Puheenaiheet
Image

Omat lääkkeet mukaan!

Omat lääkkeet mukaan!

Tunnemme avun fyysisiin vaivoihin, mutta mielen horjuessa olemme avuttomia, kirjoittaa Reetta Räty.
Teksti Reetta Räty
Kuvat Anja Reponen
Mainos

Kaktus kurkussa? Ota viltti ja Finrexin. Nilkka nyrjähtänyt? Kylmäpussi, röntgeniin, ehkä kipsi. Influessa? Jälkitautien vaara, ei toipilaana töihin. Tonni rautaa sydämessä? Voi sua. Ahdistus, huimaus, epätodellisuuden tunne? Ai kauheeta. Paniikkikohtauksia ja hengenahdistusta? Koita nyt ottaa ihan rauhallisesti! Itkuisuus, unettomuus, jatkuva paha olo, itsetunto maassa… Ootko koittanut melatoniinia? Tee jotain kivaa viikonloppuna, kirjoita vaikka lista sulle tärkeistä asioista, piristy hei vähän, kaikki on hyvin!

Tunnemme ensiavun ruumiillisiin vaivoihin ja osaamme arvailla, mistä ne ovat peräisin. Mutta kun oma tai läheisen mieli horjahtelee, olemme aivan avuttomia. Aikuiset suomalaiset eivät tiedä, millaista ensiapua tarvitsee pää, joka oireilee.

Masennuksesta ja muista mielen sairauksista puhutaan nykyään avoimemmin kuin ennen. Puhe kuitenkin alkaa vasta, kun sairaus on ohi tai paremmassa vaiheessa. Kun makaa sängyssä kippurassa ja pelkää sekoavansa, ei tosiaan voi olla julkisuudessa kertomassa, mitkä kolme asiaa oivalsi elämästä masennuksen kautta.

Toisaalta: mielen sairaus ei tarkoita vain täriseviä raatoja. Voi olla, että sairaudesta ei huvita kertoa, eihän angiinastakaan tarvitse avautua kenellekään.

Tiedon puute on kuitenkin iso ongelma.

Mielenterveysongelmat niputetaan usein yhteen, ja sitten yritetään puhua yhtä aikaa burnoutista, jatkuvien keskenmenojen laukaisemasta masennuksesta ja nuorten itsemurhista.

Ei ihme, että kokonaiskuva vaikuttaa skitsolta: kauhistellaan ongelmien yleisyyttä, demonisoidaan lääkehoitoa ja samaan hengenvetoon hoetaan, että mielenterveysongelmat ovat kuin mielen flunssa tai psyyken lonkkavika, ihan kuulkaa normaaleja asioita.

Tapaan jatkuvasti varsinkin naisia, jotka kertovat luottamuksellisesti, miten henki ei kulje, kädet tärisevät, ahdistaa, ei ole oikein mitään muita kuulumisia kuin väsymys ja työ.

Että pitäisikö mahdollisesti perua tulevia töitä tai peräti ”käydä puhumassa jollekin”?

No kyllä pitäisi. Ei sen tärkeän projektin jälkeen, vaan nyt.

On selvää, että mielenterveysongelmia hävetään. Häpeän lisäksi vallalla on käsitys, jonka mukaan mielenterveys on kamppailulaji. Jos on ”vahva”, ei sairastu. Jos on ”heikko”, sairastuu ja sitten pitää ”tunnustaa”, ettei pää kestä.

Usein esitetään, että asenteiden mielenterveysongelmia kohtaan pitäisi muuttua. Ehkä ne muuttuisivat parhaiten tiedon mukana.

Median heruttamien yksilötarinoiden rinnalla pitäisi kertoa, mihin mielenterveyden ongelmat liittyvät, miten ne syntyvät ja miten toimii ennaltaehkäisy.

Pitäisi puhua myös siitä, mitä mielenterveysongelmat eivät ole. Syömishäiriö ei ole laihduttamista. Masennus ei ole automaattisesti merkki elämänhallinnan puutteesta tai työkyvyttömyydestä.

Kun lehti uutisoi depressiolääketilastojen pohjalta, että Pohjanmaalla ollaan ”onnellisia” ja ”iloisia” (HS 9.1.), ollaan stereotypioiden ytimessä: psyykelääkettä syövä = onneton ja surullinen, ihminen ilman mielenterveyteen liittyvää hoitoa = onnellinen ja iloinen.

Nykyään länsimaissakin saattaa kuulla idän suuren viisauden: mieli ja ruumis eivät ole yhteydessä, vaan yhtä. Tämä huomaisi toki itsestäänkin, jos hoksaisi katsoa:

Petetyn sydän särkee hyvin konkreettisesti. Jännitys tuntuu vatsakipuna. Kun luet järkyttävän viestin, elämä pakenee jaloista, silmissä sumenee, suu kuivuu, koko vartalo reagoi täysillä, vaikka kukaan ei koske sinua eikä sisällesi ole tunkeutunut bakteeri vaan kauhea tieto.

Antibiootit eivät auta traumoihin tai kriiseihin. Mikä auttaisi?

En tiedä. Yritän selvittää.

Mielenterveysseurat järjestävät mielenterveyden ensiapukursseja, jotka tunnetaan maailmalla nimellä Mental Health First Aid. Sen olen jo oppinut, että mielen tasapaino on väliaikainen tila.

Kroppaan pakkautuu kaikki, mitä meille tapahtuu – ja siitä seuraa, että jossain vaiheessa jokainen on päästään sekaisin.

Julkaistu: 28.12.2017