa suoranainen idealisti.

Voisiko olla, että idealismi onkin Ismon olemuksen syvintä ydintä, joka vasta toksisen maskuliinisuuden haihduttua pääsee paremmin oikeuksiinsa?

Oli tai ei, onnenkukkuloilta tipahdetaan nopeasti takaisin murheen syvimpään alhoon. Ismon menestys on hetkittäistä, menetys vielä monin kerroin varmempaa. Jos Ismolle tapahtuu jotain hyvää, katsoja voi olla vakuuttunut, ettei onni ole kovin pitkäaikaista.

Ehkä tässä on Ismon vuosikymmeniä jatkuneen suosion syy: kovaonnisuutta voi vaivatta sympatisoida. Yhtä helpottavaa on se, että asiat yleensä kääntyvät aina tavalla tai toisella myös hyviksi. Katsoja ei jaksa ikuisesti suosikkihahmonsa alamäkeä - ei varsinkaan, jos vielä itse samaistuu tähän.

2010-luvulla Ismon hahmoa vietiin myös huomattavasti koomisempaan suuntaan. On nettimeemiksi muodostunutta löylykiulussa hiippailua oman asuintalon rappukäytävässä ja retki luostariin yhdessä naapurin Sepon kanssa. Ikimuistoisen hulvattomassa kohtauksessa molemmat miehistä ovat pukeutuneet nunniksi. Kaksikon yhteisenä missiona on selvittää tiensä Ismon sen hetkisen sydämenvalitun, Liisa Salon, luokse.

Kyse ei ole ainoastaan Ismon hahmon syventämisestä. Kyse on myös siitä, millaiselle miehelle tv-katsojan odotetaan jakavan sympatiansa. 1990-luvun lopulla Ismon puolustukseksi on hyvin saattanut riittää se, että tämä on menettänyt vaimonsa ja käyttäytyy siksi lapsiaan kohtaan kontrolloivasti. 2020-luvulla hahmolta vaaditaan edes jonkinlaista tietoisuutta niitä toksisen maskuliinisuuden rakenteita kohtaan, joita itse ylläpitää.

Ja monista ylläpitämistään rakenteista Ismo onkin tullut vuosien saatossa tietoiseksi. Ei niin, että hän olisi sarjassa tarttunut kirjoihin vaan hän on muuttanut omaa toimintaansa, vilpittömästi yrittänyt joka hetkessä toimia parhaaksi katsomallaan tavalla.

Kontrollinhalu on silti edelleen vahvaa. Väkivallan tilalle on tosin tullut jotain muuta: taipumus toimia etenkin oman poikansa selän takana - Ismon mielestä tosin joka kerta silkasta rakkaudesta ja isällisestä välittämisestä. Tarpeen vaatiessa tämä järjestää pojalleen sokkotreffit, estää häät tai vaihtoehtoisesti järjestää sellaiset - hetkeäkään epäröimättä, jos se vain hänen mielestään on Kallen etujen mukaista. Useimmiten on, joissakin tapauksissa lopulta jopa molempien mielestä.

Eräässä viime syksynä esitetyssä jaksossa tätä muutosta alleviivattiin, kun Ismon pesäpallomaila haudattiin. Tai näin luulin: joitakin viikkoja myöhemmin maila nostettiin jälleen kuopastaan.

Ismon maailma ei ehkä enää olekaan pelkästään uhkaava, eikä täynnä vaaranpaikkoja. Ei ainakaan, jos tosipaikan tullen on varustautunut kohtaamaan vaarat tarpeeksi hyvin.