Bon Iverin uusi levy saattaa olla Justin Vernonin tribuutti itselleen
Justin Vernonista ei ole Princeksi, vaikka hän itse saattaisi sitä toivoa, kirjoittaa Oskari Onninen.
Justin Vernonista ei ota selvää, onko hän leipääntynyt vai voimaantunut, mutta jotakin kiusaannuttavaa The New York Timesin tuoreessa haastattelussa oli.
Vernon istui podcast-studiossa punaisessa duunaritakissa, pipo päässä ja puhui vaistojen seuraamisesta, paranemisesta ja kiitollisuudesta, tietenkin kiitollisuudesta.
Englanniksi se kuulosti vielä pahemmalta: healing, decompress, gratitude…
Käsistä lähtenyt suosio ja ura oli ahdistanut ja kuluttanut loppuun. Ratkaisuksi hän oli pitänyt taukoa ja lopettanut tupakoinninkin julkkistyyliin erillisessä vieroitushoidossa.
Nyt hän kertoo voivansa hyvin. Hän on valaistunut niin, että hän on alkanut tehdä ”seksikästä” musiikkia, kuten vain ”täynnä rakkautta” oleva 43-vuotias mies voi sanoa tekevänsä.
Ehkä sitä saa sanoa keski-iän kriisiksi, vaikka nykyisin keski-ikästandardein Vernon on vielä nuori. Siltä hänen viides albuminsa Sable, Fable joka tapauksessa kuulostaa. Puhumattakaan siitä, että levyn oheen on tehty valtava lista ”kaupallista yhteistyötä”: tuoksuja, cocktaileja, graavilohipizzaa ja kashmirpipoja.
”Mitä tahansa, paitsi ei terapiaa!”
Itsetutkiskelua ei silti voi jättää vain Vernonille: näinkö aika rientää, että Bon Iverkin alkaa vaikuttaa ensisijassa nostalgia-aktilta.
Vernonin omakustannedebyytistä For Emma, Forever Ago on aikaa jo 18 vuotta ja sen läpimurtoon johtaneesta uusintajulkaisusta vuosi vähemmän. Minulle se oli silloin elämää suurempaa musiikkia ja yksi arvionäytteistä, jonka lähetin Rumba-lehteen hulppea kriitikonura toiveissani.
Nykyperspektiivistä For Emman taustatarina lähinnä naurattaa. 25-vuotias mies lähtee mökille kitaran kanssa potemaan sydänsuruja ja murehtimaan hajonnutta bändiään – falsetissa tietenkin. Mitä tahansa, paitsi ei terapiaa!
Vernonin mystillinen folklevy vei lopulta pidemmälle kuin kenetkään toisen 2000-lukulaisessa indie-ekosysteemissä: Kanye Westin ja Taylor Swiftin levyille juuri silloin, kun vierailujen arvo oli suurimmillaan.
Bon Iverin toinen ja kolmas levy, barokkinen Bon Iver, Bon Iver ja glitchaava 22, a Million, tuntuvat edelleen merkkiteoksilta, sillä niissä pääosassa oli studio. Tekstittäjänä Vernon veti itsensä entistä kauemmaksi ja verhosi äänensä Auto-Tuneen. Lopputulos oli mahtava hahmotelma vitivalkoisesta soulista, jossa huomio oli kerrankin tekniikassa eikä tunteessa.
Sable, Fablellä on toisin. Levy kuulostaa ensimmäisistä riveistään asti siltä, että levyllä laulaa muuttunut mies. Things Behind Things Behind Things alkaa tutusti kudotulla kitaranäppäilyllä, mutta jatkuu falsetin sijaan baritoniäänellä. Kolmesti: ”I would like the feeling”. Sitten: ”gone”.
Levy jakautuu kahteen osaan, jotka näyttävät Vernonin yritykseltä kirjoittaa koko uransa uudelleen. Kuten hänen aiempi diskografiansakin, albumin ensimmäinen neljännes Sablesta on folkia, loput kolme neljännestä kattava toinen osa modernilla tavalla kallista aikuisrockia, soulia ja r&b:tä.
Kokonaisuus alleviivaa, että jos Bon Iverin ura pitäisi tiivistää yhteen kappaleeseen, se ei olisi esikoislevyn väninäklassikko Skinny Love, vaan kakkoslevyn päättävä sähköpianoballadi Beth/Rest.
”Princeksi Vernonista ei ole, vaikka hän voisi hyvin sitä toivoa.”
Silti Sable, Fable on ensimmäinen Bon Iverin levy, joka tuntuu toistolta vanhaan nähden, varsinkin jos sattuu kokemaan Vernonin persoonan ja hänen tommytabermannilaiseen tunteiluun johtaneen ”henkisen kasvunsa” läpeensä epäkiinnostaviksi.
Dilemma on aika tavallinen ja sukupuolittunut: huippulahjakas taiteilija, yleensä mies, luulee olevansa kiinnostavampi ihminen kuin hän onkaan. Virhearvio tapahtuu taiteen kustannuksella.
Se ei tarkoita sitä, etteikö Sable, Fablen jälkipuolelta saa silti paljon. Kuulokuvien kiillon ja patinan hallinnassa Vernon on yhä mestarillinen.
Kappaleesta toiseen hän rohkaistuu kurottamaan laimeampaan 1980-luvun pehmorockiin kuin aiemmin, ja varsinkin Danielle Haimin kanssa duetoitu If I Could Wait jatkaa kuin suoraan siitä, mihin Beth/Rest jäi.
”Seksikkäämmistä” kappaleista Everything Is Peaceful Love on vielä sopivan kiusallista faija-r&b:tä, joka kuulostaa kuin koko genre olisi opeteltu kirjasta, mutta hitaasti groovaava I’ll Be There menee liian pitkälle. Vaikka partamies olisi maskuliinisuutensa kanssa sinut ja valmis rakastamaan, hän pitäköön sen omana tietonaan.
Princeksi Vernonista ei ole, vaikka hän voisi hyvin sitä toivoa.
Harmittomasta ja miellyttävästä albumista jää silti häiritsevä jälkimaku: kuultiinko juuri Justin Vernonin tribuutti hänelle itselleen?
Itsetyytyväisyys tiivistyy levyn parhaisiin lukeutuvaan From-kappaleeseen, jossa kitaraa vonguttaa Mk.Gee eli 28-vuotias Michael Gordon.
Mk.Gee on ikäpolvensa suuri kitarasankari, jonka viime helmikuussa julkaistu esikoisalbumi Two Star & Dream Police oli koko vuoden kiistatonta parhaimmistoa. Lisäksi hän on todennäköisesti selvimmin Bon Iverin perinnöstä vaikuttunut nykyartisti.
Mutta niin vain asetelmat kääntyvät. Sable, Fablea on helppo kuunnella nimenomaan Two Star & Dream Policen inspiroimana levynä. Silloin käy traagisella tavalla selväksi, mikä taiteellinen nokkimisjärjestys tällä hetkellä on: kumpi tulee takaa ohi ja kumpaa odottaa Pori Jazz.
