Onko kaikesta pakko olla jotain mieltä, kysyy uusi kolumnisti Ville Blåfield
Ville Blåfield ei ole oikein mitään mieltä, ja siksi muiden muodostamien kantojen jakaminen houkuttaa. Mutta entä jos yrittäisikin toimia radikaalisti toisin?
Pariterapeutti Orna Guralnik vaikuttaa Couples Therapy -sarjan perusteella harvinaisen itsenäiseltä ajattelijalta. Tyypiltä, jonka karisma muodostuu lahjomattomuudesta, omaehtoisesti rakentuvista mielipiteistä ja pelottomuudesta sanoa, mitä ajattelee.
Tiedän, etten ole yksin tunnustaessani, että Guralnikin olemus on vallannut paitsi somefiidini, myös pienen palan sydämestäni. Tällaiseen itsevarmuuteen on helppo ihastua.
Tammikuun neljäntenä Financial Times haastatteli Guralnikia, ja kertoessaan lempipodcastistaan terapeutti otti itse puheeksi oman ajattelun kehittämisen. Vaikka Ezra Kleinin podcastjaksoista on helppo pitää, niidenkään fiksu argumentaatio harvoin onnistuu muuttamaan kuuntelijan mielipiteitä, Guralnik sanoi.
”Luulen, että on ylipäätään todella vaikeaa löytää mitään, mikä todella muuttaisi ajatteluani. Useimmat meistä – minä itse valitettavasti mukaan lukien – kuuntelevat podcasteja vain saadakseen vahvistusta jo olemassa oleville mielipiteille.”
Kyse on kuuluisasta Dunning-Kruger-efektistä, jonka mukaan olemme avoimempia tiedolle, joka tukee aiempia käsityksiämme tai ennakkoluulojamme.
Ja tosiaan: kun itse viimeksi kuuntelin Ezra Kleinin pohdintaa USA:n terveysvakuutusjärjestelmästä, kaikki meni hyvin kunnes Kleinin kanta osoittautui ristiriitaiseksi oman ajatteluni kanssa. Klein haluaa tehdä eron itsensä ja vasemmistolaisempien demokraattien välille. Hän ei halua USA:han verovaroin kustannettua universaalia terveydenhuoltoa, vaan uskoo, että yksityisiin vakuutuksiin perustuva nykymalli on kehityskelpoinen ja säilyttämisen arvoinen. Muutamalla lauseella podcastin kuuntelu muuttui epämukavaksi, ja ajatukseni alkoi harhailla: Lenkkiä on vielä puolisen tuntia jäljellä… pitäisiköhän vaihtaa podia, tämä iänikuinen Klein alkaa puuduttaa.
Samoin kävi aikoinaan Barack Obaman kirjaa The Audacity of Hope lukiessani. Monta sataa sivua edennyt mukava nyökkäily pysähtyi lukuun, jossa Obama otti puheeksi kuolemantuomion – jota puolusti. Vaikka tiedän oman maailmankuvani syvästi ristiriitaiseksi, toiselta, varsinkin Obaman kaltaiselta maailmanpolitiikan ikonilta, odottaa jotain muuta. Kirja taisi jäädä kesken.
”Metsäpolitiikka? Paikallinen sopiminen? EU:n yhteisvelka? Mistä minä tietäisin!”
Osin vastahakoisuus mielipiteen muuttamiseen tai edes oman ajattelun haastamiseen voi johtua siitä, miten työlästä alkuperäisenkin ajatuksen rakentaminen on ollut. Olen itse istunut Ylen aamu-tv:n perjantaiaamujen Jälkiviisaat-paneelissa 20 vuotta, ja ylivoimaisesti vaikeinta tässä lätinässä läpi vuosien on ollut edes haparoivien omien mielipiteiden muodostaminen. Mahdottomaksi homma menee, jos asettaa riman liian korkealle: yrittää välttää ilmeisiä ja keksiä jotenkin omalaatuisia näkemyksiä. Jotain, mitä Guardianin kolumnistit tai Mikä meitä vaivaa -podin pojat eivät vielä olisi kekanneet.
Merkittävistä arvokysymyksistä kannanmuodostus vielä onnistuu kohtalaisen vaivatta, mutta vähänkään monimutkaisempien (tai tylsempien) aiheiden kanssa ajaudun upottavaan toisaalta-toisaalta-suohon.
Metsäpolitiikka? Paikallinen sopiminen? EU:n yhteisvelka? Mistä minä tietäisin!
Mihin mielipidevarmat ihmiset edes perustavat valintansa? Harvemmin vaikkapa tutkittuun tietoon. Usein hot taket muodostuvat sosiaalisen pelin sivutuotteena, valittua ryhmäidentiteettiämme tukemaan ja viestimään.
Tähän puuttui Carlos Lozada New York Timesin kolumnissaan The 73 Percent Solution (1.1.2025). Lozada kirjoitti tuskastuneensa lukijoihin, jotka jakavat hänen tekstejään aivottomina kaikukammioina saatesanoilla ”Tämä 100%!”. Tällainen mielipiteiden ja argumentaation toistaminen ei kerro itsenäisestä ajattelusta vaan päinvastaisesta: oman ajattelun ulkoistamisesta valituille auktoriteeteille.
Algoritmien vahvistamat ryhmäidentiteetit ajavat juuri tähän. Vaikka monimutkaistuvassa maailmassa avoimia kysymyksiä lienee jatkuvasti enemmän, tarvitsemme omia uniikkeja vastauksia niihin jatkuvasti vähemmän. Riittää, kun valitsee oman joukkueensa piiristä pari sopivaa mielipidemajakkaa, joiden podcasteista, kolumneista tai meemikaruselleista voi käydä tarkastamassa ja tarvittaessa jakamassa oman viiteryhmän hyväksytyt kannat.
Paradoksaalisesti samat algoritmit kasvattavat painetta olla kaikesta jotakin mieltä, tai ainakin valita puolensa. Kulttuurisota ei kaipaa rintamakarkureita.
Lozada kirjoittaa, että toivoisi lukijoiden nielevän sadan sijaan vaikkapa 73 prosenttia hänen argumentaatiostaan. Jäljelle jäävä 27 prosenttia olisi tervettä epäilyä, oman ajattelun ydin. ”73 prosentin hyväksyntä tuntuu oikealta: olet suurelta osin puolellani, mutta jätät silti tilaa debatille.”
”Mitä jos kaikesta ei edes tarvitse olla mielipidettä?”
Orna Guralnik tarjoaa FT:n haastattelun lopussa vielä työlästä mielipiteiden muodostamista radikaalimman ratkaisuehdotuksen. Mitä jos kaikesta ei edes tarvitse olla mielipidettä?
”Olemme jatkuvassa neuvotteluasetelmassa todellisuuden kanssa. Kaiken suhteen pitäisi päättää, mitä mieltä olemme. Pidämmekö tästä, emmekö pidä, haluammeko muuttaa sen?”
Guralnik esittää, että voisi olla vapauttavaa pyrkiä irti tästä jatkuvasta neuvottelusta, ja suhtautua eteen putoaviin asioihin vain – asioina. ”Vain informaationa, ei jonain, johon minun on otettava kantaa.”
Rohkenen jalostaa ajatusta. Ehkä tällainen radikaali passiivisuus voisi toimia oman ajattelun elvyttäjänä. Kun päästäisi irti hingusta hakea joka jumalan asiaan hyväksytty tai sopivasti omaa ympäristöä provosoiva mielipide, voisi vapautua kaistaa ihan oikealle kannanmuodostukselle. Perustelluille näkemyksille, argumentaatiolle ja arvopohjaisille valinnoille niissä harvoissa kysymyksissä, joista todella välittää. Vähemmän, mutta parempia – omia! – mielipiteitä.
Se vasta olisi radikaalia ajattelua.
