”Oliverin matka olisi voinut katketa monta kertaa, mutta hänen palonsa on ollut pohjaton” – Susanna Antman kertoo, kuinka perheen kuopuksesta tuli yksi Suomen tämän hetken parhaimmista jalkapalloilijoista
Huuhkajien Oliver Antmania pidettiin lapsitähtenä ja luonnehdittiin jo 8-vuotiaana ”Suomen Messiksi”. Tiestä huipulle tuli kuitenkin kaikkea muuta kuin suora tai helppo. Aition erikoishaastattelussa Antmanin äiti Susanna kertoo poikansa poikkeuksellisen tarinan.
Syksyllä 2009 Ylen uutislähetyksessä nähtiin pellavapäinen, leveästi hymyilevä ja pallon kanssa näyttävästi kikkaileva nuori jalkapalloilijanalku.
Poika oli 8-vuotias korsolainen Oliver Antman, josta muun muassa espanjalaisjätti FC Barcelonan akatemia oli kiinnostunut.
Uutisjuttuun oli haastateltu Antmanin lisäksi hänen isäänsä Robert Johanssonia sekä valmentajaa Pertti Kemppistä.
– Jos poika itsekin haluaa sen [ammattijalkapalloilijan uran], niin kyllä me tehdään kaikki sen eteen, isä sanoi.
Valmentaja Kemppisen suunnitelmat oli asetettu vieläkin korkeammalle. Hänen mukaansa Antmanista oli tarkoitus tehdä suomalainen versio argentiinalaisesta Lionel Messistä.
Nyt, 16 vuotta myöhemmin, 24-vuotias Antman edustaa skotlantilaista suurseuraa Rangersia ja on miesten A-maajoukkueen kiistaton avainpelaaja.
Aition erikoishaastattelussa Antmanin äiti Susanna kertoo, kuinka hänen ja Robert-isän nuorimmasta lapsesta tuli yksi Suomen tämän hetken parhaimmista jalkapalloilijoista.
Tie huipulle on ollut pitkä ja tarina poikkeuksellinen.
”Eihän reppana nähnyt kotona oikein muuta kuin jalkapalloa.”
Oliver Antman syntyi ”kentälle”, kuten Susanna Antman kuvailee.
Elokuussa 2001 ”Roope”-isä toimi perheen kahden nuorimman lapsen, Danielin ja Olivian, jalkapalloryhmien joukkueenjohtajana. Myös perheen esikoinen Emilia harrasti lajia. Käynnissä oli jälleen yksi monista junioriturnauksista.
Myös viimeisillään raskaana ollut äiti Susanna oli tuttuun tapaansa kentän laidalla. Kesken pelien perheen uusi tulokas oli valmis ilmestymään maailmaan.
– Kävin synnyttämässä ja jo seuraavana päivänä oltiin Oliverin kanssa takaisin turnauksessa, Susanna Antman muistelee.
Perheen kuopus, ”iltatähti”, kuten äiti muotoilee, syntyi liikunnalliseen perheeseen.
Vaikka kummallakaan vanhemmista ei ollut merkittävää urheilutaustaa, koko perhe hengitti jalkapalloa.
Koska kaikki kolme vanhempaa sisarusta pelasivat jalkapalloa, perheen koti oli täynnä erikokoisia palloja.
Kun perheen nuorimmainen oppi kävelemään jo kahdeksan kuukauden ikäisenä, mikään ei tahtonut pysäyttää hänen vauhtiaan.
– Eihän reppana nähnyt kotona oikein muuta kuin jalkapalloa. Sisarukset olivat kovia treenaamaan, ja Oliver pääsi roikkumaan heidän mukanaan.
– Poika oli varmaan 2-vuotias, kun hän alkoi tekemään Ikean juomakupeista itselleen pujotteluratoja kotona, äiti kuvailee.
Seuratoimintaan Oliver liittyi kolmen vanhana, kun hän seurasi isosisarusten jalanjälkiä Korson Palloseuraan.
Samoihin aikoihin poika alkoi käymään vantaalaisen valmentajakonkarin Pertti Kemppisen Tanoke-harjoituksissa, joihin vanhemmat sisarukset olivat osallistuneet jo vuosien ajan.
Äiti sanoo, että Oliver sai olla jo pienestä pitäen ”saamapuolella”.
Sekä KOPSEssa että Tanokessa muut pelaajat olivat Oliveria vähintään pari vuotta vanhempia, joten jalkapalloon hurahtanut ”vaahtosammutin” pääsi matkimaan ja seuraamaan isompiaan.
– Oliverin ei tarvinnut olla koskaan yksin. Hän pääsi hyötymään siitä, että ympärillä oli vanhempia lapsia.
– Ensin hän tuijotti, kun muut vetivät esimerkiksi taitokisaratoja, ja sitten hän rupesi tekemään niitä itse.
”Oliver oli pienestä pitäen sitä mieltä, että hän haluaa ammattilaiseksi. Ei minulle tullut mieleenikään sanoa, ettei se ole mahdollista.”
Pieni poika oli ehtinyt vasta ala-asteen ensimmäisille luokille, kun hän saattoi treenata Tanoke-harjoituksissa peräti kolme neljä tuntia putkeen.
Toisinaan hän lähti kaksien peräkkäisten harjoitusten jälkeen valmentaja Kemppisen mukana vielä kolmansiin treeneihin jollekin kauemmalle kentälle tai koulunsaliin.
Vaikka harjoittelumäärät olivat valtavia, vanhemmat eivät halunneet jarruttaa kuopuksensa intoa.
– Ajattelen, että se oli hetkessä elämistä, Susanna Antman perustelee.
– Oliver oli pienestä pitäen sitä mieltä, että hän haluaa ammattilaiseksi. Ei minulle tullut mieleenikään sanoa, ettei se ole mahdollista. Halusimme antaa hänelle kaikki mahdollisuudet.
Pohtiessaan lapsensa suurta sisäistä motivaatiota Susanna-äiti uskoo sen muodostuneen ympäristön ja liikunnallisen lahjakkuuden yhdistelmästä.
– Oliverin veri veti liikkumaan. Hän oli kova juoksemaan ja tykkäsi kiivetä rappusia ilman tukea jo alle vuoden ikäisenä. Kun meillä oli vielä ympäri kämppää varmaan 20–30 palloa, niin ei siinä tarvinnut paljoa muuta tekemistä keksiä.
”Meidän olisi pitänyt puhaltaa peli poikki.”
Ylen juttu syksyllä 2009 teki 8-vuotiaasta Oliver Antmanista lapsitähden, juniorikenttien ”julkkiksen”.
– Se ei ollut hyvä juttu ollenkaan, Susanna Antman myöntää suoraan.
– Saimme Kemppisen kautta tiedon, että tekeillä on juttu lapsista, jotka treenaavat tosissaan. Mukana piti olla useita lapsia eri lajeista, mutta yhtäkkiä juttu kertoikin vain Oliverista. Se oli tosi outoa.
– Kun kuvaustilanteessa vielä paljastui, että juttu kertookin FC Barcelonan kiinnostuksesta Oliveria kohtaan, meidän olisi pitänyt puhaltaa peli poikki. Roopea pyydettiin myöhemmin myös muihin ohjelmiin puhumaan, mutta mihinkään emme suostuneet. Emme myöskään näyttäneet Oliverille lehtijuttuja.
Laajahko juttu maan kenties näkyvimmissä mediassa johti kuitenkin nopeasti siihen, että Antmanin pelaamista ryhdyttiin seuraamaan tavallista tarkemmalla silmällä.
Supina kenttien reunoilla lisääntyi, ja keskustelupalstat täyttyivät spekulaatioista. Monet juniorit ja heidän vanhempansa kuiskivat, että ”tuo on se poika”.
Kun soppaan lisättiin aktiivinen harjoittelu Kemppisen vetämissä Tanoke-pienryhmissä ja Oliverin maine jonkinlaisena ”tötsän pyörittelijänä”, keskustelu alakouluikäisen pojan ympärillä ei muodostunut pelkästään myönteiseksi.
– Kyllä Oliverille naureskeltiin – myös vanhempien suunnalta. Kaikki eivät varmaan toivoneet hänelle hyvää.
– Oliver ajatteli kuitenkin jo pienenä, ettei hän ole tullut tekemään jalkapalloon kavereita. Välillä se tuntui surulliselta, mutta hän oli aika kova päästään.
– Näin jälkikäteen ajatellen ei se julkisuus Oliverille aina helppoa ollut. Kyllä siitä varmaan tuli lisäpaineita. Mutta uskon, että se auttoi kehittämään hänen paineensietokykyään, Susanna Antman pohtii.
”Oliverin ja Kemppisen suhde oli vähän jännä.”
Yli kymmenen vuoden intensiivinen jakso valmentajakonkari Kemppisen Tanoke-toiminnassa vaikutti paljon siihen, millainen jalkapalloilija Oliver Antmanista tuli. Sen myös Susanna-äiti myöntää avoimesti.
Muun muassa pallotaituruutta, liikkuvuutta, koordinaatiota ja psykokinestiikkaa painottanut Kemppinen valmensi Oliveria 3-vuotiaasta teini-ikään asti.
Monena vuonna tunteja Tanokessa kertyi enemmän kuin seurajoukkueen harjoituksissa.
– Oliverin ja Kemppisen suhde oli vähän jännä. Se oli niin tuttavallinen ja turvallinen, että Oliver pystyi näyttämään Tanokessa kaikki tunteensa.
– Monelle pelaajalle Kemppisen sana oli laki. Sitä se oli Oliverillekin pienempänä. Mutta kun hän kasvoi, asioita piti perustella: ”Miksi sä tällaista haluat?”
Äidin mukaan valmentajista juuri Kemppinen oli Oliverin lapsuus- ja nuoruusvuosien isoin vaikuttaja.
– Hän teki ihan hirveästi töitä Oliverin kanssa. Kemppinen oli omistautunut ja eli jalkapallolle, mutta häntä ”dissattiin” vielä enemmän kuin Oliveria.
– Tuntuu, että Kemppinen on saanut vasta nyt ansaitsemansa arvostuksen.
”Päätimme antaa Oliverille mahdollisuuden keskittyä Espanjassa vuoden ajan pelkästään jalkapalloon.”
Oliver Antman ihaili jo pikkupoikana Espanjaa ja La Ligaa.
Ensimmäisen kosketuksensa sikäläiseen jalkapallokulttuuriin hän sai kesällä 2012 harjoiteltuaan 10-vuotiaana viikon ajan FC Barcelonan junioreiden kanssa. Kutsu Espanjaan oli tullut barcelonalaisseuran Kokkolassa järjestämien leirien jälkeen, joille Oliver oli osallistunut 7- ja 8-vuotiaana.
Antmanien perhe ja Barcelonan edustajat sopivat, että Oliver osallistuisi myöhemmin syksyllä Barca-joukkueen kanssa myös turnaukseen Espanjassa.
Pelimatka ei kuitenkaan koskaan toteutunut.
– Barcelonasta ei kuulunut aluksi mitään, mutta sitten saimme sähköpostia, että he olivat ottaneet sääntöjen vastaisesti alle 16-vuotiaita pelaajia ulkomailta. Seura sai Fifalta isot sanktiot ja kiellon rekrytoida nuoria ulkomailta.
Turnausreissun kariutuminen oli kova pala pojalle, joka oli ehtinyt haaveilla muun muassa asumisesta FC Barcelonan kuuluisassa La Masia -akatemiassa. Niinpä vanhemmat päättivät hyvittää pettymyksen.
– Kun Oliver ei saanut kutsua, päätimme antaa hänelle mahdollisuuden keskittyä Espanjassa vuoden ajan pelkästään jalkapalloon.
H-hetki koitti vuonna 2013, kun äiti, Oliver ja 16-vuotias Olivia-sisko muuttivat vuoden ajaksi Barcelonaan.
– Emme ole koskaan olleet rikkaita, mutta päätimme laittaa kaikki säästöt peliin. Oli se taloudellisesti iso uhraus.
– Asumispuolella oikein mikään ei toiminut. Kämpästä löytyi lutikoita, oli kaasuvuotoja ja vuokrarahat olivat kateissa, Susanna Antman muistelee.
Oliverin jalkapalloinnon kannalta Barcelona-vuoden merkitys oli kuitenkin valtava.
– Otimme koulukirjat mukaan ja pidimme kotikoulua, mutta muutoin hän sai painaa jalkapallon perässä niin paljon kuin sielu sieti.
”Kun poliisit pyysivät, etten päästäisi Oliveria treenaamaan tai että etsisimme toisen treenipaikan, sanoin: ”Ei käy!””
Oliverin päivät Espanjan auringon alla noudattelivat käytännössä joka päivä samaa kaavaa.
Aamukahdeksalta hän otti pallon ja juomapullon mukaansa ja siirtyi kodin viereiselle La Plana -aukiolle. Muurien ympäröimällä kivipohjaisella aukiolla hän kesytti palloa itsekseen kahdesta kolmeen tuntia.
Tuntitolkulla pallon kanssa yksin leikkineestä vaaleasta pojasta tuli pian paikallinen nähtävyys.
– Jotkut ihmiset toivat Oliverille lahjoja ja ruokaa, ja välillä lastentarha tuli katsomaan häntä. Hänen kikkailuaan haluttiin myös kuvata. Ja aika usein Oliver toi kaikenlaisia tyyppejä meille kotiin, Susanna Antman naurahtaa.
Vuoden mittaan myös paikalliset poliisit kiinnostuivat 12-vuotiaan suomalaispojan harjoittelusta.
– Yhtenä päivänä poliisit tulivat vuokra-asunnollemme kysymään tietoja Oliverista. Ongelmana oli, että Espanjassa oli koulupakko, ja Oliverista oli valitettu koko vuoden ajan, ettei hän käy koulua. Poliisit kertoivat olleensa lopen kyllästyneitä naapureiden jatkuviin soittoihin.
Poliisien maanittelusta huolimatta Susanna-äiti ei halunnut antaa tuumaakaan periksi.
– Kerroin, että Oliver on suomalainen ja käy kotikoulua. Kun poliisit pyysivät, etten päästäisi Oliveria treenaamaan tai että etsisimme toisen treenipaikan, sanoin: ”Ei käy!”
– Sitten he toivottivat hyvää jatkoa – ja Oliver lähti takaisin harjoittelemaan.
”He sanoivat ottavansa Oliverin joukkueeseen vain, jos hän leikkaa hiuksensa.”
Lounaan ja kotikoulun jälkeiset illat täyttyivät joko seurajoukkueen harjoituksista tai katupeleistä.
Alkuajat Oliver harjoitteli FC Barcelonan edustajien suosittelemassa Cornellà-nimisessä seurassa, jonka junioripelaajat olivat pääosin ”Barcan” ja Espanyolin akatemioiden pudokkaita.
– He olivat hyviä poikia, mutta Oliver ei viihtynyt. Muut pelaajat eivät treenanneet hänen mielestään kunnolla.
Uusi seura, CF Damm, harjoitteli kauempana, mutta pelaaja-agentti ja entinen valmentaja, joka oli nähnyt Oliverin treenaamista aukiolla, suositteli sitä Antmaneille.
Cornellàn tapaan myös Dammissa harjoittelu ja pelaaminen oli Antmaneille maksutonta, mutta siirtymiseen uuteen seuraan liittyi kuitenkin yksi ehto.
– He sanoivat ottavansa Oliverin joukkueeseen vain, jos hän leikkaa hiuksensa. Vaalea irokeesi, joka oli tärkeä osa Oliverin identiteettiä, oli heidän mielestään liian iso kannanotto.
– Siistimme hiuksia sitten vähän, mutta vapaa-ajalla Oliver sai nostaa ne pystyyn, äiti hymyilee.
Suomalaispoika sopeutui nopeasti uuteen ryhmään, mutta arjen pyörittämisestä tuli vaikeampaa kuin Cornellà-aikoina.
– Matkat harjoituksiin kestivät puolitoista tuntia yhteen suuntaan, ja pelit olivat Barcelonan ulkopuolella. Seuran ihmiset olivat varmaan haavi auki, kun huomasivat ensimmäisen kerran, että löysimme oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.
– Olihan se matkustaminen melkoista, mutta joukkue oli tosi hyvä ja he pelasivat kivaa futista, Susanna-äiti avaa.
”Vanhemmat pojat sanoivat Oliverille: 'Olet tosi hyvä poika, mutta voisitko olla iloisempi? Ei tarvitse olla niin tosissaan.'”
Vielä joukkueharjoituksia ja pelejä tärkeämmiksi tapahtumiksi Oliverille muodostuivat toistuvat katupelit kodin läheisessä puistossa sijainneella futsalkentällä.
Vaikka suurin osa muista pelaajista oli noin 16–25-vuotiaita, taitava suomalaisjuniori löysi paikkansa kentältä ja pärjäsi mainiosti isompien joukossa.
Paikalle saapuneista pelaajista muodostettiin kuuden hengen joukkueita, ja lyhyiden pelien jälkeen voittanut ryhmä sai jatkaa. Intensiiviset pienpelit jatkuivat iltamyöhään asti – niin kauan kuin luonnonvaloa riitti.
– Vanhemmat pojat kertoivat, ettei heillä ollut tapana pelata talvisin, kun oli pimeämpää. Mutta sinä talvena he pelasivat, koska halusivat mahdollistaa Oliverille pelit.
Varsinkin aluksi osa yli kymmenen vuotta vanhemmista kanssapelaajista ihmetteli porukan nuorimman asennetta.
– Muistan, kun he sanoivat Oliverille: ”Olet tosi hyvä poika, mutta voisitko olla iloisempi? Ei tarvitse olla niin tosissaan.”
Oliverin ja paikallisten katufutaajien siteestä tuli vuoden aikana kuitenkin erittäin vahva.
Oliver oppi kielen ja pystyi vaihtamaan kuulumisia muiden kanssa. Vanhimmatkin aikuiset ottivat hänet hyvin vastaan.
– Oliver sai olla taas saamapuolella. Katupelit olivat kaikista parhaimpia pelejä.
– Osa tästä porukasta on käynyt vieläkin katsomassa Oliverin pelejä Hollannissa ja lisäksi he ovat ostaneet Suomen pelipaitoja.
Vaikka arki Espanjassa oli toisinaan yksinäistä ja kuluttavaa, Susanna Antman ei vaihtaisi kokemusta mihinkään. Hän kertoo poikansa ammentaneen vuodesta suuresti.
– Uskon, että se oli Oliverille unelmien vuosi. Kun tuli lähdön aika, häntä piti maanitella. Vaikka se ei olisi ollut taloudellisesti mahdollista, sanoin, että jos hän ei viihdy Suomessa, voimme aina tulla takaisin.
”Oliverin seurahistoria näyttää siltä, että hän on pomppinut ympäriinsä. Vanhempina katsoimme kuitenkin vain sitä, missä on mahdollisimman hyvä valmennus.”
Siinä missä Espanjassa Oliver oli oppinut pelaamaan vähillä kosketuksilla ja osallistumaan yhteispeliin, Suomeen paluun jälkeen häntä kannustettiin vanhassa seurassa HJK:ssa etenemään kentällä yksin.
Äidin silmin se merkitsi paluuta siihen yksinyrittämiseen, jota Espanjassa oli haluttu kitkeä.
Suomeen muuton jälkeen Oliverin joukkue vaihtuikin pian Klubista perheen Korson-kodin lähellä toimintansa aloittaneeseen Legirus Interiin.
– Oliverin seurahistoria näyttää siltä, että hän on pomppinut ympäriinsä. Vanhempina katsoimme kuitenkin vain sitä, missä on mahdollisimman hyvä valmennus.
– KOPSEssa, jossa Oliver aloitti, oli nuoria intohimoisia Tanoke-valmentajia, kuten Eero Laurila, Mikko Lignell, Gert Remmel ja Hans Lahti. HJK:ssa Oliver viihtyi vuotta vanhempien 2000-ikäluokassa Miika Takkulan valmennuksessa.
– Meillä oli vanhempina se asenne, että jos valmennus ei toimi, emme lähde riehumaan tai valittamaan. Mutta jos lapsi haluaa treenata täysillä, häntä ei ole oikein pitää sellaisessa paikassa, joka ei saa lasta muuta kuin vihaiseksi.
– Espanjan-vuoden jälkeen paluu HJK:n 2001 syntyneiden ryhmään oli läpsy naamalle, äiti toteaa.
Osaltaan myös raha vaikutti Antmanien päätökseen vaihtaa HJK:n paita Legiruksen nuttuun.
– HJK oli meille liian kallis seura. Ei meillä olisi ollut varaa kolmeen neljään ulkomaan turnaukseen vuoden aikana. Legiruksessa maksut olivat pienempiä.
– Lisäksi Legiruksessa oli espanjalaisia valmentajia ja he harjoittelivat kotimme läheisessä hallissa.
”Oliver koki olevansa maailman hitain.”
Suomeen paluun jälkeen teini-ikäisen Oliver Antmanin jalkapalloelämässä alkoivat vaikeat vuodet. Osaltaan useat seurasiirrotkin kertoivat haasteista.
Vaikka Oliver oli pelannut Barcelonassa päivittäin tunteja kovilla kivipohjaisilla alustoilla, hän oli säästynyt vammoilta. Suomessa erityisesti lonkkavaivat ilmestyivät kuitenkin pian kuvaan.
Myöskään Oliverin murrosikä ei ollut ehtinyt alkaa ja hän jäikin ikätovereitaan pienikokoisemmaksi.
Vauhti kentällä ei tahtonut enää riittää, ja esimerkiksi ensimmäiset nuorisomaaotteluvalinnat menivät tyystin sivu suun.
– Näihin aikoihin Oliver koki olevansa maailman hitain. Sitten, kun hän vielä loukkaantui, hän ei voinut kunnolla juosta. Oli vaihe, kun Oliverilla ei ollut edes joukkuetta. Hän pystyi harjoittelemaan vain itsekseen.
Myös pelimäärät kertovat karua kieltä teini-ikäisen pojan haasteista. Palloliiton tilastopalvelun mukaan Oliver Antman pystyi pelaamaan kaudella 2016 B-poikien Ykkösessä vain yhden täyden ottelun. Koko kauden ottelumäärä jäi kuuteen.
– Monien mielestä Oliver oli varmasti kadonnut pelaaja. Oli se kovaa aikaa. Luulen, että vain me vanhemmat ja Kemppinen uskoimme häneen silloin.
Susanna Antman arvelee, että vahva oman pään sisällä ollut visio kannusti Oliveria jatkamaan sinnikästä harjoittelua haasteidenkin keskellä. Myös kodin kannustavalla ilmapiirillä oli tärkeä osansa.
– Oliver sanoi, että jos hänestä ei tule La Liga -pelaajaa, hänestä tulee futsalpelaaja. Jotenkin hänellä oli ollut polvenkorkuisesta lähtien se ajatus, että hän on isona ammattilainen.
”Oliver on ymmärtänyt vasta myöhemmin, että ei pelaaja voi käydä vain treeneissä ja peleissä ja lukkiutua sitten hotellihuoneeseen.”
Kaudeksi 2017 Antman siirtyi Tikkurilan Palloseuraan tutun Tanoke-aikaisen valmentajan Roberto Nuccion alaisuuteen.
Tikkurilassa 15-vuotiaan korsolaisen siivet lähtivät uudestaan lentoon.
– Nuccio tiesi Oliverin innokkuuden Tanokesta, otti hänet joukkueeseen ja antoi vastuuta.
– TiPS-aika oli Oliverille tosi tärkeää. Kun hän kasvoi, hän tajusikin olevansa nopea. Oliver sai itsensä kuntoon, kehittyi ja sai ensimmäiset kutsut maajoukkuetapahtumiin.
Vantaalta Antman siirtyi Nuccion perässä tuolloin Kakkosessa pelanneeseen oulunkyläläiseen IF Gnistaniin. Samoihin aikoihin myös tanskalainen FC Nordsjælland kiinnostui vikkeläjalkaisesta laiturista.
Pelit Oulunkylässä jäivät lopulta alle kymmeneen, kun 16-vuotias suomalainen muutti Tanskaan vuonna 2018.
– Ulkomailla pelaaminen oli ollut Oliverin tavoitteena jo 6-vuotiaasta lähtien. Nordsjælland tuntui hänestä hyvältä vaihtoehdolta, eikä meillä vanhemmilla ollut siihen oikein vastaan sanomista.
Muutto alaikäisenä vieraaseen maahan merkitsi Oliverin elämässä suurta muutosta. Jälkiviisaana äiti on sitä mieltä, että asumisjärjestelyt olisi pitänyt toteuttaa toisella tavalla.
– Oliver muutti Nordsjællandin omaan hotelliin, jossa asui vain seuran naispelaajia ja ghanalaisia poikia, jotka vaihtuivat tyyliin vuoden välein. Hän ei saanut aluksi edes pesukonetta päälle. Oliver olisi pitänyt laittaa aluksi perheeseen asumaan.
– Oliverilla oli vielä Tanskassakin se asenne, että hän ei ole tullut tekemään kavereita. Vasta myöhemmin hän on ymmärtänyt, että ei pelaaja voi käydä vain treeneissä ja peleissä ja lukkiutua sitten hotellihuoneeseen. Ei pää pysy silloin kasassa.
– Vasta loppuvaiheessa Oliver tajusi, että pitää myös kaveerata eikä viettää aikaa vain omissa oloissa. Kun Oliver tapasi Mintun ja heille syntyi myöhemmin pikkuinen, varmaan kaikki muuttui – myös pelillisesti, Susanna-äiti pohtii poikansa puolison merkitystä.
Äidin mainitsema muutos on näkynyt myös kentällä.
Siirryttyään Tanskasta kaudeksi 2024–2025 hollantilaiseen Go Ahead Eaglesiin Antman nousi uudelle tasolle.
Keväällä 2025 Antman pääsi juhlimaan uransa ensimmäistä suurta titteliä, Hollannin cupin voittoa.
Viimeiset pari vuotta korsolaislähtöinen laituri on ollut yksi kovavireisimmistä suomalaispelaajista ja Huuhkajien ehdottomia avainpelaajia.
”Kyllä minulla on ollut entisiä aikoja välillä jopa ikävä, vaikka samaan rumbaan en enää jaksaisi lähteä.”
Tuhansia tunteja kentän laidalla. Kymmeniä tuhansia euroja lasten jalkapalloharrastukseen. Juhannukset, joulut, pääsiäiset ja muut pyhät pallon perässä.
Muutto vuodeksi toiselle puolelle Eurooppaa. Loputtomia keskusteluja. Loukkaantumisia ja muita vastoinkäymisiä.
Elämää jalkapallon ehdoilla vuosien ajan.
Onko jalkapallovanhemmuus tuntunut uhraukselta?
– Ei missään nimessä! Susanna Antman sanoo suoraan.
– Olen aina rakastanut katsoa omien lasten touhuja ja sitä, että tekemällä töitä voi kehittyä.
– Kyllä minulla on ollut entisiä aikoja välillä jopa ikävä, vaikka samaan rumbaan en enää jaksaisi lähteä.
Nykyään Antman seuraa jalkapalloa paitsi Oliverin ammattilaispelien myös lastenlastensa junioritapahtumien kautta.
Tuhannet tunnit lajin parissa ovat muuttaneet paljon hänen ajatuksiaan lasten ja nuorten jalkapallosta.
– Se on selvää, että jos lapsi tai nuori ei tee mitään, ei hänestä myöskään tule mitään. Mutta tänä päivänä olen enemmän sitä mieltä, että välillä voi myös ”relata”.
– Esimerkiksi Oliver on harjoitellut aika monta tuhatta tuntia erilaisia harhautuksia, mutta nykyään hän menee kentällä vain juoksemalla ohi, Susanna Antman vitsailee.
– Tietysti ”tsägääkin” pitää olla ihan hirveästi. Mutta jos lapsella ei ole kovaa paloa ja intoa, millään muulla ei ole mitään väliä.
– Oliverin matka olisi voinut katketa monta kertaa, mutta hänen palonsa on ollut pohjaton.
