Taide voi olla muutakin kuin hidasta hinkkausta – Omaehtoisen taiteen merkitys nousee, kun tekoäly ajaa tarjontaa ja makua kohti keskivertoa

Työ ottaa sen ajan, jonka sille antaa, sanoo sanonta ja tarkoittaa, että usein vähempikin hinkkaus riittää. Jos työtehtävälle antaa iltapäivän, voi olla varma, että se menee, vaikka valmista olisi voinut tulla tunnissakin. Pakko on paras muusa ja deadline ystävä ovat muunnelmia samasta teemasta, jonka pohjalla on ajatus riittävästä laadusta. Turha puleerata, jos kauppa käy ilmankin. Aika jos jokin on rahaa, sillä sen voi käyttää yhteen tai viiteen hankkeeseen.

Harvassa ovat enää työt, joissa kiire ei olisi tutumpi kuin yksikään työkaveri. Siksi erilaiset sanonnat työn ja sille annetun ajan suhteesta ovat aina jonkinlaisia kehiä: kiire synnyttää sanontoja, joissa nähdään kireiden aikataulujen hyvät puolet, ja samaan aikaan ne ovat omiaan ylläpitämään kiirettä.

Näin siis perinteisessä työelämässä, vaan miten on taiteessa? Onko taiteilijalla kiire? Antaako kirjailija kirjalleen rajatun ajan vai hiokoo lausetta ajan ulkopuolella?

Kirjailija ja toimittaja Artemis Kelosaari vietti kevättalvella päivän helsinkiläisen kirjailijan Sami Liuhdon kanssa artikkeliamme varten. Ajattelimme, että tavallisen työpäivän seuraaminen olisi mielenkiintoista juuri Liuhdon tapauksessa, sillä Liuhto ei totisesti julkaise samalla tahdilla kuin kirjailija tyypillisesti, vaan häneltä on saattanut ilmestyä jopa yhdeksän teosta vuoden aikana. Romaaneja, runoja, erilaisilla säännöillä tai rajoituksilla leikkivää sanataidetta.

Vaikka Kelosaaren artikkelissa sivutaan Liuhdon ultrajuoksuharrastusta, siinä ei seurata oman taiteensa ajokoirajohtajaa tai tarkasti aikataulutettua työpäivää, vaan päivään mahtuu kirjoittamista, oman kustantamon juoksevien asioiden hoitamista, lounas kantaravintolassa ja käynti Kallion baareissa. Päivä oli Liuhdon mukaan tyypillinen, normaali työpäivä, jollaisten puitteissa teokset syntyvät.

Kun olin lukenut Kelosaaren jutun, olin ihmeissäni. Mikä on tämä kirjailija, joka ei ole heti kantamassa huolta lukemisen vähenemisestä ja lasten lukutaidosta, missä on pohdinta siitä, miten autofiktioon tulisi suhtautua? Edellisten sijaan Liuhto jää makustelemaan sanoja ja pyörittelemään merkityksiä, kertoilemaan juttuja yhtä lailla lapsuudestaan kuin aikuisvuosiltakin.

Miksi Liuhdon haastattelun lukeminen sitten tuntui niin vapauttavalta? Ensimmäinen syy on varmasti jonkinlainen ilahtunut ihmetys, totta, noinkin voi elää, tavalla jota ei totisesti esitellä lehtien hyvinvointi- tai elämäntapasivuilla. Toinen syy liittyy juuri aikaan ja työhön. Liuhtomainen tapa työskennellä putoaa niiden käsitysten ulkopuolelle ja väliin, jossa työelämä on ripeää ja taide aikaa vievää hinkkausta.

Ehkä omaehtoisen tai ITE-taiteen yksi merkitys sen ohella, että se laajentaa kulttuurin kenttää reuna-alueille, onkin siinä vapaudessa tai sen illuusiossa, jonka se yleisöille ja tekijöille tarjoaa. Taiteen ei tarvitse olla hidasta eikä vain työelämän nopeaa, kaikkea voi tehdä, jos osaa elää valintojensa kanssa.

Voi olla, ainakin romantikon mielestä, että omaehtoisen taiteen merkitys nousee tulevaisuudessa, kun säästöpaineet, algoritmit ja tekoäly ajavat tarjontaa ja makua kohti keskivertoa. Mitä laveampi ja vuolaampi on keskivirta, sitä enemmän se imee sisäänsä teoksia ja sitä enemmän tarvitaan erottautumiseen sekä erottuvia töitä. Niiden tekeminen ei tietenkään ole vain ruohonjuuritekijöiden vastuulla, vaan yhtä lailla keskivirrasta voi nousta tinkimättömällä huippulaadulla, mutta uusi alkaa usein silti valtavirran ulkopuolelta.

Siksi tiedän jo nyt, että kun juhannuksena lähdemme taas Iisalmeen, jonka keskustan pääkadun koivukujalle pystytetään joka kesä enemmän tai vähemmän ITE-henkinen taidenäyttely, katson sitä eri tavalla kuin ennen. Miksi tämä ei voi olla parempaa, miksi on täytynyt tehdä moottorisahalla patsas Juice Leskisestä -ajatusten tilalla ajatus siitä, että tällaistakin voi olla, tällaistakin tarvitaan.