Yhdeksän kirjaa vuodessa ja ultrajuoksua päälle – Millainen on Sami Liuhdon tavallinen päivä?
Sami Liuhto ultrajuoksee ja julkaisee vuodessa enemmän kirjoja kuin moni kirjailija uransa aikana. Mistä puusta hänet on tehty?
Kello 8.44 aamulla seison Helsingin Koskelantien varressa. Aamuruuhka on pahimmillaan. Rapattu pieni punakattoinen kirkko kohoaa harjakattoisten kerrostalojen takana. Niiden takaa löytyy laatikkomainen, pienempi kerrostalo, jota veikkaan 2010-luvulla rakennetuksi.
Soitan ovikelloa. Avaamaan tulee mies t-paidassa ja löysissä housuissa. Kättelemme.
Hän on Sami Liuhto – kirjailija, jonka ennätys kirjojen julkaisutahdissa on yhdeksän kirjaa vuodessa. Toistan: vuodessa. Hänen tuotantonsa pitää sisällään runoutta sekä romaaneja, jotka on nimetty esimerkiksi sellaisilla titteleillä kuin Neromaani, Viromaani ja Puuromaani. Runouden puolella hän on hyödyntänyt palindromeja, anagrammeja sekä lipogrammeja eli tekstejä, joista on jätetty tarkoituksella pois jokin yleinen kirjain. Näiden ei luulisi olevan kovin nopeasti syntyvää sanataidetta.
Olen tullut selvittämään, millainen mies kykenee puskemaan ulos enemmän hengentuotteita vuodessa kuin moni kirjailija koko elämänsä aikana. Liuhto vaikuttaa olevan äärimmäinen myös kirjoittamisen ulkopuolella. Ovensuussa lojuu kasallinen juoksukenkiä. Instagramin kautta tiedän, että hänen harrastuksensa on ultrajuoksu. Jos hänen kirjoittamisestaan tulee kaikesta äärimmäisyydestä huolimatta ankaran järjestelmällinen vaikutelma, sama näkyy fyysisen harrastuneisuuden puolella. Liuhto on systemaattisesti juossut läpi joka ainoan Helsingin kadun, Santahaminaa lukuun ottamatta.
Ensi silmäyksellä Liuhdosta ei saa erityisen maanista kuvaa. Hän kertoo heräävänsä yleensä juuri näihin aikoihin ja tekevänsä aina aamuisin ”jotain”. Aamurutiineihin on viiden vuoden ajan kuulunut myös yhden valokuvan ottaminen, aamukuva. Asunto, jossa Liuhto asuu vaimonsa kanssa, näyttää sekin pikaisesti melko tavanomaiselta. Vaimo Paula Raitis on jo lähtenyt töihin ja on tulossa kotiin vasta myöhään illalla.
Tavallisuuden vaikutelma alkaa murtua nopeasti. Kirjoja on tietysti paljon. Seinällä roikkuu ikoni, mustavalkoinen ilmakuva peltojen ympäröimästä maatilasta sekä paperille musteella painetut kissan tassunjäljet. Istahdan sohvalle Liuhdon tarjoama kahvikuppi kourassa. Isäntä itse istuu keltaiseen nojatuoliin, jossa hän kertoo yleensä kirjoittavansa, joko vihkoon tai läppärillä. Sivuhuoneessa on pöytäkone, mutta sillä Liuhto tekee lähinnä kirjojen taittotyötä. Kodinulkoista työhuonetta hänellä ei ole.
Liuhto puhuu. Hän puhuu niin paljon ja rönsyillen, että pelkään kynäni musteen puolesta.
Sami Liuhto syntyi Hyvinkäällä vuonna 1972 vanhempiensa ainoaksi lapseksi. Maatilan kuva seinällä saa selityksen: se on hänen kotitilansa. Kuvassa näkyy niin kutsuttu Kulttuurikuivuri, vanha kuivurirakennus, jonka luona Liuhdolla on tapana käydä lukemassa runoja.
”Musta piti tulla maanviljelijä. Runoileva maanviljelijä.”
Maaseutu oli hänen mukaansa epäkulturelli ympäristö, jossa suhtauduttiin kielteisesti kaikkeen erilaisuuteen. Nuori Sami koki itsensä ulkopuoliseksi. Asiaa tuskin auttoi vanhempien ero hänen ollessaan 10-vuotias.
”Oli siellä maalaiskoulussa niin saatanan mukavaa”, Liuhto muistelee. ”En mä kyllä katkeruutta tunne. Olen päässyt yli niistä tietyistä traumoista.”
Valaistuksen toivat kirjallisuus ja ”tietynlaiset vähän hullut miehet”, kuten Jouko Turkka.
”Hoksasin hulluista miehistä, että näin pitää olla.”
Tultuaan ylioppilaaksi vuonna 1991 Liuhto pääsi ”jotenkin kummallisesti” opiskelemaan historiaa Helsingin yliopistoon. Hänen opettajanaan oli psykohistorian uranuurtajana tunnettu Juha Siltala. Gradu suomalaisten miesrunoilijoiden äitisuhteesta jäi Liuhdolta kesken, kun oma avioero sekoitti elämän. Sitä seuraavat vuodet hän tiivistää sanoihin ”hurjaa, kurjaa ja nurjaa”.
Turun yliopistossa hän sai vuonna 2011 tehtyä gradun, aiheena Kalervo Palsa – toinen ”hullu mies”. Samoihin aikoihin Liuhto entrautui runo- ja kulttuuripiireihin. Hän herätti huomiota kärkevillä kritiikeillään sekä avoimella alkoholin nauttimisella runoseminaarissa. Liuhto korostaa jälkimmäisen olleen tietoinen performanssi. Toisaalta hän myöntää kärsineensä alkoholiongelmasta. Se alkoi hänen mukaansa siitä, kun hänen isänsä uusi vaimo tarjosi hänelle lonkeroa hänen ollessaan 17-vuotias. Korkki meni lopullisesti kiinni vuonna 2016.
”Taiteilijaelämään kuuluu dokaaminen. Se on helvetin tyhmää”, Liuhto tuhahtaa. ”Mä en kaipaa mitään dokausvuosista.”
Nuorena Liuhto ei juonut lainkaan. Silloin hänen elämäänsä kuului pikemminkin urheilu, jonka hän on nyttemmin löytänyt uudelleen ultrajuoksun muodossa.
”En mä ole mikään kova jätkä. Mä olen nynny. Nynny, joka on pistetty jonnekin inhottavaan paikkaan.”
Ennen kuin huomaankaan, kello on 11.40. Lähdemme läheiseen kahvila-ravintolaan, Cafe Saurahuoneeseen. Se on Liuhdon kantapaikka, jonne hän yleensä menee lounaalle tai kahville ja kirjoittamaan. Siitäkin huolimatta, että Helsingissä on tavallista mennä kahvilaan tekemään töitä.
”Mua rassaa se, että olen samanlainen kuin muut”, Liuhto sanoo. ”Onhan se vähän tyhmää rassautua sellaisesta.”
Yksi hyvä puoli Saurahuoneessa on.
”Siellä ei hirveästi käy kulttuurijengiä. Ne ei osaa sinne.”
Niin, kulttuuripiirit. Monista Liuhdon teoksista huokuu raivo niitä kohtaan. Esimerkiksi runokokoelma Pan kai luo sulla – kyykansan lauluja (2015) tihkuu tätä raivoa ja yleistä misantropiaa. Kiukku näyttää kohdistuvan tekopyhyyteen ja tuomitsevuuteen. Essessään antologiassa Suo, kuokka ja diversiteetti (2018) Liuhto mainitsee tapauksen vuodelta 2017: performanssitaiteilija Pentti Otto Koskinen sai porttikiellon Helsinki Poetry Connectionin tapahtumiin häiritsevän esityksensä vuoksi. Liuhto tuntee Koskisen henkilökohtaisesti ja pitää tätä ”metafyysisenä isänään”.
Saurahuoneella Liuhto tilaa kanapastaa ja pyytää minua istumaan vasemmalle puolelleen. Hänen oikea korvansa on näet lähes kuuro kallonpohjan murtuman jäljiltä. Samalla murtui solisluu, nilkka, käsivarsi, yksi nikama ja kylkiluita.
”Putosin kännissä vuonna 2007 Suomenlinnassa. Se hillitsi janoa jonkin verran.”
Liuhto vahvistaa, että jos hän olikin ulkopuolinen maaseudulla, yhtä ulkopuoliseksi hän on tuntenut itsensä pääkaupungissa. Hän kiistää, että hänellä olisi varsinaisesti mitään ketään vastaan – hän ei yksinkertaisesti tule muiden kulttuuri-ihmisten kanssa toimeen.
”En halua kuulua porukkaan. Ahdistaa kun pyydetään. 'Tule tänne.' En tule. Hyvää tarkoittavat, mutta ahdistaa.”
”Liuhto kertoo pyrkivänsä kokonaistaideteokseen. Jopa hänen runokirjojensa pituudet seuraavat Fibonaccin kuuluisaa lukusarjaa.”
Liuhdon ensimmäinen runokokoelma Surun virsiä ilmestyi vuonna 2012. Aluksi hän oli kirjoittanut ”perusmodernismia” ja ”katurunoutta”. Sitten hän omien sanojensa mukaan törmäsi kokeelliseen avant-garde-kirjallisuuteen ja koki saman oivalluksen kuin ”hullujen miesten” kanssa: näinkin voi tehdä! Hän alkoi hahmotella sananeliöitä. Liuhdon mukaan tiukka metodi kirjoittamisessa, rajoite muodossa, pikemminkin vapauttaa luovuuden kuin kahlitsee sitä.
”Mä tykkään näpräämisestä. Siinä on tietty insinööriys taustalla.”
Liuhdon suvussa on diplomi-insinöörejä. Hän muistaa tuijottaneensa 10-vuotiaana television tekstityksiä ja alkaneensa pakkomielteisesti käännellä niitä päässään takaperin.
”Mä olin ihan laitoskamaa silloin”, Liuhto huokaa.
Hän paljastaa olevansa kirjaimellisesti maaninen. Tarkemmin sanoen hänellä on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö – jota Eino Leino kutsui ”jumalten keinuksi” – sekä pakko-oireinen häiriö eli OCD. Runsas alkoholinkäyttö oli osittain oireiden lääkitsemistä. Nykyisin Liuhdolla on oikea lääkitys, jonka hän luonnehtii pelastaneen hänet. Edelleen hänen mielialallaan on taipumusta liikkua nopeasti ylös ja alas.
”Luonne vetää äärimmäisyyksiin”, hän myöntää. ”Mä aina mietin jotain ihan järjetöntä. Olen oppinut hyväksymään sen ja käyttämään sitä jopa hyväkseni.”
Siteeraan hänen omaa some-päivitystään: vahvuuteni on se, etten osaa lopettaa?
”En ymmärrä lopettaa! Tavallaan tulee väsymys, että tämä on saatava poikki. Mutta eihän sitä saa.”
Liuhto kertoo pyrkivänsä kokonaistaideteokseen. Jopa hänen runokirjojensa pituudet seuraavat Fibonaccin kuuluisaa lukusarjaa. Kokonaisvaltaisesta taiteesta puhuttaessa hän intoutuu ylistämään Wagnerin oopperoita ja Stravinskin Kevätuhri-balettia, jonka musiikki tuntuu ”nyrkiltä vasten naamaa”.
Varsinainen synesteetikko Liuhto ei ole, mutta hän kertoo yksinkertaisesti pitävänsä tiettyjen sanojen soinnista. Keskustellessamme hän unohtuu hetkeksi pyörittelemään suussaan sanaa ”kuori”. Toisen kerran hän puhuu Posiosta tarkoittaessaan Sipoota. Huomaan Sipoon ja Posion olevan keskenään anagrammeja.
”Esiin nousee korkeimman tavoittelun kääntöpuoli: häpeä. Liuhto myöntää häpeävänsä paljon.”
Kello 13.30 lähdemme Saurahuoneelta. Ratikan kyydissä keskustelemme Helsinki Poetry Connectionin turvallisen tilan ja ”keltaisen kortin” politiikasta, joka ahdistaa Liuhtoa. Hän on aiemmin puhunut kulttuuripiirien taipumuksesta joukkolynkkauksiin.
”Kannattaa miettiä käytöstapoja, mutta ei noin”, Liuhto pohtii. ”Eivätkä ne itsekään käyttäydy kovin hyvin.”
Määränpäämme on Kalliossa sijaitseva Kahvila Sävy. Kahvilassa Liuhtoa odottaa villapaitaan pukeutunut graafikko Pekka Toivonen, joka vastikään julkaisi runokokoelman Käsite-kustannuksen kautta. Käsite ry on Liuhdon, hänen vaimonsa sekä heidän ystäviensä Heidi ja Niilo Rantalan vuonna 2016 perustama yhdistys, joka julkaisee ”vähän mitä sattuu”. Toivosella oli sormensa pelissä myös itse kustantamon synnyssä. Liuhdon mukaan he päättivät 1990-luvulla, että täyttäessään 50 vuotta he vetävät heroiinia suoneen.
”Sitten kun 50-vuotispäivä lähestyi, oltiin että ei jumalauta."
Lopulta Liuhto päätyi kirjoittamaan runoteoksen nimeltä Heroiini ja julkaisemaan sen yhdistyksen kautta. Sitten runoilija Susu Petal lähestyi Liuhtoa oman käsikirjoituksensa kanssa, ja loppu on historiaa. Nyt Liuhdon ja Toivosen on tarkoitus keskustella heidän yhteisestä kirjastaan nimeltään The Real N-Word, jonka Toivonen taittaa. Liuhdolle se on jo hänen 33. kirjansa. Keskustelu lähtee nopeasti sinkoilemaan mitä älyttömimpiin sfääreihin, ja kahvilan seinät kaikuvat naurusta.
”Todellinen n-sana” on Liuhdon mukaan ”nero”, tämä nykyään epämuodikas käsite. Päädymme olemaan samaa mieltä nykykirjallisuuteen pesiytyneestä pikkusievyydestä ja ylevyyden karttamisesta. Autofiktio on Liuhdon mukaan ”pelkurimaista ja tyhmää”, jos se tarkoittaa vastuun ottamattomuutta omasta tekstistä. Hänen oma romaaninsa Sotaanlähtö (2016) herätti huomiota nimenomaan raadollisella, ironiavapaalla rehellisyydellään.
Liuhto toivoisi näkevänsä Suomessakin enemmän kokeellista, ei-modernistista kirjallisuutta. Sitä tehdään, mutta ongelma on, että se ei saa näkyvyytä.
”Vai onko se ongelma? Ehkä on hyvä, ettei ihmiset tiedä”, Liuhto pohtii. Jälleen yksi oma juttu, jonka hän haluaa pitää poissa liian monen ulottuvilta.
Hän on aiemmin kertonut, että hänen on miehenä yksinkertaisesti helpompi samastua mies- kuin naiskirjailijoihin. Tämä ei estä häntä hehkuttamasta esimerkiksi Hanna-Riikka Kuismaa, joka on hänen mukaansa tämän hetken kiinnostavimpia suomalaisia kirjailijoita.
”Sitä pitäisi kääntää miljoonalle kielelle. Myös klingoniksi.”
Kaiken villin ideoinnin ja herjanheiton keskellä puhe vakavoituu hetkittäin. Esiin nousee korkeimman tavoittelun kääntöpuoli: häpeä. Liuhto myöntää häpeävänsä paljon.
”Mutta mä olenkin tällainen perusluterilainen. Tosi outoa, että joku on sinut itsensä kanssa tai ei häpeä, tai ei päivääkään vaihtaisi pois.”
Kello on 15.15, ja lähdemme kolmestaan kävelemään pitkin Kallion katuja. Toivonen kaipaa olutta, siispä etsimme ”mahdollisimman hirveää paikkaa”. Sellaisesta saa käydä Kallio B-12. Liuhto juo ginger alea suoraan tölkistä ja myöntää olevansa ”pihalla etiketistä”. Hän ei ole istunut paljoakaan baareissa alkoholinkäytön lopettamisen jälkeen.
”Jos mä ja Pekka molemmat dokattaisiin, ei kapakoissa kukaan voisi enää olla”, hän tokaisi aiemmin.
Tässä voi olla perää. Baarin ilmapiiri sähköistyy äänekkään keskustelun jatkuessa. Omien sanojensa mukaan Liuhto ja Toivonen täydentävät toisiaan: minimalisti ja maksimalisti, masokisti ja hedonisti.
Minimalismi kuulostaa aluksi yhteensopimattomalta äärimmäisyyden kanssa, mutta toisaalta se sopii yhteen Liuhdon tiukan metodikirjoittamisen kanssa. Masokismi puolestaan selittää itse itsensä, kun kyse on sellaisesta itsensä likoon laittamisesta kuin Liuhdon kirjoitusmetodit ja ultrajuoksu. Muistan myös, mitä hän sanoi häpeästä ja luterilaisuudesta.
Ilta alkaa hämärtyä, kun lähdemme ratikalla takaisin Koskelan suuntaan. Liuhdon mukaan päivä on ollut hänelle jokseenkin normaali. Hän kirjoittaa muutaman tunnin päivässä, joko kotonaan, kirjastossa tai kahvilassa. Mitään sanakiintiöitä hänellä ei ole, vaikka joskus hän pyrki kirjoittamaan 2000 sanaa päivässä. Lopun ajasta hän hoitaa kustantamon asioita, esimerkiksi tapaa kirjailijoita, kustannustoimittaa teoksia ja pitää yhteyksiä painotaloon.
Liuhto on elänyt vapaan kirjoittajan elämää yli 20 vuotta. Tällä hetkellä hän on palkkatuettuna tuottajana Käsite-kustannuksella. Kuukausipalkkaisessa työssä hän oli viimeksi vuonna 2001, luokanopettajan sijaisena. Kun kysyin häneltä tästä ajasta, hän ei muistellut sitä lämmöllä.
”Ei ne oppilaat, mutta ne opettajat. Vittu mitä sakkia.”
Olemme taas Liuhdon kotona, joka tosin ei ole enää kovin kauaa hänen kotinsa. Vaikka hänellä oli omien sanojensa mukaan vaihe, jolloin ei katsonut Hyvinkäälle päinkään, hän on nyt vaimonsa kanssa ostanut maata lapsuusmaisemistaan ja aikoo rakentaa sinne mökin. Suunnitelmissa on vain kirjoittaa, maalata ja juosta. Maalla asumisessa on vielä yksi hyvä puoli: siellä ei ole liikaa ihmisjoukkoja.
”Mä tykkään olla rauhassa”, Liuhto sanoo. ”Istun keltaisessa nojatuolissa ja möllötän.”
Omien sanojensa mukaan hän on muutenkin rauhoittunut kiivaimmista vuosistaan. Toinen tänä vuonna ilmestyvä teos, romaani Perinnöt, on hänen mittapuullaan rauhallinen ja positiivinen.
”Se ei ole sellainen raivokirja. Toivon, että saan tästä keksittyä uuden vaihteen.”
Kuluvana vuonna hän julkaisee ”vain” kaksi teosta, kuten viime vuonnakin. Rauhoittumisessa on ollut kyse osin pakosta. Liuhtoa on viime aikoina vaivannut sekä fyysinen että henkinen ylikuormitustila ja siihen liittyvä sairastelu. Se on pakottanut hänet pitämään taukoa ultrajuoksusta. Hän harmittelee, ettei pääse tänä vuonna 24 tunnin juoksukilpailuihin.
”Olen aina vähän liian aikaisin aloittanut treenaamaan. Menee aina överiksi kaikki.”
Ortodoksinen ikoni kiiltelee asunnon seinällä. Liuhto on urallaan ehtinyt tehdä myös tekstitaideteoksen Lähiökristus Hakunilan kirkkoon. Hän on vakaumukseltaan kristitty, perusluterilainen, vaikka ”ei huutele sitä ympäriinsä”. Ristin muoto toistuu hänen töissään. Toisaalta ne on hänen mukaansa mahdollista tulkita myös jonkinlaiseksi sanamagiaksi.
”Sanoista tulee negatiivisia tai positiivisia mielleyhtymiä”, Liuhto pohtii. ”Se on sitä maagisuutta, toteemia ja tabua.”
Takavuosina Liuhtoa epäiltiin jopa natsiksi, vain koska äärioikeistosympatioistaan tunnettu kirjailija Timo Hännikäinen oli tuolloin hänen kaverinsa. Sotaanlähtö-romaanin luonnehdittiin Nuori Voima -lehden arviossa ”tihkuvan sovinismia”. Taustalla olivat Liuhdon itsensä mukaan katkerat naiskokemukset. Vähemmistökirjallisuudesta hän puhuu arvostavasti. Se on hänelle yksi vastavirtaisuuden muoto.
”Se on aina pettymys, jos joku ei ole homo”, hän heittää. ”Joskus mä toivoisin olevani.”
Liuhdon ilta jatkuu hyvin tavanomaisissa merkeissä: odottaessaan vaimoaan kotiin hän aikoo katsoa poliisisarjoja suoratoistopalvelun kautta. Alan tehdä lähtöä kohti Pasilan asemaa.
”Mun ei tarvi olla enää kova jätkä. Mä voin olla rauhassa nynny. Mulla on vaimo ja koti ja kaksi hehtaaria maata”, Liuhto sanoo.
Hän jää istumaan keltaiseen nojatuoliinsa, kun suljen asunnon oven takanani.
