Onko kirjailija Suomen vaikein ammatti?
No niin ystävät, vihdoinkin se valkenee, kauan odotettu Tuomiopäivä. Suuret valloittajat, valtiomiehet ja maallisten valtakuntien tuomarit saavat palkkionsa: kruununsa, seppeleensä ja marmoriin kaiverretut nimensä. Sitten Taivaan isän eteen astelemme me, tavalliset sivistystä rakastavat kuolevaiset, kirjat käsissämme. Kaikkivaltias kääntyy Pietarin puoleen ja sanoo, äänessään jopa jonkinlaista kateutta:
”Kuulepas, eivät nämä tarvitse mitään palkintoja. Ei meillä ole heille mitään annettavaa. He ovat rakastaneet lukemista.”
Tämä on tarina peräisin Virginia Woolfin esseestä How should one read a book,
joka löytyy suomeksi kokoelmasta Kiitäjän kuolema ja muita esseitä (Teos 2013, s. 235). Woolf oli brittiläinen kirjailija, esseisti ja kustantaja, joka väsyi elämään vuonna 1941, täytti päällystakkinsa kivillä ja käveli talonsa takana virranneeseen jokeen.
Woolf kirjoitti jäähyväiskirjeessään, että oli tulossa hulluksi. Hän koki, ettei hän jaksanut enää kirjoittaa eikä lukea.
Kirjojen kirjoittaminen lienee yksi maailman vaikeimmista ammateista. Yhden tuotteen työstäminen on kallista ja riskialtista. Kahdensadan sivun kirjoittaminen voi kestää monta vuotta. Ja kun teos lopulta valmistuu, kaikki se mihin kirjailija on ladannut valtavan määrän henkistä energiaa, voi romahtaa yhteen ainoaan happamaan kritiikkiin. Vielä yleisempää on, ettei kukaan huomaa kirjaa. Tuloja ei ole. Itsetunto syöpyy. Elämästä tulee selviytymistä.
Intohimo ei yksin riitä. Kirjailija tarvitsee myös aikaa, rauhaa, sähköä ja jonkin verran rahaa.
Henkisinä energianlähteinään kirjailija käyttää sanomisen halua sekä kunnian ja rahan himoja. Siinä mielessä hän on kuten muutkin ihmiset. Unelma paremmasta potkii eteenpäin niin kuin taivalkoskelaista metsätyöläisen poikaa Kaarlo Alvar Päätaloa, joka sanoi äidilleen Riitulle:
”Minulla on sellainen tunne, että en kuole pöllintekkiänä!”
Osa kirjailijoista ei välitä kirjojensa myynnistä. Suuri osa kuitenkin toivoo, että kirja kävisi kaupaksi. He ajattelevat Hannu Raittilan tavoin, että romaani on taidemuoto, jonka vakaana päämääränä on suurten yleisöjoukkojen tavoittaminen.
Kirjailijat eivät ole onnistuneet tässä tavoitteessa kovinkaan hyvin viime vuosina. Suomessa julkaistun kaunokirjallisuuden myynnistä on sulanut lyhyessä ajassa kolmannes. Suuri osa kirjailijoista tuntuu olevan mieltä, että tämä on kustantajien syytä. Että kirjat myisivät kyllä, kunhan kustantajat vain markkinoisivat niitä enemmän ja tekisivät työnsä kaikin tavoin paremmin.
Kirjailijan ja kustantajan suhde on ollut aina herkkä. Kirja-alaa ravistelevat vaikeat vuodet ovat lisänneet paineita. Kirjailija Tiina Raevaara kirjoitti äskettäin Helsingin Sanomissa, että monet kollegat ovat turhautuneet kustantajien toimintaan ja päätyneet pohtimaan ammatinvaihdosta.
Raevaaran mukaan kustantajat:
1 Eivät vastaa yhteydenottoihin.
2 Eivät markkinoi kirjoja
3 Muuttavat aikatauluja.
4 Eivät halua julkaista kaikkia kirjoja.
Raevaara kirjoitti, että ammattimainen kirjailija tarvitsee kumppanikseen ammattimaisen kustantamon. Kirjailijan viesti oli, että alalla on ongelma. Raevaaraa on kohdeltu hyvin, mutta kollegoiden kertomukset vetävät hänen mielensä surulliseksi.
Tiina Raevaara on oikeassa toivoessaan parempaa yhteistyötä kustantamoiden ja kirjailijoiden välille. Kustantajat voisivat onnistua markkinoinnissa paremmin. Konservatiivinen ala ei ole tarttunut kunnolla kiinni digialustojen mahdollisuuksiin. Sitäkään kustantamossa ei ymmärretä tarpeeksi, kuinka pieneksi vahvakin kirjailija voi välillä tuntea itsensä.
Hyvään yhteistyöhön tarvitaan kuitenkin myös toista osapuolta. Kustantamoiden toimintaan kohdistuvassa kritiikissä näkyy usein enemmän kaipuuta vanhoihin kultaisiin aikoihin kuin aitoa yritystä kustannusalan tilanteen ymmärtämiseen.
Monet kirjailijat eivät ymmärrä sitä, että vaatiessaan korkeampia palkkioita (koska suurilla kustantamoilla on varmaankin siihen varaa) he tulevat vaatineeksi leikkauksia kirjojen toimittamisen ja markkinoinnin resursseihin, jotka ohenevat kaiken aikaa. On helppo sanoa, että kustantajan pitäisi leikata ensin osingoista, mutta jos kustantamo tekee sen monta kertaa, yhtiön omistajat menettävät kiinnostuksen aiheeseen ja toiminta päättyy.
Tiina Raevaara on väärässä, kun hän kirjoittaa, ettei markkinointia ole. Kustantajat markkinoivat lukuisia teoksia hyvinkin tarmokkaasti, mutta eivät kaikkia. Usein markkinointi onnistuu, mutta aina se ei onnistu. Joskus syy on markkinoinnin, joskus taas kirjan. Kustantajat kustantavat (onneksi) myös sellaisia teoksia, joita ei kannata missään nimessä markkinoida.
Ammattimaisen kirjailijan pitäisi ymmärtää myös, ettei ammattimaisesti toimiva kaupallinen kustantaja voi julkaista kuin murto-osan sille osoitetuista käsikirjoituksista. Kustantaja ei voi aina jatkaa yhteistyötä, joka ei ole johtanut toistuvista yrityksistä huolimatta toivottuihin tuloksiin.
Jos kustantaja kuitenkin toimii toisin ja julkaisee toistuvasti niin sanottuja toivottomia tapauksia (koska se tuntuu kulttuuriteolta tai on muuten kivaa), uusien lupaavien kirjoittajien teosten julkaisemiseen ja jalostamiseen jää vähemmän resursseja. Kierto hidastuu. Liiketoiminnan kannattavuus heikkenee. Omistajat menettävät kiinnostuksensa ja yrittävät myydä firman, jos pystyvät.
Julkaistavien kirjojen määrää tuskin voidaan lisätä nykyisestä. Joskus on luovuttava jostakin, jotta tilalle voidaan saada jotakin uutta. Välillä kustantajan päätökset ovat oikeita ja välillä ne ovat vääriä. Kustantaja ei voi kuitenkaan luovuttaa päätösvaltaansa ulkopuolisille.
Ammattimainen kirjoittaja ymmärtää tämän ja kunnioittaa tätä. Viisas kirjailija ymmärtää myös sen, että kustantamoissa työskentelee ihmisiä eikä robotteja. Sellainen ihminen, joka saa päivittäin 200 sähköpostia, ei pysty vastaamaan vuorokauden sisällä kaikkiin viesteihin. Tai jos vastaa, hän hoitaa muut työnsä huonosti.
Osingot ovat olleet jo vuosien ajan utopiaa suurelle osalle suomalaisista kustantamoista. Monet pienet alan firmat toimivat niin, ettei omistajalla ole varaa maksaa itselleen edes palkkaa. Kirjailijoiden pitäisi huolestua syvästi tällaisista yrityksistä, koska ne eivät ole terveitä.
Kirjojen kustantaminen oli helppoa 1900-luvulla. Kustantajat ottivat vastaan käsikirjoituksia kivilinnoissaan, viettivät kiireettömiä päiviä kirjallisuuden supertähtien kanssa ja seurasivat katseella, kuinka raha virtasi holveihin. Markkinointi oli sitä, että kirjakauppaan soitettiin ja kysyttiin: kuinka monta tuhatta kappaletta voimme toimittaa. Kustantajilla oli varaa olla instituutioita, tehdä kulttuuritekoja ja käyttää rahaa sellaisiin asioihin, jotka eivät ole enää mahdollisia.
Joillekin kirjailijoille maksettiin jopa kymmenien tuhansien eurojen ennakkoja teoksista, joita ei koskaan valmistunut. Tekemättömästä työstä maksettuja palkkioita perittiin hyvin harvoin takaisin, koska kirjailijoita ei haluttu suututtaa eikä siihen ollut tarvettakaan.
Paluuta tällaisiin aikoihin ei ole. Se, mikä tuntuu juuri nyt hyvin pahalta, voi muuttua vielä pahemmaksi, jos ala ei pysty uudistumaan. Kirjailijat tekisivät itselleen palveluksen, jos he hyväksyisivät alan karun tilannekuvan. Suuri määrä tarpeetonta suuttumusta jäisi käyttämättä. Energiaa säästyisi kirjoittamiseen.
Kustantamot ovat kirjailijan tärkeimpiä yhteistyökumppaneita. Jos kirjailijat suhtautuvat niihin kuin vihamiehiinsä, aitoa kumppanuutta on vaikea saavuttaa. Jos kirjailijat ovat sitä mieltä, että nykyiset kumppanit ovat surkeita, he voivat perustaa vapaasti uusia kustantamoita.
Ne julkaisevat kaikki käsikirjoitukset, vastaavat sähköposteihin kellon ympäri, markkinoivat rajusti kaikkia kirjojaan ja kasvavat niin kovaa vauhtia, että alan alamäki pysähtyy. Täydellisissä kustantamoissa ei ole kokemattomia, keskinkertaisia, laiskoja tai uupuneita ihmisiä. Niihin palkataan vain sellaisia ammattilaisia, jotka pitävät aikataulunsa, vaikka kirjailijoiden aikataulut pettävät.
Ammattimaiset kirjailijat ymmärtävät, etteivät kustantamot tyri tahallaan. Ne tekevät varmasti parhaansa, etteivät tyrisi yhtään. Kirjailijoiden kritiikki viittaa kuitenkin siihen, että kirjailijoiden odotusten ja todellisuuden välillä on syvä kuilu, eikä vastuuta voi vyöryttää ainoastaan kunnianhimoisille kirjailijoille.
Kustantamot voisivat hillitä epärealistisia odotuksia kertomalla kirjailijoilleen nykyistä avoimemmin teoksen myyntiin liittyvistä arvioistaan. Kirjailijalle sanotaan kuitenkin yleensä jotakin sentapaista, että teemme parhaamme, vaikka kustantamo luokittelee suuren osan kirjoistaan kategoriaan C. Niitä ei markkinoida juuri mitenkään – eikä pidäkään.
Tavoitteisiin liittyvä avoimuuskaan ei ratkaise kirjailijoiden toimeentuloon liittyvää ongelmaa. Kirjailijaliiton selvitysten mukaan kirjailijoiden tekijänoikeustulot eli kustantamon tilittämät palkkiot jäävät keskimäärin 2 000 euroon vuodessa. Maanviljelijätkin näyttävät suurituloisilta kirjailijoiden rinnalla. Harvan ammattiryhmän tuloerot ovat niin suuret kuin kirjailijoiden.
Onneksi kirjailijoilla on myös muita tulonlähteitä. Suomessa on kohtuullisen kattava apurahajärjestelmä, ja lisätuloja tippuu myös lainauskorvauksista. Apurahojen ongelma on kuitenkin pirstaleisuus, läpinäkyvyyden puute ja tasaveroisuuden periaate. Jotkut puhuvat sosiaalidemokraattisuudesta, käyttäen sitä haukkumasanana.
Kaikilla kirjailijoilla, myös supertähdillä, on oikeus hakea apurahoja. Kokeneet, arvostetut ja varakkaat tekijät taistelevat samoista niukoista resursseista kuin nuoret lupaukset – usein voittoisasti. Bestselleristit joutuvat toistuvasti kohtaamaan saman eettisen ongelman kuin yritysjohtajat:
Tarttuako kaikkeen rahaan, jonka voi saada vai jättääkö sen hyväntahtoisesti toisille, jotka tarvitsevat sitä vielä enemmän? Hyväntahtoisten ryhmään kuuluu vähemmän kirjailijoita kuin ensimmäiseen, vaikka summat ovat niin pieniä, ettei niillä ole miljonäärikirjailijoille paljoakaan merkitystä.
Tyypilliset kirjallisuuden apurahat ovat 2 000 euron luokkaa. Tämä johtuu siitä, että varoja jakavat tahot haluavat auttaa mahdollisimman monia hakijoita. Tuki leviää laajalle, mutta pienten apurahojen varassa elävät kirjoittajat joutuvat käyttämään kohtuuttoman suuren osan ajastaan hakemusten kirjoittamiseen. Heistä tulee apurahakoneita. Toinen vaihtoehto on hankkia uusi ammatti ja kirjoittaa sivutoimisesti niin kuin monet jo tekevät.
Ulkopuolisen on helppo sanoa, että jos apurahoja on tarpeeseen nähden liian vähän, niitä pitäisi luultavasti priorisoida tuoreille tekijöille, jotka ovat ammatillisesti vielä raakileen asteella. Sama periaate olisi hyvä kuin julkisissa yritystuissa: suunnattakoon niitä mieluummin startupeille kuin suuryrityksille, jotka menestyvät muutenkin.
Tämä herättää kuitenkin vastaväitteitä, eivätkä ne ole huonoja.
Pitäisikö apurahaa hakeva kirjailija jättää nuolemaan näppejään siksi, että hänen kirjansa kiinnostavat yleisöä? Olisiko oikein, että kehno hakemus voittaisi laadukkaan? Muuttuisiko startuppeja suosiva apurahajärjestelmä eräänlaiseksi sosiaalitueksi, jonka avulla lahjattomatkin voisivat roikkua alalla loputtoman pitkään?
Apurahoja jakavat toimikunnat ja säätiöt ovat ratkaisseet yleensä ongelman niin, etteivät ne perustele päätöksiään mitenkään. Tämä on ymmärrettävää, koska keskenään hyvin erilaisten hakemusten vertailu on hyvin vaikeaa. Yhtä lailla helppoa on ymmärtää kirjailijoita, joista tuntuu siltä, että samat kasvot saavat apurahoja vuodesta toiseen.
Apurahasirkus on aito ongelma, mutta siihen on vaikea löytää ratkaisua. Alan ihmiset voisivat kuitenkin tehdä itselleen palveluksen keskustelemalla siitä, tuottaako nykyinen apurahajärjestelmä alan ja kirjailijoiden kannalta parhaan mahdollisen tuloksen.
Jos analyysin lopputulos on se, että nykytila on oikein hyvä, epäluottamuksen ja tarpeettoman mielipahan määrä saattaa vähentyä hieman. Kateus ei kuitenkaan katoa koskaan alalta, jossa paremmuuden objektiivinen mittaaminen on mahdotonta.
Kirjailijan työ on kova ammatti. He, jotka elättävät itsensä ja perheensä kirjoittamalla, ovat varmasti menestyksensä ansainneet. Suuria sivistyksellisiä ja taiteellisia arvoja ovat saavuttaneet myös ne kirjailijat, jotka ovat onnistuneet koskettamaan pienempiä yleisöjä. Heidän läpimurtonsa voi tulla myöhemmin. Hekin voivat auttaa monin tavoin itseään onnistumaan:
1. Kirjoittamalla kirjoja, jotka kiinnostavat yleisöä. Helppo sanoa, paljon vaikeampi tehdä. Aiheen vetovoimaa on vaikea arvioida etukäteen, ja laskelmointi johtaa helposti heppoiseen tulokseen. Mutta jos kirjoittaja ei välitä yleisöstään yhtään ja kirjoittaa vain uuvuttavaa tajunnanvirtaa itselleen ja kavereilleen, vaatimattoman myynnin ei pitäisi tulla yllätyksenä.
2. Suhtautumalla omaan tekemiseen ammattimaisesti. Ammattilainen luottaa itseensä, kehittää osaamistaan ja ottaa oppia pettymyksistä. Ammattilainen peilaa kunnianhimoaan ympäristönsä reaaliteetteihin ja soveltaa lähdekritiikkiä kuulemiinsa kehuihin.
3. Suhtautumalla yhteistyökumppaneiden erehtyväisyyteen ja alan haasteisiin empaattisella ja ratkaisuhenkisellä tavalla. Ammattilainen miettii, mitä sanoo, missä sanoo ja miten se vaikuttaa.
4. Olemalla yleisön käytettävissä silloin, kun yleisö tai sitä edustava media toivoo. Tämä ei tarkoita sitä, että kirjailija suostuu puhumaan vain niistä teemoista, joita hän itse pitää tärkeinä – esimerkiksi vain omasta kirjastaan.
Mutta ei myöskään sitä, että kirjailijan pitäisi alentua pussikeittokonsulentin rooliin. Tositeeveehen ei tarvitse mennä eikä somepelleksi ryhtyä. Usein riittää, kun vain sanoo, mitä ajattelee.
Katsokaa, mitä Laura Lindstedt tai Antti Holma saivat aikaan. Monet taloutta ja yhteiskuntaa paremmin tuntevat asiantuntijat voivat vain haaveilla tuollaisesta vaikutuksesta.
Vapaa sana on mahtava voima. Se yllyttää ihmisiä uusiin ajatuksiin ja pelottaa vanhaa valtaa. Suomalaiset toivovat, että kirjailijat puhuvat niidenkin puolesta, jotka eivät jaksa eivätkä uskalla.
Sarjan aiemmat osat:
Terho Puustinen on ammattikirjoittaja ja viestinnän yrittäjä, joka on toiminut aiemmin mm. päätoimittajana Tekniikka&Taloudessa ja toimittajana Talouselämässä. Nyt julkaistu blogi on kirja-alan tilannetta käsitelleen kolmiosaisen kirjoitussarjan viimeinen osa. WSOY:n kirjallisuussäätiö on tukenut sarjan tuottamista.
