Haloo, siellä on upeat urheilukisat – Mielipiteesi parrakkaasta naisesta ei kiinnosta ketään
Pariisin olympialaiset ovat startanneet pelättyä paremmissa tunnelmissa, mutta samalla kommentoinnissa tuntuu unohtuvan jotakin olennaista. Olympialaisissa on kyse urheilun ja urheilijoiden juhlaviikoista – ei katsomossa somettavien ministerien, sohvaperunoiden tai wanna-be-julkkisten kiilusilmäisestä identiteettinäytöksestä.
Pakko myöntää heti kärkeen, että nyt tekisi mieli provosoitua sanomaan jotakin, jonka sanomisella ei sinänsä olisi yhtään mitään merkitystä kenellekään, mutta saisinpahan saakeli sanotuksi minäkin!
Kun elämme aikaa, jossa jokaisen on päästävä möläyttämään jollakin foorumilla omat aivopierunsa, miksi en minäkin sanoisi mitä sylki suuhun meinaa tuoda tässä ja nyt.
Siis sitä, että mitähän tämä yksikin ministeri luuli tekevänsä, kun päätti mennä haukkumaan olympialaisten avajaiset? Ministeri, jonka tehtävänä on edistää suomalaisen ulkomaankaupan mahdollisuuksia ja edistää maabrändimme kiiltoa maailmalla?
Menisi hemmetti töihin ja olisi hiljaa!
”Juuri koskaan ole kyse puheenaiheesta sinänsä, vaan tarpeesta jakaa meitä ja teitä koko ajan selkeämmin kahteen eri leiriin – eikä niiden väliin sallita minkäänlaista tilaa puolueettomuudelle.”
Ylipäänsä tekisi mieli kimmahtaa avajaisten aiheuttaman identiteettipohjaisen ulinan vastakuoroon. Tyyliin: Mitä ihmettä, hienoimmat avajaiset ikinä, ja täällä itketään sitä kun tv-kuvassa vilahteli koko inhimillisen olemassaolon kirjo vähän leveämmin ja laajemmin kuin on aiemmin totuttu.
Mutta ei. Antaa olla.
Ei sillä ole lopulta yhtään mitään väliä mitä ministeri, meistä sohvaperunoista puhumattakaan, möläyttää jostakin parrakkaan naisen tai vastaavan tapaisesta. Tämän sortin melua on jo niin paljon, että ei keskustelun taso enää lisäsanoilla parane.
Elämme aikaa, jossa joka ikinen julkinen aihe johtaa samaan tympeään lopputulokseen. Kun ei ole tärkeintä se mitä sanotaan, vaan se mihin porukkaan sanoja haluaa sillä sanomisellaan leimautua – siis se miltä sanoja itse sanat sanoessaan näyttää – kaikesta mahdollisesta tulee pelkkää turhauttavaa identiteettipohjaista miekkailua.
Olipa kyse maahanmuutosta, ilmastokriisistä, valtiontaloudesta, yksityisautoilusta, julkisesta terveydenhuollosta, kasvissyönnistä, joukkoliikenteestä, tierahoista, peruskoulutuksesta, lapsilisistä, verotuksesta, bensanhinnasta ja näköjään olympialaisten avajaisistakin.
Kaikesta mahdollisesta saadaan väännettyä sama kinasteleva perusasetelma, jossa samat joukkueet ovat vastakkain. Juuri koskaan ole kyse puheenaiheesta sinänsä, vaan tarpeesta jakaa meitä ja teitä koko ajan selkeämmin kahteen eri leiriin – eikä niiden väliin sallita minkäänlaista tilaa puolueettomuudelle.
”Enää ei kisojen äärellä riitä se, että kannustettaisiin omia urheilijoita ja tempauduttaisiin urheilun tuottamaan tunnemyrskyyn.”
On todella surullista, että sellainen kinastelu saadaan aikaan olympialaisissakin.
Toki se on tavallaan luonnollistakin. Olympialaiset ovat aina olleet jonkinlainen peilikuva siitä ajasta, jossa ne on järjestetty. Niin on näköjään myös nyt.
Siinä missä ennen olympialaiset olivat kansakuntien nationalistisen itsetehostamisen foorumi, nyt niistä on tullut katsomossa istuvien ja sosiaalista mediaa täyttävien yksittäisten ihmisten individualistisen itsetehostamisen väline.
Koska aikamme on sellainen, se käyttää olympialaisia sellaiseen.
Enää ei kisojen äärellä riitä se, että kannustettaisiin omia urheilijoita ja tempauduttaisiin urheilun tuottamaan tunnemyrskyyn.
On päädytty siihen, että yleisöä jakavat tunnemyrskyt syntyvät urheilun ulkopuolisessa maailmassa ja urheiluakin aletaan tarkastella näiden urheilun ulkopuolella syntyneiden identiteettipoliittisten jakolinjojen kautta.
Enää ei ole kyse siitä, mitä ajattelemme Palestiinan tai pakolaisten omasta joukkueesta. Tai siitä, mitä mieltä olemme avajaisissa näytetystä inhimillisen olemassaolon monimuotoisuudesta. Tai siitä mitä mieltä olemme ylipäänsä mistään.
Kyse on enempi siitä, millaiseksi ihmiseksi haluamme itsemme määritellä, minkälaisten ihmisten heimoon kuulua. Se mistä asiassa on kyse, on sivuasia. Pääasia on se, miten voimme määritellä itseämme milloin minkäkin asian avulla.
”Sille, että aikamme sairastaa syndroomaa, joka vie meiltä kyvyn nähdä juuri mitään asiaa pelkkänä asiana, ei urheilun keinoilla voi mitään.”
Yhä useammin puhumme vain itsestämme, kun puhumme Suomen tai maailman tai kotikylän asioista. Puhumme muka yhteisistä asioista, mutta itseämme me rakennamme.
Se että suomalainen ministeri näyttää tästä asiasta surullisen esimerkin olympialaisten avajaisten yhteydessä on vain heijastuma siitä, mitä arjessamme tapahtuu koko ajan kuta kuinkin kaikkien yhteisten asioidemme käsittelyssä.
Minä korostuu. Se mikä minä haluan olla. Ei se, miten asioissa on oikeasti kysymys, miten niiden kanssa oikeasti olisi viisasta toimia.
Sille, että aikamme sairastaa syndroomaa, joka vie meiltä kyvyn nähdä juuri mitään asiaa pelkkänä asiana, ei urheilun keinoilla voi mitään.
Mutta itse kukin voisi olympialaisia katsoessaan edes hetken kokeilla sitä, että tyytyisi vain asettumaan nauttimaan urheilusta – ja antamaan urheilulle mahdollisuuden viedä mennessään.
”Se onnistuu kuitenkin paremmin silmät auki ja suu kiinni. Päinvastoin toimien se ei onnistu.”
Olympialaisten idea ei ole valtakuntien välinen nationalistinen pullistelu eikä kisoja katsovien yksilöiden henkilökohtaisen identiteettikuplan kiillottaminen. Olympialaisten idea on sittenkin urheilussa.
Vaikka olympialaiset ovat maailman suurin urheilutapahtuma ja Kansainvälinen Olympiakomitea maailman suurin järjestö, olympialaiset ovat sittenkin pienten lajien suuri tapahtuma. Samalla ne ovat urheilua avoimin mielin katsovalle urheiluihmiselle loistava mahdollisuus oppia jotakin uutta, kokea jotakin arjesta poikkeavaa ja kiinnostavaa.
Se onnistuu kuitenkin paremmin silmät auki ja suu kiinni. Päinvastoin toimien se ei onnistu.
Olympialaisten kohdalla korostuu aina suuruus ja mahtavuus, kokonaisuuden megalomaaninen näkyvyys, mutta urheilullisessa ytimessä on silti se, että koko tapahtuman suuruus perustuu pienten lajien suureen määrään.
Olympialaiset ovat, paria isoa pallopeliä lukuun ottamatta, suhteellisen pienten ja keskisuurten lajien muodostama mosaiikki. Sellaisten noin keihäänheiton kokoluokkaa olevien monien lajiyhteisöjen yhteinen globaali kokoontumisajo.
Olympialaiset ovat kuin maailmanmusiikkifestivaali, urheilun monimuotoisuusmessut. Kisojen ytimessä olevien lukuisten pienten lajien omassa todellisuudessa olympialaiset ovat se ohimenevä hetki, jolloin noustaan näkymättömyydestä esiin, päästään osaksi jotakin isompaa.
”Jos katsoja osaa antaa itselleen mahdollisuuden, olympialaisissa on mahdollista kokea jotakin sellaista, mitä aikamme urheiluarki yhä harvemmin tarjoaa: löytämisen riemua, jotakin uutta.”
Olympialaisia katsoessa kannattaa katsojankin hetkeksi unohtaa itsensä ja totutut toimintamallinsa. Olympialaisten urheilullinen diversiteetti on valtava. Millään muulla näyttämöllä ei urheilusta tykkäävä ihminen voi niin näppärästi tutustua, perehtyä ja hurmaantua sellaisestakin urheilusta, jota ei omassa arjessaan koskaan pääse näkemään.
Urheilun normaali viikkoarki on täynnä suurten ammattilaislajien supertähtien loistoa, mutta samalla tämä arkinen urheilukalenteri on muuttunut yhä enemmän pelkäksi itseään toistavaksi liturgiseksi urheilun pikaruokamössöksi, joka ei anna katsojalleen enää juuri mitään uutta ja yllättävää, mitään mikä haastaisi.
Olympialaisissa on toisin.
Totta kai on tosiasia, että olympialiikkeen toimintamalleissa on paljon aihetta kritiikkiin. Järjestöä on johdettu kyynisellä ja inhorealistisella otteella, jossa järjestön oma etu – ja sen johtajiston henkilökohtainen etu – on ohjannut toimintaa tavoilla, jota on syytä isoon ääneen ihmetellä.
Mutta se ei tarkoita sitä, että koko rakennelma olisi läpimätä, ettei urheilun itsensä äärellä tapahtuisi myös jotakin hyvää ja innostavaa, aidosti merkityksellistä.
Jos katsoja osaa antaa itselleen mahdollisuuden, olympialaisissa on mahdollista kokea jotakin sellaista, mitä aikamme urheiluarki yhä harvemmin tarjoaa: löytämisen riemua, jotakin uutta.
Tämä ei kuitenkaan onnistu, jos emme osaa asettua kisakatsomoon avoimin mielen. Jos emme osaa antautua oppimaan uutta, näkemään ja kokemaan – miettimättä sitä miltä se kaikki saa meidät näyttämään, mihin ryhmään kuulumaan.
”Joten, haloo, siellä on kisat!”
Olympialaiset eivät mene pilalle rahan, ihmisoikeuspuheen, parrakkaiden naistanssijoiden tai pompöösien juhlapuhujaherrojen tai sateenvarjoa pitelevin naisten takia.
Paljon niitä tehokkaammin kisakokemus pilaantuu sillä, että alamme kisojen äärellä koko ajan miettiä mitä sanomme mistäkin ja minkälaisten ihmisten leiriin sanoillamme haluamme itsemme kytkeä.
Joten, mitäpä jos vaihteeksi antaisimme kisojen olla ja tapahtua. Siis keskittyisimme urheiluun, antaisimme tapahtumin vyöryä niin kuin ne vyöryvät ja ihmisten toimia niin kuin he toimivat, ja jättäisimme tyhjänpäiväisen taivastelun vähemmälle.
Maailmaan mahtuu monenlaista, mutta sillä mitä joku ministeri tykkää kisojen avajaisista tai koemmeko me muut jossakin kisakaupungin kulttuurista monimuotoisuutta esittelevässä detaljissa tarvetta pöyristyä, ei ole isossa kuvassa yhtään mitään merkitystä. Se on vain turhaa meteliä, joka häiritsee kisakokemusta enemmän kuin mikään Ylen avajaisselostajan puhe kesken ohjelmanumeron.
Joten, haloo, siellä on kisat!
Keskitytään hetkeksi siihen ja jätetään itsemme korostaminen vähän vähemmälle.
