Miksi meitä kiinnostaa niin paljon, olivatko kivikauden vantaalaiset tummaihoisia tai Lalli olemassa?

Talonpoika Lalli oli ensimmäinen todellinen suomalainen. Väinämöisellä ja muilla alkusuomalaisilla oli patalakki. Ja saavuimme tänne vuosituhansia sitten Volgan mutkasta.

Tai ehkei sittenkään. Yleisissä käsityksissä suomalaisten historiasta on ripaus totta, mutta paljon myös silkkaa myyttiä.

Kaipaamme historialta ehjää tarinaa ja varmuuksia, mutta monet asiat Suomen muinaisuudesta jäävät ikuisiksi ajoiksi arvoitukseksi. Jännittävät tarinat menneisyydestä vetoavat, mutta tiede ei aina anna sellaisia vastauksia kuin ihmiset tahtoisivat.

Erityisen tärkeitä monille ovat juuri oman kansan varhaiset vaiheet. Viimeksi vuodenvaihteessa tunteet kuohahtivat, kun arkeologi Andreas Koivisto kuvasi Vantaan kaupunginmuseon näyttelyyn liittyvässä artikkelissa, että kivikauden vantaalaisilla oli todennäköisesti tumma iho ja mustat hiukset.

Arvio perustuu dna-tutkimuksiin Skandinavian varhaisista asukkaista. Kaikki eivät pystyneet sitä hyväksymään. Propagandaa ja valetutkimusta, nettikommentoijat syyttivät.

Kun pyritään ymmärtämään menneisyyttä, totuuksien sijaan pelataan usein todennäköisyyksillä.

Yksittäiset todisteet sinänsä eivät oikeastaan ole vielä historiaa, sanoo historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen professori emerita Sirkka Ahonen. Faktoista tulee mielekkäitä ja merkityksellisiä, kun niistä tehdään tulkintoja, kertomus.

– Silloin taas täytyy luopua ajatuksesta, että historian esitykset olisivat ehdottoman objektiivisia, Ahonen sanoo.

Kertojan lähtökohdat ja oletukset vaikuttavat aina kertomukseen, oli se tietoista tai ei.

Eikä se koske vain esihistoriaa tai keskiaikaa, vaan tuoreempiakin tapahtumia. Esimerkiksi Kekkosen idänpolitiikka oli vallitsevan kertomuksen mukaan kiusallista ja vahingollista suomettumista, mutta vaihtoehtoisissa tulkinnoissa taitavaa luovimista, jolla kylmän sodan aikana vältettiin pahemmat seuraukset.

Mitä kaukaisempi aika ja mitä enemmän aukkoja, sitä enemmän jää tilaa selityksille.

– Jos ilmiöstä on kaksi vastakkaista kertomusta, toinen ei välttämättä ole väärä ja toinen oikea, vaan ne on tehty historian kirjoittajan näkökulmasta lähtien. Toinen kertomus voi toki olla vahvempi, mutta toistakaan ei voi kokonaan sulkea pois – mikäli se siis kuitenkin pohjautuu jollakin tavalla todisteisiin, Ahonen sanoo.

Suuri yleisö kuitenkin janoaa tietoa: oliko vai eikö ollut?

Löikö talonpoika Lalli piispa Henrikin kirveellä kuoliaaksi Köyliönjärven jäällä, vai onko tarina pitkälti myöhemmin kehitelty?

Pahoittelut suuri yleisö: Sitä ei ehkä koskaan voida aivan varmasti tietää.

Lallin ja Henrikin kohtaamista on pidetty Suomen kirjoitetun historian alkupisteenä ja Lallia jopa jonkinlaisena ”alkusuomalaisena”.

Tapauksesta ei ole kuitenkaan säilynyt suoria aikalaistodisteita, kuten ei juuri muustakaan täällä 1100-luvulla tapahtuneesta.

Emme ole Lalleinemme yksin: maailmalla on liuta vastaavia arvoituksia. On sotureita, filosofeja, roistoja ja Raamatun henkilöitä, joiden historiallisuus ei ole selvää.

Esimerkiksi kelttiläisen Britannian legendaarinen kuningas Arthur on luultavimmin osin todellinen ja osin fiktiivinen hahmo, mutta yhtä kaikki toiminut vuosisatojen ajan tarinoiden, taiteen ja populaarikulttuurin innoittajana.

Lallin vetovoimasta kertoo, että hänen olemassaolonsa jaksaa kiinnostaa yhä tänäkin päivänä.

Vuonna 2020 tehdyssä kyselyssä 71 prosenttia suomalaisista kertoi uskovansa Lallin ja Henrikin historiallisuuteen. Ylen Suuret suomalaiset -kisassa vuonna 2004 Lalli ylsi 14. sijalle – olipa häntä tai ei.

Se vähä, jonka Lallista – ja piispa Henrikistä – tiedämme, pohjaa pääosin kahteen lähteeseen: Pyhän Henrikin legendaan ja Piispa Henrikin surmavirteen.

Legenda laadittiin Turun hiippakunnassa 1200-luvun lopulla. Surmavirtenä tunnetut kansanrunot syntyivät todennäköisesti myös keskiajalla, mutta säilynyt muistiin kirjattu versio on vasta 1600-luvulta.

Legendassa piispa tulee tapetuksi ojennettuaan murhamiestä, toisessa talonpoika Lalli kiivastuu piispan vierailusta.

Lähteet ovat melko epämääräisiä, ja tarina näyttää ammentaneen yleiseurooppalaisesta kertomusperinteestä, sanoo Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori Tuomas Heikkilä. Hän on tutkinut piispa Henrikiä ja Lallia ja kirjoittanut molemmista kirjat.

– Vastaavat marttyyritarinat ovat läpikotaisin kansainvälinen ilmiö, Heikkilä sanoo.

Keskiaikaisia piispantappoja löytyy Virosta ja Ruotsistakin, Keski-Euroopasta jo tuhatmäärin.

Hän ei pidä todennäköisenä, että henkilöitä olisi ollut suoraan sellaisina kuin kertomus heidät esittää.

Jokin välikohtaus lienee silti tapahtunut, ja sen ympärille on alettu rakentaa legendaa, piirretty kuvaa pahiksesta ja lisätty herkullisia yksityiskohtia, kuten ihmeitä ja jumalallisia rangaistuksia.

Viime vuosisadan kouluopetuksesta tuttu kuva parivaljakosta on luotu pitkälti 1800-luvulla.

Silloin rakennettiin kansallista identiteettiä ja historiaa, osin yhdistämällä tositapahtumia ja myyttejä. Katse kääntyi kaukaisiin lähteisiin ja kansanrunoihin, Kalevalakin koottiin.

– Oli Lalli-tapauksen todellinen ydin minkälainen vain, se on todennäköisesti ollut hyvin erilainen kuin tarinoissa. Meillä ei ole enää mahdollisuuksia tietää, ovatko hahmot olleet sen kaltaisia. Ne ovat olleet paperinukkeja, joiden päälle on laitettu milloin mitäkin, Heikkilä sanoo.

Hahmot ovat eri aikoina rakentuneet vastaamaan kulloisiakin tarpeita.

Henrikin asema nousi ensin, ja hänestä tehtiin pyhimys. Se oli tärkeää kristillisen itseymmärryksen rakentamisessa. Melkein kaikkialla keskiajan Euroopassa ensimmäinen kirjallinen teos on ollut paikallisen pyhimyksen elämäkerta.

– Parasta, mitä voi saada, oli oma marttyyri.

Myöhemmin luterilainen reformaatio karsi pyhimyskultteja ja Henrikin merkitys väheni. Etenkin 1900-luvun alun kansallismielisinä aikoina Lallista sukeutui paikallisten arvojen puolustaja kansainvälisiä vaikutteita vastaan.

Pitkään tapausta myös tutkittiin ainutkertaisena, kansallisena tarinana.

– Se ei ole kumpaakaan, Heikkilä sanoo.

Sen sijaan Mikko K. Heikkilä arvioi teoksessaan, että Henrik ja Lalli ovat historiallisia hahmoja. Näin Heikkilä asettuu aiempien vuosikymmenten tutkijoiden vanaveteen.

Hän on Tampereen yliopiston monitieteisen diakronisen kielentutkimuksen dosentti, työskentelee lehtorina Tromssan yliopistossa ja on perehtynyt aiheeseen yhdistämällä muihin menetelmiin historiallista kielitiedettä.

Hän on päätellyt Piispa Henrikin surmavirren asiasisällöstä ja kieliasusta, että se on syntynyt suomenkielisen väestön parissa todennäköisesti 1200-luvulla eli samoihin aikoihin kuin kirkollinen Pyhän Henrikin legenda.

Eri lähteet ja esinelöydöt yhdessä viittaavat jo varhain syntyneeseen pyhimyskulttiin. Lisäksi peruskertomus on säilynyt samana, vaikka yksityiskohdat ovat eläneet. Suullinen perinne saattoi esimodernina aikana säilyä hyvin pitkään.

– Molemmat tradition haarat ovat samaa mieltä siitä, että surma tapahtui talvella, järven jäällä, riidan ja takaa-ajon jälkeen.

Mikko Heikkilän teoriassa köyliöläisen Lallin talon isännän tappama Henrik ei tosin ollut piispa, vaan germaanisten kielten puhuma-alueelta saapunut kirkonmies Heinrich, keskiajan suomalaisten suussa ”Heinärikki”.

Varhaisimmassa traditiossa hahmoilla ei ollut selkeitä sankarin tai konnan rooleja, eikä murhamiehen motiiveja kuvata kristinuskon vastaisiksi. Legenda joutuu väkinäisesti vääntämään paikallisen kanssa riitaantuneen Henrikin marttyyriksi.

Sankareista ei sepitetä kiusallisia asioita, Heikkilä sanoo.

– Nähdäkseni paras selitys onkin, että jotakuinkin tällainen tapaus oikeasti tapahtui.

Heikkilä sanoo, että historiallisuuskysymyksen kannalta on yhdentekevää, miten Lalli on kulloinkin esitetty tai mitä hänen nimissään on tehty.

– Pitää pitää erillään se, mitä mieltä asioista on.

Todennäköisesti. Jotakuinkin. Ei sellaisenaan. Näin tutkijoiden on monissa tapauksissa puhuttava. Se ei ole kovin vetoava tai iskevä tapa kertoa menneisyydestä.

Hyvän kertomuksen voima on sen sijaan suuri. Taipumus nähdä yhteyksiä ja hakea selkeitä maailmanselityksiä on osa inhimillistä ajattelua.

Esimerkiksi Yuval Noah Hararin populaarien historiateosten suosio perustunee pitkälti taitavaan tarinointiin. Kriitikoiden mielestä Harari on maalannut kuvaansa ihmiskunnan voittokulusta ja sen syistä jokseenkin lavealla pensselillä.

Innostumme toisaalta myös uusista selityksistä, jotka kumoavat – tai ovat kumoavinaan – kilpailevat käsitykset.

”Mitä jos kaikki mitä olet oppinut ihmiskunnan historiasta on väärin”, otsikoi Helsingin Sanomat pari vuotta sitten arvionsa kirjasta The Dawn of Everything, jossa antropologi David Graeber ja arkeologi David Wengrow kritisoivat muun muassa juuri Hararin yksinkertaistavaa käsitystä maanviljelyn vallankumouksesta ja sen vaikutuksesta yhteisöihin.

Vastakkainasettelut ovat raflaavia, mutta yleensä tiede ei osoita kerralla kaikkea aiempaa vääräksi, vaan on vähitellen kasautuva, itseään korjaava prosessi.

Vaikkapa fysiikan lakeihin liittyvät suuret oivallukset ovat voineet mullistaa maailmankuvaa niin, ettei paluuta vanhaan enää ole ollut. Ihmistieteissä ei pelata samalla tavoin pelkästään laskennallisesti todennettavilla asioilla. Parhaimmillaan eri aineistojen ja menetelmien kautta toki lähestytään aina täydempää tai luotettavampaa kuvaa menneisyydestä.

Tuomas Heikkilän mukaan on ongelma, jos humanistiselta tieteeltä odotetaan yhtä täsmällisiä vastauksia kuin luonnontieteeltä.

– Monilla voi olla väärä käsitys siitä, kuinka tarkkaa tietoa menneisyydestä ylipäätään voidaan saada. Emme me pysty antamaan sillä tarkkuudella vastauksia kuin meiltä usein kysytään. Mitä kauemmas mennään, sitä suurempi hämäryys ja sitä enemmän tilaa tulkinnoille.

Esimerkiksi juuri kansanperinne on Heikkilän mukaan ”kiehtova, mutta superongelmallinen” lähde. Varmasti ei voida tietää, kuinka hyvin säilyneet toisinnot todella peilaavat mahdollisia varhaisempia versioita.

Muistitieto voi kantaa yli sukupolvien, mutta se kertoo usein enemmän ihmisten tavoista käsitellä asioita kuin faktoista.

Jos Lalli oli olemassa, voi vielä pohtia, missä mielessä köyliöläinen talonpoika oli historiankirjojen ensimmäinen ”suomalainen”.

Etnisesti yhtenäisen, samaa kieltä puhuvan kansan sijaan tuolloista väestöä kuvannee paremmin kirjava joukko maakunnallisia identiteettejä ja murteita.

– Kun kansallista identiteettiä myöhemmin rakennettiin, vaati suurta tulkintaa saada kaikki suomalaisiksi, sanoo historioitsija Derek Fewster Helsingin yliopistosta.

Fewster teki aikoinaan väitöstutkimuksensa siitä, miten kansakuntaa 1800-luvulta alkaen luotiin ja millaisin aineksin.

Esimerkiksi muuallakin Euroopassa käytössä ollut patalakki muotoutui vasta tuolloin osaksi muinaista suomalaisuutta, Väinämöisen päähineeksi. Valitut symbolit ja kuvat menneestä toistuivat erilaisissa esityksissä, kunnes vakiintuivat ikään kuin tosiasioiksi.

Jotkut hermostuivat kyseenalaistuksista. Suomalaisuuden historiaan liittyvät asiat tuppaavat kuohuttamaan.

Kärjekkäimmin tarpeesta johonkin ikiaikaiseen ja ikiomaan kertovat verkossa leviävät teoriat, joissa suomalaisille on maalailtu suuri ja kunniakas historia muinaisine kuninkaineen. Niiden mukaan tuo kulta-aika on virallisessa historiankirjoituksessa tietoisesti pimitetty.

Tutkijat puhuvat näennäishistoriasta, joka esittäytyy tieteenä mutta on vailla pohjaa. Kyse ei ole silloin enää vaihtoehtoisista tulkinnoista vaan vakiintuneen tutkimuksen ja sen käytäntöjen sivuuttamisesta. Usein taustalla on etnonationalistinen pohjavire.

Sirkka Ahonen arvelee, että monen historiakäsitys perustuu yhä ”suureen kansalliseen kertomukseen”.

Osa sitä on alkukotimyytti, jonka mukaan suomalaiset olisivat vaeltaneet tänne yhtenäisenä kansana Volgan mutkasta. Muut täällä pitkään eläneet kieliryhmät ja vähemmistöt sivuuttava käsitys osoitettiin virheelliseksi jo 1980-luvulla.

Tällä vuosituhannella tehdyt muinais-DNA:n tutkimukset viittaavat siihen, että Suomen alueella on rautakaudella elänyt erilaisia heimoja, joista kaikista on jälkiä nykysuomalaisten geeneissä. Täällä ovat törmänneet niin itäinen kuin eurooppalainen perimä.

Kielitieteilijöiden mukaan täällä on myös todennäköisesti aiemmin puhuttu lukuisia muinaiskieliä, jotka sittemmin ovat hävinneet. Paleoeurooppalaiset ja germaaniset kielet väistyivät ensin kantasaamen tieltä ja sitten saamensukuiset kielet suomen kielen tieltä.

Ihmiset ovat siis vaeltaneet eri suunnista, sekoittuneet, lainailleet jo varhain kulttuurisia tapoja ja tarinoita, omaksuneet uusia kieliä.

Siihen nähden koulujen historianopetuskin on yhä osin vanhanaikaista ja turhan yksinkertaiseen kansalliseen ajatteluun pohjautuvaa, Derek Fewster sanoo.

– Suomalaisuus on paljon epämääräisempi ja muuttuvampi käsite.

Fewsterin mielestä olisi hyvä paitsi pystyä muuttamaan mielipidettään, jos tulee uutta tietoa, myös oppia elämään epävarmuuden kanssa.

– Selviä vastauksia ei aina ole.