Image

Omat pojat

11


Omat pojat

Oulu on Pohjois-Suomen pääkaupunki, jonka matkapuhelinalan rakennemuutos on saanut sijoiltaan. Image meni insinöörien maille katsomaan, kuinka kaupunki voi.
Teksti Niklas Thesslund
Kuvat Juuso Westerlund

Oulu on Pohjois-Suomen pääkaupunki, jonka matkapuhelinalan rakennemuutos on saanut sijoiltaan. Image meni insinöörien maille katsomaan, kuinka kaupunki voi.

Aivan täydellisen virheetöntä. Ja aivan täydellisen säännöllistä, umpikujaan päättyvä pääkatu, jonka varrelta lähtevät kaksikerroksisten rivitalojen jonot suorina kuin sakarat E-kirjaimesta. Kun vielä syyskuisen poutapäivän aurinko paistaa kirkkaan siniseltä taivaalta, tuntuu oululainen Metsokankaan asuinalue elokuvalavasteelta. Tyhjälle kadulle rikkumattomaan hiljaisuuteen olisi helpompi kuvitella kameraa kohti kävelevä Kevin Spacey kuin perheenäiti.

Metsokangas on uudehko asuinalue kahdeksisen kilometriä keskustan eteläpuolella. Viiden kuuden viime vuoden aikana noussut Metsokangas on niitä naapurustoja, joilla ruohonkorsikaan ei ole vinossa. Nurmikot on trimmattu, amppelikukat nypitty ja pihapelien sählymailat siisteissä riveissä autotallien seinustoilla. Yhden auton talli on kuriositeetti, kahden auton talli standardi. Suurimmat talot ovat valkeita ja kivisiä, ikkunat suuria kuin se tulevaisuususko, joka alueen rakentamista on vauhdittanut.

Mutta jos jokaisessa kultareunassa on pilvi, on se Metsokankaalla tavallista synkempi. Täydellisestä unelmasta on nopeasti tullut ylempää keskiluokkaa kohdanneen teknologia-alan rakennemuutoksen kuva. Syyskuun lopussa pieneltä alueelta on Oikotiellä myynnissä 55 kohdetta, pari- ja rivitalohuoneistoja etupäässä.

Niiden rakentamisen aikoihin Nokia oli vielä suomalainen matkapuhelinvalmistaja. Nyt Nokian matkapuhelinpuoli on osa Microsoftia ja vuoden loppuun mennessä Microsoft sulkee viimeisetkin ovensa Oulussa, jossa puhelimia on parhaimmillaan tehnyt kolmisentuhatta työntekijää. Kesällä amerikkalainen Broadcom ilmoitti sulkevansa Oulusta tuotantolaitoksensa, jossa 430 työntekijää oli valmistanut modeemeja. Kaupungin tilinpäätös, joka vielä vuonna 2007 oli lähes sata miljoonaa euroa plussalla, on taipunut liki 50 miljoonaa euroa pakkaselle. Valtioneuvoston julistama äkillisen rakennemuutoksen alue Oulu on ollut syksystä 2012.

Yliopisto on hyvä pohja mille tahansa, ja siksi Oulun lähimenneisyyden perkaaminen kannattaa aloittaa sieltä. Oulussa se on vain tehty vähän tympeäksi, yliopisto on kilometrien päässä keskustan pohjoispuolella. On hypättävä autoon ja liityttävä Nelostielle, joka tuntuu olevan Oulun pääkatu. Merenrannassa on keskusta ja etäämmällä pisteittäisiä kaupunginosia, joista joka toinen on jonkin sortin kangas: on Kirkkokangas, Kivikkokangas, Kontinkangas, Parkkisenkangas, Talvikangas ja niin edelleen.

Yliopistokin on mäntykankaan reunassa, Linnanmaan kaupunginosassa. Ja yliopisto on upea! Sama arkkitehtitoimisto on suunnitellut koko kampuksen, jonka vanhimmat osat ovat 1970-luvulta. Päärakennuksen vieressä on opiskelija-asuntoja, jotka ovat silkkaa Itä-Pasilaa. Luentosalit lähtevät matalalta käytävältä, jolla eri aikakausien on annettu näkyä. Keltaiseksi ja vihreäksi maalattuja tiiliseiniä, joilta lähtee punaisia ja oransseja ovia. Kun opiskelijatkin näyttävät nykyään lapsilta, tuntuu yliopisto 1980-luvun peruskoululta.

Rakennuksen tuorein osa on käytävien eteläpäässä oleva päärakennus. Sen hallintosiivessä on rehtori Lauri Lajusen huone.

Epäorgaanisen kemian professori Lajunen aloitti Oulun yliopiston rehtorina vuonna 1993 ja jättää tehtävänsä tämän vuoden lopussa. Hänen rehtorinkautensa sattuu lähes yksi yhteen sen ajan kanssa, jonka tuntemamme matkapuhelin-Nokia Oulussa vietti.

Juhannuksen alla 1996 Lauri Lajunen sai puhelinsoiton Nokian silloisesta pääkonttorista Helsingin Esplanadilta. Nokia oli päivittänyt strategiaansa ja piti Oulua yhtenä niistä kaupungeista, joissa yhtiö voisi kasvaa merkittävästi.

Puhelimessa Lajuselta kysyttiin, voisiko Oulun yliopisto tuplata sähkö- ja tietotekniikkateekkareiden sisäänottomäärät.

”Siinä ei ollut aikaa kysyä tiedekunnan dekaanilta, tiedekuntaneuvostolta tai yliopiston hallitukselta. Sanoin, että kyllä me tulemme sen tekemään”, Lajunen kertoo työhuoneessaan nyt 20 vuotta myöhemmin.

Lajusen kulmahuone on avara ja valoisa, mäntymetsän päältä paistava aurinko pääsee eteläikkunoista huoneeseen koko päiväksi. Seinustoilla on Alvar Aallon lattiavalaisimet ja sivupöydällä valokuvia Lapin linnuista. Lajunen on innokas luontokuvaaja ja kuntoilija, ranteessa on nytkin rannetietokone.

Lajunen tarjoaa kahvia ja kinkkusämpylöitä ja jatkaa:

”Ei se Nokian puhelinsoitto ollut uhkailua. He halusivat kasvaa täällä ja varmistua siitä, että olemme valmiit kasvamaan mukana.”

Todellisuudessa sisäänotot enemmän kuin kaksinkertaistettiin. Sähkötekniikassa aloituspaikat nousivat vuoden 1995 150:stä niin, että vuonna 2002 uusia opiskelijoita otettiin sisään jo 415. Tietotekniikassa samat luvut nousivat 45:stä 140:een. Yliopiston ja Nokian suhde, joka vielä 1990-luvun alkupuolella oli ollut tutkimusyhteistyötä uuden kehittämisessä, alkoi muuttua. NMT-puhelimet tekivät Nokiasta bisneksen, joka tarvitsi yliopistolta perustutkimuksen sijaan tuotekehitysinsinöörejä ja koodareita.

”Samaan aikaan kun yliopisto kasvoi, Nokia kasvoi ja uusia yrityksiä syntyi. Istuin [toimitiloja yrityksille tarjoavan] Technopolisin hallituksessa, ja joka ainoassa kokouksessa tehtiin lisäinvestointipäätöksiä. Joka kokouksessa tehtiin suuria päätöksiä uusien kymmenien miljoonien rakennusten rahoittamisesta. Se oli aivan hurjaa aikaa”, Lajunen sanoo.

”Kaikki nostivat silloin sisäänottoja, me, Tampere ja TKK. Kaikilla oli eri tutkimusprofiilit, ja suomalaisista yrityksistä suurin ja kaunein, Nokia, sitten hyödynsi tätä. Me korkeakoulut pystyimme yhteistyöhön, mutta yhdestä asiasta kilpailimme: opettajista. Opettajia ei tahtonut riittää, kun opetushenkilökunta ja opiskelijat vedettiin töihin kesken opintojen.”

Suomalaiset yliopistot kouluttavat leimallisesti oman alueensa nuoria. Oulunkin yliopistossa viime vuonna aloittaneista kolme neljästä on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta. Siksi Oulun yliopisto ja koko Oulun ict-nousu olisi voinut käyttää samaa mainoslausetta, jota paikallinen jääkiekkoseura Kärpät on jo kauan kayttänyt edustusjoukkueensa brändinrakentamisessa. Sanaparilla Omat pojat Kärpät on halunnut profiloitua joukkueeksi, jossa pelaa kallispalkkaisten mutta yleisölle ja toisilleen tuntemattomien tähtien sijaan seuran omia kasvatteja koko Pohjois-Suomen alueelta.

Mikko Merihaara muutti Ouluun 80 kilometrin päästä Raahesta syksyllä 1997 opiskelemaan tuotantotaloutta. Vuonna 2000 Merihaara pääsi Nokialle tekemään diplomityötään ja jäi sitä myötä taloon. Ensimmäiset kahdeksan vuotta hän oli build manager. Sillä nimellä kutsutaan nokialaisia, jotka kehittävät ja tekevät koesarjoja yrityksen uusista puhelinmalleista ja kiertävät maailman tuotantolaitoksilla opettamassa työntekijöille näiden uutuuspuhelinten valmistamista. Parempaa työtä ei olisi voinut olla: kertyi kansainvälistä työkokemusta, lentokilometrejä, pitkiä päiviä, liian pikaisia ja myöhäisiä aterioita sekä kiloja. Jos ei ollut työmatkaa, oli firmalla joka viikko jonkin sortin kekkerit tai saunailta. Kaiken jaksoi helposti, Merihaara ja hänen työkaverinsa olivat kaikki vielä alle kolmekymppisiä.

Yksi asia Merihaaraa kuitenkin nyppi. Kun työehtosopimuksessa kerran oli maininta hyvän tuloksen johdosta jaettavasta työpaikkakohtaisesta erästä, hän olisi toivonut, että luottamusmiehet olisivat kertoneet, millaisesta tuloksesta erä jaetaan ja kuinka. Aikansa asiasta tiedusteltuaan build managerista linjaesimieheksi siirtynyt Merihaara sai vastauksen. Ilmoittaudu mukaan tuleviin luottamusmiesvaaleihin, jos tällaiset asiat kiinnostavat, luki sähköpostissa.

Oli vuosi 2007 ja Merihaara päätti ryhtyä luottamusmieheksi, olihan hän hoitanut yhteisiä asioita ennenkin, esimerkiksi reserviupseerikoulun oppilaskunnassa ja yliopistolla teekkarikillassa. Samana vuonna oli myyty Nokian historian eniten matkapuhelimia, joten Merihaaralla oli hyvä syy odottaa tehtävän olevan sitä samaa, mitä hänen edeltäjillään: hammashoidon ja päivähoidon tapaisten etujen ajamista. Ja sellaista luottamusmiehen työ olikin. Yhden vuoden ajan.

Muutos tuli vuonna 2009”, Mikko Merihaara sanoo työpöytänsä takaa.

”Siitä lähtien oli Oulussa koko ajan joku uhan alla.”

Merihaara on nyt 38-vuotias ja käynyt ylempien toimihenkilöiden luottamusmiehenä arviolta 30:t yt-neuvottelut, pahimmillaan viisiä neuvotteluja yhtä aikaa. Hän on säästänyt luottamusmiehenä saamansa sähköpostit. Niitä on 15 000.

”Otin tavakseni vastata aina ja heti. Ajattelin, että se stressaa vähiten niin, nukun sitten vaikka tunnin vähemmän.”

Merihaara sanoo ymmärtävänsä tarpeen alun yt-neuvotteluille. Vielä 2000-luvun alussa Nokia tuntui tekevän joka kuluttajalle oman puhelinmallin. Uusia puhelimia saattoi tulla sata vuodessa, kaksi vuoden jokaisena viikkona. Kun valikoimaa käytiin supistamaan, oli vanha organisaatio siihen tarpeettoman suuri.

”Vielä 2009 oli hirviästi erilaisia osastoja: jotkut teki älypuhelimia, jotkut teki vähän parempia älypuhelimia, jotkut teki sitä ja tätä ja tuota. Ekat yt:t oli ihan puhtaasti sellaisia, että haluttiin parantaa organisaatiota. Myöhemmistä sanottiin tätä samaa, vaikka ne eivät enää sitä olleet, pyöriteltiin vaan vastuita ympäriinsä.”

Mikko Merihaara sanoo, että hän uskoi pitkään, että Nokia ei sulje Oulun matkapuhelinyksikköään. Englannista, Saksan Ulmista ja Jyväskylästä oli lopetettu tuotantolaitokset, mutta Oulussa tehtiin puhelimia, joihin Merihaara uskoi. Merihaara on Symbian-mies, joka puolustaa yhä alas ajetun käyttöjärjestelmän päälle tehtyjä puhelimia. Symbianien teko jäi oululaisille, kun Nokian lippulaivatuotteeksi valitun Lumian valmistus päätettiin Suomessa keskittää Saloon ja Tampereelle. Se oli kova isku oululaisille. Symbianien valmistus oli lopulta pelkkää tekohengitystä.

”Siinäkin vaiheessa yli puolet myydystä 100 miljoonasta Symbian-puhelimesta tuli Oulusta. Siksi koko Oulun sulkeminen oli raju juttu, täällä osattiin kuitenkin tehdä puhelimia.”

Symbianit ja Lumiat ovat Nokian lähihistoriaa ja toimitusjohtaja Stephen Elopin aikaa. Juuri Elopin suhtautuminen Symbianeihin harmittaa Merihaaraa. Merihaara puhuu käyttöjärjestelmän puhelimista ”Symppareina”, Stephen Elop taas vertasi Symbianeja palavaan öljynporauslauttaan, joka Nokian oli selvitäkseen hylättävä.

”Se oli tosi paska temppu. Siihenhän niiden myynti loppui.”

Kun Mikko Merihaara puhuu Stephen Elopista, on kuin häntä revittäisiin kahteen suuntaan. Microsoft-taustainen Elop oli mies, jonka nimitys toimitusjohtajaksi sammutti Merihaaran uskon Nokian tulevaisuuteen Oulussa. Nimityksen jälkeisessä työssään Elop taas oli Merihaaran mukaan paras toimitusjohtaja, jonka alaisuudessa hän on työskennellyt. Luottamusmiehenä Merihaara pääsi tapaamaan tavallisen työnsä ohessa firman ylintä johtoa säännöllisesti erilaisissa neuvotteluelimissä.  

”Hänen tulonsa näkyi todella paljossa. Hän oli hyvä puhumaan ja olemaan ihmisten lähellä. Hän näytti, että nyt johdossa on mies joka välittää. Vaikka taustalla oli epäluulo siitä, voiko häneen luottaa, hän puhui asiat niin, että häneen voi luottaa”, Merihaara sanoo.

”Ennen ei ollut sellaista kanavaa, että toimitusjohtajalta olisi pystynyt kysymään asioita suoraan, mutta Elop vastasi meileihin aina samana päivänä tai viimeistään seuraavana yönä. Hänen aikanaan uusia ideoita oli paljon helpompi viedä eteenpäin kuin ennen. Kyllä se osasi firmaa pyörittää ja paljon se paransi, valitettavasti. Jos perustaisin yrityksen, niin varmasti haluaisin hänet toimitusjohtajaksi, mutta Nokian siihen tilanteeseen en olisi häntä ottanut.”

Tällaisia luottamusmiehen puheita olisi helppo ihmetellä. Mutta kun Merihaara pudottelee mielipiteitään harkitusti, ymmärtää, että jokainen niistä on ajateltu monta kertaa läpi.

Merihaarasta tuleekin mieleen eräs toinen oululainen, Kärppien kapteeni Lasse Kukkonen. Kukkonen on romuluinen puolustaja, jolla on kovempi asenne kuin luisteluvauhti. Rauhallinen veikko, joka on tiukassa paikassa ensimmäisenä puolustamassa omaa joukkuettaan. Kukkonen vaikka syö kiekon, ettei se menisi omaan maaliin, sanotaan. Kun Merihaaraa kuuntelee, on helppo uskoa, että hän tekisi samoin, söisi kilpailijan puhelimet, jos se auttaisi yritystä.

Tynnyreiden rivit täyttävät laajan hiekkakentän. Kulkuväylät jakavat kentästä epäsäännöllisen ruudukon, jossa osaan ruuduista tynnyreitä on täytynyt asetella kahteen kerrokseen. Heti tynnyreiden vierestä alkaa Perämeri, jonka rannassa nousevat nosturit. Tämän päivän satamanostureihin verrattuna nosturit vanhassa valokuvassa näyttävät pikkuruisilta mutta muodoltaan kuin jättiläisten keinulaudoilta. Pystypuun nokassa on poikkipuu, jonka päässä paksu köysi lenkillä. Nostureilla on nostettu Oulujokea pitkin puisilla jokiveneillä tuodut tervatynnyrit kentälle varastoitavaksi ja tarkistettavaksi, ja niillä ne on myöhemmin nostettu etelään matkaaviin kauppalaivoihin.

Rakennemuutos on hitaasti pyörivä lumipallo, jonka liike muovaa kaupungit. Oulussa liike alkoi keskustan luoteispuolelta Toppilasta, meren rannasta ja Oulujoen suulta. Joki oli Kainuussa ja Oulun seudulla poltetun tervan reitti kohti Euroopan satamakaupunkeja ja laivanvarustamoita. Maantiede teki oululaisista kauppiaita.

Toppilan tervahovi paloi kahdesti, lopullisesti vuonna 1901. Nyt alueella on arvoasuntoja aivan rannassa ja vanhassa viljasiilossa, mutta nämä ovat uusia ja osoitus siitä, kuinka langattoman teknologian Ouluun tuoma vauraus on vuosien saatossa levinnyt. Kauan ennen uuden Tervahovin asuinrakennushankkeita muutoksen verkkainen pallo alkoi pyöriä Toppilasta etelämmäs. Oulujoki valjastettiin energialähteeksi 1900-luvun puolivälissä ja jo sitä ennen oli keskustan eteläpuolelle Nuottasaareen perustettu sellutehdas.

Ne alat, joilta kaupunkilaiset ovat kulloinkin elantonsa saaneet, laskostuvat kaupungin historiaan sen luonteenpiirteiksi. Keskustan torinrannassa on helppo ajatella, että se, minkä tervaporvarit aloittivat, on liudentunut yleiseksi porvarillisuudeksi. Ravintolat Rantakadun kivitaloissa ovat fiinejä ja viereiselle torille tuoduissa vanhoissa punaisissa puuaitoissa myydään tavaroita, jotka ovat mukavia kuin päiväunet sunnuntaina. Torkkupeittoja ja pientavaraa heille, joilla on jo kaikkea ja neule olkapäillä.

Mutta keskustat ovat aina kiiltokuvia. Jokaisesta suomalaiskaupungista saisi kauniin matkailupostikortin paitsi Lahdesta.

Viime vuonna Stora Enso kertoi, että se käyttää 14 miljoonaa euroa Nuottasaaren sellutehtaansa ympäristökuormituksen vähentämiseen. Se tulee epäilemättä tarpeeseen. Heinäpään alueella tehtaan kupeessa haisee Valkeakoskelta, Kuusankoskelta ja ajalta joka päättyi Jouko Ahoseen, 1980-luvulta. Sellulta. Heti keskustan eteläpuolella olevan tehtaan perustivat Veitsiluoto oy ja Kajaani oy jo 1936 ja vuoteen 1986 se toimi nimellä Oulu oy. Nykyään tehdas kuuluu Stora Ensolle, jonka paperikoneet ja sellukattilat täyttävät 160 hehtaarin tehdaskentän.

Tervakauppa on enää osa oululaista perimätietoa eikä kukaan tiedä, mitä matkapuhelinten lämpöanturisuunnittelija tekee tai miltä hänen työnsä tulokset näyttävät, mutta se mitä näiden välissä on tapahtunut, käy kaikkiin aisteihin. Tehtaan viereen kasvanut Heinäpään kaupunginosa on suomalaisen rakennemuutoksen ulkomuseo. Lähinnä tehdasta on ennen sotia rakennettuja puutaloja, jollaisia voisi olla Helsingin Käpylässä, jos piha-aitojen olisi annettu kasvaa ja seinämaalien lohkeilla. 1950-lopulla näitä taloja käytiin purkamaan uusien kerrostalojen tieltä, ja siksi valtaosa Heinäpäätä on matalia kerrostaloja. Kolme kerrosta, katutasossa kampaamo ja lukkoseppä. Heinäpää on niitä alueita, jotka ovat ennen palvelleet asukkaansa niin, että nämä ovat voineet syödä, juoda ja hoitaa vähemmän tärkeät asiansa kotikulmillaan, mutta nyt palvelut ovat luistaneet keskustaan ja marketteihin Nelostien kylkeen. Ja niin kuin aina, taitelijat ovat löytäneet tyhjät liikehuoneistot.

Isännöintitoimisto ja kehysliike ovat jo kiinni, mutta tila niiden välissä hehkuu loisteputkivaloa pilviseen iltaan. Ikkunateippauksia ei ole, on vain lappu ovessa: Kooma. Mennäänpä sisään!

Antti Putkonen, parrakas ja hirmuisen mukava mies, on pyörittänyt Kooma-vaatemerkkiään jo 15 vuotta. Kooman vaatteita roikkuu rekillä: huppareita, t-paitoja ja villapipoja. Käyttövaatteita mieluummin skeittareille kuin taskuliinamiehille.

”Kun meillä oli täällä jotkut juhlat, eräs vanhempi nainen pistäytyi sisällä”, Putkonen kertoo.

”Nainen kertoi, että tämä tila oli ennen tv-baari. Ruokalistalla oli olutta ja höyrymakkaraa. Myöhemmin tästä tuli väri-tv-baari. Tällaisessa jatkumossa on hieno olla mukana. Jos Oulussa jotain vanhaa vielä on, niin se on tämä Heinäpää. Täällä on kovimmat pultsaritkin hankkineet Plussa-kortin.”

Keväästä asti tilan on Putkosen kanssa jakanut sarjakuvataiteilija Lauri Ahtinen, parrakas ja hirmuisen mukava mies. Ahtisen työtila on perähuone, jonka seiniin nojaa nyt suuria piirroksia, jotka Ahtinen on juuri hakenut näyttelystä Helsingin Bar Ysistä. Miesten suissa Ahtisen työhuone kulkee nimellä Atéljee Mulukku.

Kolmas Kooman verstaalta löytyvä heppu on Ilkka Mikkonen, toimittajataustainen runoilija, parrakas ja hirmuisen mukava mies hänkin. Mikkonen on paikallisen ruohonjuurikulttuurin yleismies, joka kuului kulttiasemaan nousseen skeittilehti Esan toimituskuntaan.

Putkonen laskee lastulevypöydälle laseja ja käy kaatamaan kahvia. Vieressä on sakset ja neljä villalankakerää. Taiteilijat ovat katsoneet Oulun viimeaikaisia tapahtumia sivusta, tietenkin. Se on heidän työnsä ja pelastuksensa.

Putkonen ja Ahtinen aloittavat dialogin.

Ahtinen: ”Mua ei hirveesti pelota. Tavallinen köyhyys on helpompaa. Silloin kun opiskeli ja meillä oli lapsi, niin tuli joku hikinen lapsilisä, mutta ei se ollut raskasta, kun ei ollut isoja menoja. Raskasta ois, jos se tunne köyhyydestä tulisi siitä, että on isot menot.”

Putkonen: ”On traagista, jos sä olet omassa yhteiskuntaluokassasi köyhä. Se jos sä oot tottunu hakemaan perjantaisin sen lihan ja jallupullon ja ootkin yhtäkkiä tilassa, että joudut vähän miettimään.”

Ahtinen: ”Me ostettiin perheen kanssa talo, joka sattui olemaan ihan homeessa. Se on nyt myyty kovalla tappiolla, mutta kun se kaikki oli päällä, ajattelin että mä olen ehkä maailman surullisin ihminen, kellään ei mene yhtä huonosti. Sit aloin miettiä niitä euroja, joita kuukaudessa tulee pankkitilille. Kun vertaa itseään siihen tyyppiin, jolla oli opiskeluaikoina 50 euroa kuussa ruokaan, tuli oikein huono omatunto, että vittuako mä tässä valitan. Mutta saavutetusta edusta luopuminen on tosi tosi hankalaa.”

Ahtinen opettaa taidehommiensa ohessa suomea maahanmuuttajille. Tässä työssä tiukentuneet ajat ovat näkyneet suoraan: nyt syksyllä Ahtinen on ollut ensimmäistä kertaa viikon lomautettuna. Taiteilijana muutosta on hankala nähdä, kaupungin kulttuurirahat ovat aina olleet vähissä tai ainakin valuneet muualle.

”Lopulta kaupunki on vain ne ihmiset, jotka siellä asuvat. Pitäisi miettiä, millä ehdoilla kaupunkia kehitetään. Nokia toi paljon verotuloja, mutta ei tänne kukaan turisti sen vuoksi tule. Täällä on tosi vireä kolmas sektori, mutta kun kaupunki tekee jotain, on se ihan hirveää paskaa. Esimerkiksi tämä uusi Oulu-logo, siinä on yhdessä sanassa kahta fonttia, O-kirjain vinossa. Noista tulee aina fiilis, että vittu, antakaa mä teen ilmaiseksi paremman”, Ahtinen puhkuu.

”Hyvä esimerkki on Oulun kirjamessut. Nehän on nyt yhdistetty seniorimessujen kanssa.”

Kello lähestyy iltakahdeksaa, kiireisintä vuorokaudenaikaa lapsiperheissä. Ahtisella on neljä lasta ja Putkosella kolme. Kun he myöhemmin kiinnostuvat paikallishistoriasta ja vanhempiensa töistä, Ahtinen voi näyttää heille tekemäänsä krusifiksia ja kertoa tarinan yhdestä aikakaudesta. Kun Nokia ilmoitti ensimmäisistä suurista irtisanomisistaan Oulussa, Ahtinen teki ison puisen ristin ja liimasi siihen Nokian vanhoja matkapuhelimia vieriviereen kuin mosaiikkilaattoja. Lopuksi hän maalasi työnsä kullanväriseksi.

Never Grow Old on reggaebaari Oulun keskustassa. Nurkkapöydässä istuu kuohkeatukkainen mies kapeissa mustissa farkuissa ja beigessä trenssissä. Joy Division -kangaskassi on laskettu penkille, aurinkolasit valkoviinilasin viereen pöydälle. Ja nyt hän niistää. Kirjailija Miki Liukkosella on flunssa ja vastapäätään The Scenes -bändinsä manageri Aki Roukala Hailuodosta.

Liukkonen on tunnettu suurista puheistaan ja kovasta janostaan, mutta muutama valkoviini saa riittää, parin päivän päästä pitäisi olla Helsingissä täysin terveenä. Liukkosen koti on kulman takana. Siellä hän kirjoittaa proosaa, runoja baareissa. Molemmat ovat etäällä niistä Nelostien varren työpaikoista ja asuinalueista, joita Oulun rakennemuutos nyt kuristaa. Liukkonen sanookin, että hän elää omassa kuplassaan eikä tiedä ict-väen ongelmista mitään.

”Kerran kun jouduin baarissa seurueeseen, jossa oli sen kaltaisia ihmisiä, ahdistuin hirveästi”, Liukkonen sanoo.

”Siitä miten erilaisia ihmiset ovat.”

Enemmän Liukkosen kaltaisia on esimerkiksi kirjailijoiden juhlissa, jollaisista Liukkosella on hurja tarina. Se alkaa sivupolkuna kesken keskustelun oululaistaustaisista kirjailijoista ja tarkentuu sitten Riikka Pulkkiseen, jota Liukkonen oli juovuspäissään kosinut.

”Se oli yhtä sekasortoa se tilanne. Eräs mieskirjailija yritti heittää toista mieskirjailijaa tuopilla, mutta se osuikin kolmanteen mieskirjailijaan. Sitten alettiin huitoa tuoleilla ja keskellä kaikkea tätä kaaosta oli sitten tämä kosimistouhu”, Liukkonen huokailee.

”No sitten jouluaattona Yleltä tuli joku ohjelma, jossa Pulkkinen kertoi tästä kosinnasta. Katsottiin ohjelmaa tyttöystävän kanssa ja sehän oli ihan hirveää, siitä alkoi valtava, koko joulun kestänyt riita.”

Liukkonen kertoo juttujaan yhtä aikaa taivastellen ja rauhallisesti kuin puhuisi säästä, jos se koskaan kuuluisi hänen puheenaiheisiinsa. Harmi vain, että jo tunnin jälkeen on päästettävä Liukkonen kotiinsa. Meillä on toinen tapaaminen, ja sitten myös tavoittamattomissa ollut rap-artisti Panama Rayo ottaa vihdoin yhteyttä.

Panama Rayo on entinen ammattilumilautailija ja oululaisen rapskenen veteraani, joka on oman musiikkinsa ohella tuottanut esimerkiksi Hannibalia ja Soppaa, Steen1:tä sekä Julma-Henri & Syrjäytyneiden Al-Qaida Finland -levyn. Pitäähän hänet tavata, varsinkin kun se on nyt miehen vankilareissun jälkeen mahdollista!

”Tää on Taikuri, tää on hyvä jätkä”, Panama Rayo esittelee kaverinsa Rotuaarin jo lähes pimeällä kävelykadulla.

”Ollaan etsimässä studiota, keskustasta pitäis löytää. Vois sit järjestää lapsille biittipajoja ja kaikkee, kato.”

Miesten päivä on alkanut aamukahdeksalta huoltoasema-aamiaisella, sillä kummallakaan ei ole juuri nyt vakituista asuntoa. Halpa-Hallin kalastusvälineosastolla kymmenisen vuotta sitten tavannutta kaksikkoa olisi helppo pitää Studio Julmahuvin näkemyksenä Don Quijotesta ja Sancho Panzasta, mutta samaan aikaan he ovat kuin ketkä tahansa Oulun omat pojat, vähän kolhuilla vain. Taikuri on viettänyt lapsuutensa laitoksissa ja opiskellut puusepäksi, mutta vasta Panama Rayon tavattuaan ymmärtänyt, että haluaa tehdä musiikkia tämän kanssa. Viime vuodet ovat olleet sekaisia, mutta nyt kaksikko tarvitsee ja auttaa toisaan niin kuin majakka auttaa laivaa syysmyrskyssä. Vankilassa on syntynyt riimejä, ja uutta musiikkia pääsisi tekemään, kunhan studio vain löytyisi.

”Mä olin pitkään vähän huonoilla teillä, mut nyt me tehdään yhdessä tätä meidän juttua. Me autetaan toisiamme, me autetaan muita ja muut auttaa meitä. Näin se kato menee.”

Sitten Panama Rayon puhelin soi. Soittaja on Bandidos-moottoripyöräkerhon paikallinen presidentti, joka haluaa tilata miehiltä printtipaitoja.

Puhelinkeskustelu on tärkeä, ja Panama Rayon ääni käy matalaksi ja rauhalliseksi. Käydään lyhyt neuvottelu hinnasta, ja Panama Rayo lupaa auttaa.

Kesällä 2013 Mikko Merihaara osallistui jälleen yksiin yt-neuvotteluihin. Tällä kertaa ne olivat erilaiset kuin koskaan ennen: neuvotteluiden päätteeksi luottamusmies ja linjaesimies Merihaaralle kerrottiin, että hänenkin työnsä loppuu. Uutta työtehtävää etsittiin pitkään, mutta Merihaara päätti mieluummin lähteä kuin jäädä tekemään keksimällä keksittyjä hommia taloon, jonka kohtalo Oulussa oli vain valojen sammuttamista vailla.

Kun kansainvälinen suuryritys käy järjestelemään toimintaansa, se voi rikkoa monenlaisia perheitä mutta rikkoo takuuvarmasti ainakin yhden: sen, joka on vuosien aikana kasvanut työpaikalle. Mikko Merihaarakin ajatteli vielä vuosituhannen vaihteessa, että Nokia on se työpaikka, josta hän jää aikanaan eläkkeelle.

”Nokia on aina ollut Oulussa sellainen työpaikka, että ei sieltä vaihdeta toiseen, ei sieltä lähdetä. Lisäksi ison talon edut oli ihan kiistattomat, oli kerhoja ja virkistysrahastoja ja -päiviä. Et se vuoden paras reissu ei ollutkaan perheen lomareissu vaan joku työperheen reissu”, Merihaara sanoo tyhjän työpöytänsä takaa.

Työpöytä ei ole tyhjä siksi, että se olisi se, jonka äärestä Merihaara reilu vuosi sitten joutui lähtemään. Pöytä on tyhjä samalla tavalla kuin koko Elektroniikkatien rakennus Oulun teknologiakylässä. Nokian entisistä tiloista on tullut toimistohotelli, jossa pienyritykset yrittävät kasvaa satojen insinöörien työpaikaksi tehdyn talon mittakaavaa kiinni. Merihaaralla on talosta karu huone, jossa on vielä Nokian-aikaiset mööpelit: pari mappihyllyä, tuoli ja pöytä. Ennen autoista pullistelleet asfalttikentät naapurissa ovat nyt liki autioita. 

”Aina puhutaan, kuinka hyvä henki Nokiassa on. Ei se loppuaikoina enää ollut lainkaan sitä, mitä se oli joskus 2004 tai jotain. Silloin kaupungilla näki jatkuvasti Nokia-lippiksiä ja -huppareita ja niitä pidettiin ylpeinä. Kun kesäjuhlilta tuli torille 50 bussilastillista nokialaisia, meininki oli kuin jonkin jääkiekon MM-kullan jälkeen. Lippiksiä ja paitoja koitettiin jakaa vielä loppuvaiheessa joissain kesäjuhlissa, mutta ei niitä kukaan enää ottanut.”

Merihaaraa on helppo ymmärtää. Nokia-vuosiensa aikana hän on kasvanut aikuiseksi niiden samojen kavereiden kanssa, joiden kanssa hän 13 vuotta aiemmin aloitti työt. Paljon työmatkoja ja pitkiä päiviä, paljon sitä kaikkea epävirallista ja sosiaalista liimaa, joka tekee työkavereista tärkeitä ja työnteosta mukavaa. Oikeastaan Merihaara ja hänen vanhat työkaverinsa ovat kuin uransa lopettaneita urheilijoita, jotka säännönmukaisesti ikävöivät uraltaan eniten pukukoppielämää.

Siinä missä uuden uran aloittaminen voi tunnetusti olla entisille ammattiurheilijoille hankalaa, Merihaara putosi jaloilleen. Tai oikeastaan, ei hän edes pudonnut. Vuosien kokemus esimiestehtävistä ja luottamusmiehenä hankittu kontaktiverkko ovat itse tehdyt tikapuut uusiin hommiin.

Merihaara harjoitteli viime syksyn esikoisensa hoitamista sekä kunnallispolitiikkaa kokoomuksen valtuutettuna. Jo kuukausi irtisanomisen jälkeen hän sai työtarjouksen, johon tarttui.

Merihaara on nyt tuotantopäällikkö Medieta-nimisessä yrityksessä. Medieta on terveysteknologiafirma, jonka päätuote on vielä prototyyppiasteella oleva potilasranneke. Ranneke mittaa potilaan elintoimintoja ja lähettää ne langattomasti lääkärille.

”Lääkärit voi kotiuttaa potilaita nopeammin leikkausten jälkeen, kun tarkkailu on tehokkaampaa kuin sairaalassa, jossa lääkäri käy kierrolla 12 tunnin välein”, Merihaara kertoo.

”Kun rannekkeet kehittyvät, koko homma muuttuu ihan erilaiseksi. Lääkärit voivat etätarkkailla ihmisiä ja havaita esimerkiksi, että tuolla on nyt eteisvärinää, että sinne pitää tilata ambulanssi.”

Medieta on vajaan parinkymmenen työntekijän yritys, jonka muut työntekijät ovat Helsingissä ja Tampereella. Merihaara on Oulussa, koska hän tuntee kaupungista kaikki ja kaupungissa on ammattitaitoa yrityksen tarpeisiin. Tuotantopäällikkönä hänen tehtävänään on saada ranneke prototyypistä valmistukseen.

”Tiesin, että pienessä firmassa pitää tehdä muutakin kuin sitä omaa hommaa, mutta sitä kaikkea muuta tehdään ihan hirviästi. Pitäis olla markkinoija, pitäis olla testaaja, pitäis olla tuotekehittäjä, pitäis olla suhteiden luoja”, Merihaara sanoo.

”Ihan kaikkea pitäis olla.”

Aika näyttää, millainen on Medietan rooli Oulun nostamisessa takaisin jaloilleen. Ainakin yritys on alalla, joka kasvaa jatkuvasti ja jolle riittää ammattitaitoisia työntekijöitä juuri Oulun tapaisissa teknologiakaupungeissa. Viimeiset 20 vuotta kaupunki on ollut matkapuhelinväen ja entinen NSN, nykyinen Nokia, työllistää Oulussa yhä noin 2 300 henkeä. Lopulta puhelimet ovat silti vain yksi diplomi-insinöörien taitamaa teknologiaa sisäänsä kätkevä laite. Kaikki vielä pienissä yrityksissä nyt tehtävä langaton kaipaa samaa osaamista ja samoja komponentteja, mutta tarinan uudeksi luvuksi näistä on vasta, kun liikkeensä taas Nokian jälkeen aloittanut lumipallo seuraavan kerran pysähtyy tarkasteltavaksi.

Mikko Merihaaran ja Medietan tarinassa on kuitenkin vielä yksi juonne. Medietan yksi omistaja ja hallituksen puheenjohtaja on Nokian alihankkijan JOT Automationin toimitusjohtajana ja omistajana aikoinaan rikastunut oululainen pääomasijoittaja Jorma Terentjeff.

Omat pojat auttavat toisiaan. ■

Julkaistu: 14.12.2014