Image

Nouset Suomi lukemalla

Nouset Suomi lukemalla

Suu makeaksi nyt! Hallitus keventää makeisten verotusta ja selvittää tuntuvaa leikkausta ravintoloiden alkoholimyynnin veroihin. Kirjojen verotus säilyy sen sijaan ennallaan, vaikka lukeminen tarjoaa pitkäkestoisemman hyvinvointivaikutuksen kuin karkkien syönti tai kaljan juonti.
Teksti Terho Puustinen
Mainos

Kirja-ala on yrittänyt vaikuttaa päättäjiin jo pitkään, jotta sähköisten kirjojen arvonlisävero (24 %) voitaisiin säätää samalle tasolle kuin painettujen kirjojen (10 %). Turhaan. E-kirjojen myynti kituu, eikä painetun kirjan ahdinkoa helpota se, että fyysisistä teoksista maksetaan Suomessa neljä prosenttiyksikköä korkeampaa veroa kuin Ruotsissa (6 %).

Pitäisikö tästä tehdä sellainen johtopäätös, että karkeilla ja kirjoilla on jokin yhteys? Että kyse olisi tietoisesta sivistyksen vähättelystä tai suoranaisesta sivistysvihamielisyydestä, jonka taka-ajatuksena on kulttuurin alasajo ja ihmisten tahallinen tyhmistäminen?

Ei tietenkään. Niin typeriä eivät ole yhdenkään puolueen johtavat poliitikot.

Hallitus ei vain ole pitänyt kirjallisuuden tukemista niin kiireellisenä asiana kuin panimoiden ja suklaatehtaiden toimintaympäristön kohentamista. Sekin luultavasti vaikuttaa, että kahden viimeksi mainitun intressiryhmän lobbarit toimivat aktiivisemmin ja aggressiivisemmin kuin kirja-alan edunvalvojat.

Matalampi verotus ei pelasta kirja-alaa. Se keventäisi kuitenkin taantuvan bisneksen kustannuspaineita ja vapauttaisi resursseja uusien palvelujen kehittämiseen.

Kyse ei ole kuitenkaan pelkästään kustannusalan tulevaisuudesta. Suomalaisten lasten lukutaito heikkenee. Huolestuttavan monet koulutetut aikuiset sanovat, etteivät he viitsi enää lukea lehtiä ja kirjoja, eikä heitä edes hävetä. Netistä saa kuulemma kaiken, mitä ihminen tarvitsee.

Suomea uhkaa ilmiö, jota voisi kuvata aggressiiviseksi apatiaksi.

Halu ottaa asioista selvää vähenee samaa tahtia kuin sanomisen halu kasvaa. Jokainen voi katsoa omalta Facebook-seinältään, mihin tämä johtaa. Fiksutkin ihmiset esittävät syvän kiihtymyksen tilassa jyrkkiä mielipiteitä asioista, joiden monimutkaisuutta he eivät ymmärrä ja joita he eivät osaa suhteuttaa. Kommentit paljastavat sen, että entistä useammat ihmiset eivät enää lue. He eivät syvenny eivätkä keskity. He vain selailevat.

Lukemiseen ja kirjoittamiseen pätee sama sääntö kuin elämään ylipäätäänkin: kohtalo tottelee tekemistä.

Lukeminen kasvattaa sanojen ja tietojen varastoja, laajentaa ajattelua, teroittaa päättelykykyä, kiihottaa mielikuvitusta sekä auttaa ymmärtämään toisia ihmisiä ja kulttuureja. Hyvä kieli ilahduttaa, kiihdyttää ja lohduttaa. Kun luet, ymmärrät enemmän, ja kun kirjoitat, järjestät ajatuksesi sellaisen muotoon, jota muutkin ymmärtävät. Jos haluat vaikuttaa omaan elämääsi ja toisiin ihmisiin, luet paljon ja kirjoitat selkeästi.

Lukeminen on tietysti jokaisen oma asia, kuten myös kirjoittaminen. Miksi valtion kannattaisi kiinnostua kansalaistensa lukutaidosta ja ilmaisusta?

Yhdysvaltain taide- ja kulttuuriministeriö julkaisi joitakin vuosia sitten laajan selvityksen lukemisen yhteiskunnallisista vaikutuksista. Ministeriön kokoama raportti tarjosi ainutlaatuisen näköalan lukemisen ja kansalaisten sosioekonomisen aseman suhdetta käsittelevään tutkimukseen:

Sujuvasti lukevien osuus oli 6-kertainen hyvätuloisten amerikkalaisten ryhmässä heikosti lukeviin verrattuna. Lukevat ihmiset kiinnostavat amerikkalaisia työnantajia enemmän kuin he, jotka eivät lue. Sujuvat lukijat käyvät kolme kertaa innokkaammin teattereissa ja konserteissa, osallistuvat kaksi kertaa aktiivisemmin vapaaehtoistyöhön, urheilevat enemmän, äänestävät aktiivisemmin ja joutuvat harvemmin vankilaan kuin kömpelöt lukijat.

Syiden ja seurauksien aukoton varmistaminen on yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa vaikeampaa kuin luonnontieteissä. USA:n taide- ja kulttuuriministeriö piti kuitenkin korrelaatioita riittävän vahvoina. Aineiston perusteella voitiin sanoa, että kirja parantaa ihmisten elämää. Hyvät lukijat ovat myös hyviä kansalaisia, työntekijöitä ja johtajia.

Yhdysvalloissa ajatellaan, että lukeminen on yksi vapaan ja vauraan yhteiskunnan keskeisistä tukipilareista. Sivistys on arvo sinänsä, mutta sillä näyttää olevan myös korkea välinearvo.

Suomi täyttää ensi vuonna sata vuotta. Suomenkaan identiteettiä ei voi ajatella ilman lukutaitoa, kirjallisuutta ja lukevia ihmisiä.

Aseeton Suomi puolusti itseään autonomian aikana venäläisten sortotoimia vastaan oman kielen avulla. Kirjailijat kirjoittivat sisällissodan kahtia repimän kansan yhdeksi, ja Tuntematon sotilas ompeli kiinni viimeiset haavat. Aleksis Kivi, Väinö Linna ja Kalle Päätalo olivat tietäjiä, shamaaneja ja perinnetiedon välittäjiä, jotka kertoivat kansallista tarinaa, kytkivät yksilöt laajempaan kokonaisuuteen ja antoivat pienten ihmisten elämälle laajemman merkityksen. Kirjahyllyt olivat kotien keskipisteitä 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, kun Suomi nousi maailman menestyneimpien valtioiden joukkoon.

Kirjahyllyjen kulta-aika on nyt peruuttamattomasti ohi. Paperille painettu kirja saattaa kutistua 2020-luvulla fiilistelijöiden harvinaiseksi herkuksi, samaan tapaan kuin vinyylilevyt. Kirjallisuus ei kuitenkaan kuole koskaan. Tarinoilla viihdytetään ihmisiä ja muokataan heidän käsityksiään. Sanoilla hallitaan maailmaa.

Herkät, älykkäät ja rohkeat kirjoittajat voivat jälleen nousta suureen rooliin, kun Suomi etsii itseään ja määrittelee arvojaan itsenäisyyden toiselle vuosisadalle. Jos yhteistä tarinaa ei löydy, viisi miljoonaa ihmistä raivoaa toisilleen digitaalisissa kanavissa pystymättä yhteistyöhön.

Kirja pakottaa ihmisen käyttämään aivojaan. Lukemisella ja älykkyydellä väitetään olevan lähes symbioottinen yhteys. Lukeminen on yksi tehokkaimmista, edullisimmasta ja kestävimmistä tavoista torjua eriarvoistumista ja köyhyyttä. Lukevat kansakunnat näyttävät menestyvän paremmin kuin ne, jotka eivät lue kovin paljon.

Tiedon, ymmärryksen, asiayhteyksien hahmottamisen, kriittisen ajattelun ja suhteellisuudentajun merkitys kasvaa entisestään, kun Suomen kanssa kilpailevien valtioiden koulutustaso paranee ja tekoäly kehittyy. Jos tämä maa haluaa huolehtia henkisestä ja aineellisesta hyvinvoinnistaan, se tukee kirjallisuuttaan siinä missä sellutehtaita ja nikkelikaivoksiakin.

Mutta kuinka paljon? Kuka määrittelee riittävän tason? Tunnetko sinä asiantuntijan, joka pystyy laskemaan Väinö Linnan arvon? Kuka pystyy arvioimaan, oliko Linna arvokkaampi kuin Alvar Aalto, Paavo Nurmesta puhumattakaan? Minä tunnustan ja sanon, että en pysty.

Suomen valtio tukee toki kirjallisuutta monin tavoin. Summat eivät ole mahdottoman suuria mutta ne eivät ole myöskään sietämättömän pieniä.

Opetus- ja kulttuuriministeriö tukee suoraan kirjojen kääntämistä ja julkaisemista muutamilla miljoonilla joka vuosi. Taiteen edistämiskeskus jakaa lisäksi apurahoja taiteilijoille, joista suurimman ryhmän muodostavat kirjailijat ja kuvataiteilijat. Suoran taiteilijatuen määrä on ollut noin 30 miljoonaa vuodessa, josta kirjailijat ovat saaneet noin viidenneksen. Epäsuoraa tukea tulee varsinkin kirjastojen kirjaostoista. Niiden arvo oli viime vuonna 23 miljoonaa euroa.

Julkisten kirjaostojen reaalinen arvo on pudonnut kymmenessä vuodessa noin viidenneksen, hieman nopeammin kuin kirjastojen lainausmäärät. Viime vuoden kirjaostojen volyymi oli yhtä suuri – tai pieni – kuin yhdelle ainoalle varustamolle, Viking Linelle, myönnetty yritystuki vuonna 2014.

Tämä on kuitenkin vasta osatotuus asiasta, sillä kulttuuria edistetään myös veikkausvoittovaroilla. Viime vuonna taiteeseen ja kulttuuriin ohjattiin lähes 240 miljoonaa lottokansalta kerättyä euroa. Tämä summa on reaalisesti hieman suurempi kuin kymmenen vuotta sitten.

Monet kulttuurivaikuttajat ajattelevat, ettei taiteen tarvitse selittää olemassaolonsa tarkoitusta. Että taide on vähän niin kuin rakkaus. Ulkopuoliset eivät voi sitä aina ymmärtää.

Tämä on kaunis ajatus. Jotkut pitävät sitä elitisminä. Kolmannet sanovat, että se

on epälooginen ja epärealistinen vertaus sellaisessa yhteiskunnassa, jonka resurssit näyttävät heikentyneen pysyvästi. Julkista tukea nauttivat muusikot, näyttelijät ja kirjailijat joutuvat osallistumaan samaan keskusteluun, joka kyseenalaistaa sairaanhoitajien, opettajien ja poliisien saavuttamat edut.

Olisi varsin itsekästä ajatella, että kun kaikesta säästetään, kulttuuri pitäisi säilyttää koskemattomana. Tai niin, että jos joku ei ymmärrä kulttuurin arvoa niin kuin kulttuuri-ihmiset itse ymmärtävät, hän on sivistysvihamielinen moukka. Usein kyse on jostakin paljon vähäisemmästä asiasta kuin vihaisuudesta. Tyypillisesti ihmiset kyseenalaistavat julkisia menoja, kun he huolestuvat oman ammattikuntansa ja perheensä toimeentulosta. Huoli on selvästi lievempi tunne kuin viha.

Tämän jutun kirjoittaja rohkenee epäillä, etteivät suomalaiset ole niin sivistymättömiä kuin haluamme kuvitella. Suuri osa kansalaisista ja poliitikoista ei varmastikaan hahmota riittävästi kulttuurin arvoa, mutta se tuskin on ratkaisu, että heidät haukutaan idiooteiksi. Parempi vaihtoehto olisi, että kulttuuriväki näkisi vähän enemmän vaivaa ja kertoisi, miksi kulttuuri on vielä enemmän kuin vain itseisarvo.

Se, että kulttuurin, taiteen ja kirjallisuuden on vaikea osoittaa merkitystään, ei tarkoita sitä, ettei vaikutusta ole. Vaikutus voi olla hyvin suuri, vaikka sitä on mahdotonta mitata ja todistaa.

Sivistykseen kuuluu sekin, että myös taiteelliset ihmiset saavat mahdollisuuden toteuttaa itseään. Monet yhteiskunnan kehittymisen kannalta tärkeät ilmiöt ovat syntyneet marginaaleissa, oudoilla teillä ja henkisillä syrjäseuduilla – siellä missä kaikkein vapaimmat ja villeimmät sielut viihtyvät.

Ensin se on sopimatonta. Sitten siitä tulee valtavirtaa.

Terho Puustinen on ammattikirjoittaja ja viestinnän yrittäjä, joka on toiminut aiemmin mm. päätoimittajana Tekniikka&Taloudessa ja toimittajana Talouselämässä. Nyt julkaistu blogi on kolmiosaisen kirjoitussarjan toinen osa. Kolmas osa julkaistaan viikon kuluttua ja se käsittelee kirjailijan ja kirjabisneksen suhdetta. WSOY:n kirjallisuussäätiö on tukenut kirjoitussarjan tuottamista.

Julkaistu: 19.5.2016