Image

Oman ja muiden näköinen


Se mitä luulee omaksi maukseen, onkin trendi, kirjoittaa Niklas Thesslund pääkirjoituksessaan.
Kuvat Juha Törmälä

Vielä kymmenisen vuotta sitten seurasin ahkerasti kotimaisia sisustuslehtiä. Tiesin, koska kiinnostavimmat lehdet ilmestyvät ja kävin aina ilmestymispäivän aamuna ostamassa lehdet matkalla töihin. Opin nopeasti vanhat kotimaiset mööpeliklassikot ja halusin täyttää niillä ensimmäisen oman asuntomme. Lehtien tutuksi tekemän puhetavan perusteella sen ei pitänyt edes olla kovin kallista: kirpputoreilta ja roskalavoiltakin saattoi kuulemma tehdä löytöjä.

Harrastus ehti alkaa hyvin, mutta lapset lopettivat sen nopeasti. Ymmärsin, että kaaoksen keskeltä on turha edes tavoitella sitä rauhaa, jota sisustuslehdet tarjoilivat. Ärsyyntyisin vain, jos edes yrittäisin. Seuraavien vuosien aikana ostin jonkun vanhan huonekalun sieltä ja toisen täältä, mutta paljon sen suurisuuntaisempaa sisustamista en tehnyt ennen tätä kevättä.

Huhtikuussa ostin pilkkahintaan kaupunginosamme kierrätysryhmästä suuren valkoisen hyllyn, joka pakotti viimein maalaamaan lastenhuoneen niin ikään valkoiset seinät. Taannoinen lyhytaikainen sisustusharrastus oli totisesti jäänyt taakse: väri valittiin värikartasta lapsiperheen demokratialla. Lapset saivat ensin valita värin, ja vanhemmat sitten rajata sen sävyvaihtoehdoista maltillisuuden nimissä räikeimmät ja tummimmat pois. Sen jälkeen jokainen perheenjäsen sai ruksata värikartasta viisi suosikkivärisävyään ja eniten ääniä saanut valittiin.

Lastenhuoneessa haisi vielä maali, kun luin Hesarin asumisen sivuilta jutun siitä, miten varovaisesti suomalaiset käyttävät värejä sisustuksessaan. Artikkeliin haastateltu Avotakan AD Elina Henttonen sanoi, että huoneen kaikkia seiniä ei meillä vielä uskalleta maalata voimakkailla sävyillä, vaan mieluummin pidetään kolme seinää valkeina ja maalataan yksi tehosteseinä jonkin muun väriseksi. Varovaisimmillaan se on Henttosen mukaan harmaanbeige, mutta ”rohkeammat valitsevat harmahtavan vihreän sävyn kuten Tikkurilan V447 Serpentiini”.

Nauroin ääneen ja luin jutun muulle perheelle. Tikkurilan Serpentiini oli väriäänestyksessämme aikuisten suosikki mutta hävisi toiselle vihreän sävylle. Kahteen muuhun huoneeseen taas olimme jo aiemmin maalanneet tehosteseinän. Se mitä luulee omaksi mauksi ja valinnaksi onkin kauden trendi, joka on vaivihkaa uinut omaankin tietoisuuteen.

Osin juuri tästä kirjoittaa toimittaja Julia Thurén tämän numeron artikkelissa Muiden maun mukaan (s. 46). Artikkelin päähuomio on pieniä maalaushommia suuremmissa kodin remonteissa, mutta samat lainalaisuudet pätevät niissäkin.

Joskus aikoinaan remontteja tehtiin pakon edessä, kun vaurio todella vaati kunnostusta. Putki- ja julkisivuremontteja tehdään yhä näistä syistä, mutta muuten remontointi ei useinkaan ole enää huonokuntoisen kunnostamista tai korvaamista uudella, vaan hyväkuntoisen mutta vääränlaisen korvaamista sillä, mikä juuri tällä hetkellä tuntuu omalta maulta.

Remontoinnista, seinät meidän nyt vähintään on maalattava, on tullut siirtymäriitti, jota ilman uutta asuntoa ei voi pitää kotina. Siellä missä asuntokauppa on vilkasta, myös remontoinnin ammattilaisilla on kysyntää, kun asunnoista on hävitettävä jonkun toisen käsitys itsestään vuonna 2014. Jokainen sukupolvi jättää jälkeensä eri tavalla remontoidun ensiasunnon, kun on aika muuttaa suurempaan.

Siksi olisikin kiehtovaa nähdä vuosikymmenten kuvasarja pienestä asunnosta vaikkapa vanhassa helsinkiläisessä kivitalossa. Siitä, miten se on ollut erilaisten asukkaidensa näköinen ja kuva ajastaan. Tikkurilan Serpentiini tuolla, Eero Aarnion Tuplakupla tuolla eikä keittiön yläkaappeja missään.

Tänään otettu kuva kodista näyttää aina jonkin ajan päästä huvittavalta, mutta tässä huvittavuudessakin on eroja. Esimerkiksi lapsuuskodin kuvissa on aina sama sohva, vaikka kuva olisi otettu eilen, kymmenen vuotta sitten tai 80-luvulla. Se on vähän hassua, mutta ainakin oman näköistä.

Julkaistu: 23.5.2019