”Olen pystynyt repimään itsestäni kaiken irti” – KuPS-kapteeni Petteri Pennasen elämään on mahtunut menestystä mutta myös isän kuolema, kaksi vakavaa polvivammaa ja vaikeita valintoja

Kuopion Palloseuran kapteeni Petteri Pennanen saapuu täsmälleen sovittuun aikaan Pasilassa sijaitsevan hotellin valoisaan aulaan.

On isänpäiväsunnuntain aamu. Olemme sopineet tapaamisen ennen kuin kuopiolaisjoukkue lähtee pelipäivän kävelylle.

KuPS on viidettä päivää reissussa. Keskiviikkona kotikaupungista alkanut matka on tuonut ryhmän Tampereen kautta Helsinkiin.

Takana on Tammelan stadionilla torstaina otettu vakuuttava voitto Slovan Bratislavasta Konferenssiliigassa, edessä Veikkausliiga-kauden päättävä vieraspeli HJK:ta vastaan Töölössä.

Toisin kuin edellisinä mestaruuskausina vuosina 2019 ja 2024 KuPS on varmistanut liigapystinsä jo ennen viimeistä kierrosta.

Syyskuussa 35 vuotta täyttäneen Pennasen otteluaamun olemus on kuitenkin keskittynyt ja latautunut. Peli on aina peli, hän ajattelee.

Myös kuopiolaisten tiivis ottelurytmi on auttanut pelaajia pitämään fokuksen aina lähestyvässä ottelussa.

Lokakuun maaottelutauon jälkeen joukkue on pelannut kolmen viikon sisällä peräti seitsemän ottelua, yhden Islannissa asti.

– Ollaan pelattu ja reissattu niin kovalla tahdilla, että ei tässä ole ollut oikein aikaa miettiä, mistä asioista pelataan. Se on ollut aika omituista, Pennanen myöntää pieni pilke silmäkulmassa.

Varsinkin viimeiset kaksi vuotta ovat olleet kuopiolaisseuralle lähes satumaisia. Vuoden 2024 tuplamestaruuden jatkoksi se uusi liigavoittonsa ja eteni Konferenssiliigan liigavaiheeseen asti. Suomen parhaimman miesten joukkueen valtikka on siirtynyt ainakin hetkellisesti Töölöstä Pohjois-Savoon.

– Onhan nämä vuodet olleet ihan käsittämättömän isoja juttuja, Pennanen sanoo mutta jatkaa sitten välittömästi.

– Samalla on vähän valitettavaa, etten ole oikein osannut jäädä miettimään niitä. Viime vuonnakin, kun tuli tuplamestaruus, niin katse kääntyi tosi nopeasti siihen, että loman jälkeen on taas alettava hommiin.

Vaikka pelien, harjoitusten ja matkustamisen täyttämä arki on pitänyt jalat maan tasalla, Pennanen korostaa, että hän on aidosti ylpeä siitä, mitä seura on viime vuosina saavuttanut.

Erityisen merkittäväksi KuPSin nousun Suomen eturiviin tekee se, missä jamassa seuran edustusjoukkue oli 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa.

– Kasvoin lapsuudessani siihen, että KuPS oli divarijoukkue, seurassa kaikki juniorivuotensa viettänyt Pennanen muistelee.

Jo 16-vuotiaana edustusjoukkueeseen noussut Pennanen sanoo suoraan, että hänen tavoitteenaan nuorena pelaajana oli päästä KuPSista pois niin nopeasti kuin mahdollista.

Kun Pennanen pelasi ensimmäisiä miesten pelejään vuonna 2007, KuPS oli puoliammattilaisjoukkue, joka oli rimpuillut vuosia pääsarjan ja ykkösdivisioonan välillä.

Seuran resurssit olivat niukat, suunta hukassa ja tunnelin päässä kajastava valo korkeintaan heikko.

Nuorelle KuPS-keskikenttäpelaajalle edustusryhmään yltäminen oli lähinnä eräänlainen pakollinen paha.

– Jos mietin KuPSin nykyjunnuja, niin he haluavat oikeasti päästä edustukseen. Minulle se ei ollut nuorena mikään juttu. Pidin itsestäänselvyytenä, että nousen sinne ennemmin tai myöhemmin ja jatkan sitten nopeasti eteenpäin.

– Siinä kesti tosi pitkään, että aloin pitää KuPSia selkeästi parhaana vaihtoehtona Suomessa. Se meni jonnekin mitaliputken alkuun vuoteen 2017 asti. Sitä ennen piti miettiä aina, mitä rakkaus merkitsee versus parhaat mahdollisuudet, Pennanen selventää.

Pennasen mukaan muutos KuPSin edustusjoukkueen ympärillä on ollut niin suuri, että sen mittakaavaa ei ole aina edes helppo hahmottaa tai selittää.

Monivuotisesta surkimuksesta on tullut menestyskone.

– Kaupunki ja seuran nimi ovat samat, mutta mitään muuta ei oikein pysty yhdistämään. Asiat ovat muuttuneet 20 vuodessa tosi radikaalisti.

Pohtiessaan KuPSin 2000-luvun kasvu- ja menestystarinaa yksi nimi nousee Pennasen mielestä selvästi ylitse muiden: Ari Lahti.

– Ari vähän kuin pelasti seuran. Ei tämä olisi ollut mitenkään mahdollista ilman häntä.

Vaikka KuPSin pääomistajaa on kritisoitu lyhytjänteisyydestä ja rahan tuhlaamisesta yksinomaan pelaajahankintoihin, Pennasen mielestä kokonaiskuva ei ole niin yksiulotteinen.

Kiistatonta tietysti on, että Kuopioon on pystytty Lahden paksun kukkaron turvin naaramaan laadukkaita pelaajia sekä Suomen sisältä että ulkomailta. Samaan aikaan satsauksia on tehty kuitenkin myös valmennuspuolelle.

– Vielä ”Rapan” [Marko Rajamäki] aikana kymmenen vuotta sitten valmennusta pyöritti vain kolmen hengen porukka. Sen jälkeen resursseja on lisätty koko ajan, on tullut lisää valmentajia ja esimerkiksi fysiikkapuoleen on alettu panostaa, Pennanen taustoittaa.

– Se vaikuttaa aina, ketkä ovat avainpaikoilla. Valmennuksessa on ollut aika vähän huteja.

Sekä hyvät että huonot ajat KuPSissa nähnyt keskikenttäpelaaja sanoo, että edustusjoukkueen menestys on rakentunut ennen muuta ”pala palalta”, kokonaisuudesta huolehtien.

Hyvin osuneiden pelaajarekrytointien ja päävalmentajavalintojen lisäksi menestysvuosien joukkueissa on ollut elintärkeää jatkuvuutta.

Pennasen mukaan laadukkaiden ja pitkäaikaisten pelaajien yksi tärkeimmistä panoksista on ollut työnteon kulttuurin juurruttaminen Kuopioon. Eetos on kantanut silloinkin, kun vastuuluotsit ovat vaihtuneet.

– Kaikki tietysti sanovat aina, että ”joo, tehdään kovasti töitä”. Mutta niin se on KuPSissa oikeasti mennyt. Seuraan on löydetty oikeanlaisia pelaajia, jotka ovat lisänneet ammattimaisuutta.

– Vaikka olemme tänäkin vuonna pelanneet ihan älytöntä tahtia, kukaan ei ole puhunut, että ”voi hitto, kun muut saavat etua”. Se on kääntynyt päinvastoin niin, että ”hienoa, kun voidaan pelata”.

Vaikka modernia jalkapallostadionia odotetaan Kuopioon yhä – Pennasen mukaan nykyinen miljöö ”on mitä on” – harjoituspuitteissa kuopiolaiset eivät ole enää 2020-luvulla antaneet muille tasoitusta. Siitä pitää huolen erityisesti loppuvuonna 2019 valmistunut Lippumäen suuri ylipainehalli.

– Vielä ”Honsun” [Jani Honkavaara] aikana harjoittelimme 60 metriä pitkällä kentällä Kuopio-hallissa. Kun pelaajia oli yli 20, niin ei siinä paljoa pystytty tekemään, Pennanen kuvaa.

Viimeisenä menestyksen kulmakivenä kaiken voittanut konkari nostaa esiin edustusjoukkueen vahvan paikallisuuden.

Pennasen ja esimerkiksi Jerry Voutilaisen kaltaisten kokeneempien pelaajien lisäksi KuPS on onnistunut viime vuosina nostamaan edustukseen Matias Siltasen, Otto Ruopin ja Samuli Miettisen tapaisia nuoria omia kasvatteja.

– Pidän paikallisuutta tosi tärkeänä. Se on ollut ja sen pitää olla KuPSin identiteetti. Ihmiset katsomossa haluavat nähdä pelaajia, jotka ovat tulleet omasta putkesta.

– Tiedän monia ihmisiä, joita ärsyttää, jos kentällä ei ole omia junnuja – silloinkin, kun tulee menestystä.

– Viime vuonna, kun omia kasvatteja oli poikkeuksellisen paljon, seuran ympärillä oli ihan eri virinä ja katsomassa enemmän tunnelmaa, Pennanen jatkaa.

Kun keskustelu kääntyy Siltasen, Ruopin ja Miettisen kaltaisiin läpimurron tehneisiin nuoriin, Pennanen jopa innostuu hieman.

– He ovat olleet jotenkin niin kypsiä ja valmiita. Jos puhun itsestäni [nuorena], niin en voi edes verrata itseäni heihin. He ovat oppineet nopeasti, mitä arki on.

Vaikka Pennanen pitää kolmikkoa jossain määrin myös poikkeustapauksina kuopiolaisessa pelaajakehityksessä, hän haluaa antaa tunnustusta myös sille tavalle, jolla nuoria on ajettu sisään ykkösryhmään.

– Matias, Otto ja Samuli otettiin just oikeaan aikaan isoon rooliin. Esimerkiksi Otto oli kolme neljä vuotta ringissä ja kävi Mikkelissäkin [lainalla]. Myös Matias ja Samulikin saivat kasvaa edustukseen.

– Ei pitäisi olettaa, että nuori loistaa heti ensimmäisestä päivästä alkaen, kun hänet nostetaan B-junnuista edustukseen.

Jos Kuopion Palloseuran viimeisen parin vuosikymmenen tarina on ollut kasvukertomus, niin kasvua myös Pennasen omaan matkaan on mahtunut valtavasti.

Elämänsä suurimman henkilökohtaisen tragedian kuopiolainen kohtasi jo 14-vuotiaana, kun hänen isänsä menehtyi.

– Totta kai se vaikutti tosi paljon ja pitkään. Se tuli siinä iässä, kun isän tarve olisi ollut tosi suuri, Pennanen kertoo.

Puheen rytmi hotellin aulan pienen kahvipöydän ääressä hidastuu.

– Asenteeni muuttui niin, etten ollut enää hirveän kiinnostunut siitä, mitä muut olivat mistäkin mieltä. Tein vain, mitä itse halusin. Aika monesti päätökset eivät olleet parhaita.

– Kesti tosi kauan, että opin jollain tavalla elämään asian kanssa.

– Kun vihdoin kasvoin ja pystyin puhumaan asiasta, niin sitten alkoivat polvivammat.

Ensimmäisen kerran Pennanen loukkasi polvensa vakavasti keväällä 2014 pelatessaan Rovaniemen Palloseurassa.

Sama eturistiside meni uudestaan hajalle lähes päivälleen vuosi myöhemmin. Tuolloin Pennanen edusti jälleen KuPSia.

– Olin päässyt ekan loukkaantumisen jälkeen tosi hyvään iskuun, ja siinä oli myös mahdollisuus päästä ulkomaille. Hollannista oltiin juuri silloin katsomassa peliä, kun loukkaannuin uudestaan.

Vaikka jälkimmäinen loukkaantuminen tuli hyvin pian ensimmäisen jälkeen ja samalla siirtomahdollisuus vesittyi, Pennanen ei kokenut toista vammaa yhtä kovaksi kolaukseksi kuin ensimmäistä.

– Tiesin, että pystyn palaamaan takaisin. Se kasvatti nälkää. Että tulen vielä täältä.

Mitenkään vaivattomasti Pennasen paluu pelikentille ei kuitenkaan sujunut.

Kuntosalille meno tuntui ”ärsyttävältä”, ja polveaan Pennanen kuntoutti ikään kuin ”autopilotti päällä”.

Eivätkä haasteet suinkaan loppuneet pitkän kuntoutusjakson päätyttyä.

– Seuraavat pari vuotta olivat tosi vaikeita ja kipuja oli ihan älyttömästi, Pennanen myöntää.

Tummilla pilvillä oli kuitenkin lopulta hopeinen reunus.

Kaksi vakavaa polven ristisidevammaa kuntoutuksineen käynnistivät muutoksen, joka lopulta teki Pennasesta sen pelaajan, joka hän tänä päivänä on.

Jälkimmäisestä polvileikkauksesta on vierähtänyt jo yli kymmenen vuotta, mutta Petteri Pennanen muistaa yhä hänet leikanneen ortopedin sanat: ”Menetät liikkuvuudestasi ja samalla nopeudestasi todennäköisesti 20–30 prosenttia.”

Vaikka Pennanen oli pelaajaksi vielä suhteellisen kokematon, vasta 24-vuotias, hän ymmärsi välittömästi, mitä lääkärin esittämä arvio tarkoitti: hänen oli ryhdyttävä muuttamaan pelaajaprofiiliaan.

Muutoksesta tuli kuitenkin kaikkea muuta kuin helppo.

– Se oli henkisesti vaikea tilanne käsitellä. Ne avut, joilla pystyin tekemään eroa, niitä ei enää ollut.

Ennen polvioperaatioita Pennanen oli perustanut pelaamisensa tempokuljetuksiin ja teräviin käännöksiin. Hän ei ollut koskaan ollut nopein pitkissä juoksuissa, mutta räjähtävyyttä oli ollut riittävästi.

Pelaamisen ytimessä oli ollut lähimmän vastustajan voittaminen.

– Siinä kesti melkein kaksi vuotta, että opin tekemään itsestäni uuden pelaajan. Yritin aika pitkään tehdä samaa kuin aikaisemmin, mutta en enää pystynyt siihen.

– Olin tottunut rytminvaihdoksiin, mutta leikkausten jälkeen en enää päässytkään irti tai saanutkaan jalkaa samalla tavalla vapaaksi, Pennanen tunnustaa.

Pikkuhiljaa vuosien kuluessa pelivälineen kuljettajasta muovautui pallon syöttäjä ja taitava linjojen välissä liikkuja.

Samaan aikaan pelityylin muutoksen kanssa Pennanen ryhtyi kiinnittämään selvästi aikaisempaa enemmän huomiota kentän ulkopuolisiin asioihin, kuten uneen ja ravintoon.

– Vasta loukkaantumiset tekivät minusta ammattilaisen, Pennanen myöntää avoimesti.

– Vammat kasvattivat sinnikkyyttäni uskomattoman paljon. Jos joku olisi silloin sanonut, että minut valitaan myöhemmin neljä kertaa liigan parhaaksi keskikenttäpelaajaksi, en olisi välttämättä uskonut.

– Mutta ikinä ei käynyt mielessänikään, että olisin luovuttanut. Ajattelin, että en anna periksi ennen kuin viimeinen pisara on oikeasti tippunut.

Pysyminen vuodesta toiseen Veikkausliigan huipulla vielä päälle 30-vuotiaanakin on vaatinut Pennaselta paljon.

Arjen valinnat ovat perustuneet oman palautumisen ja suorituskyvyn maksimointiin. Samalla perhe on väistämättä jäänyt usein toiselle sijalle.

– Välillä tulee tosi pahoja ristiriitoja. Esimerkiksi poika haluaisi mennä joka päivä pihalle pelaamaan. Joskus se on tosi kova paikka sanoa, että ”nyt en pysty, kun pitää levätä”. Kaikki muut ovat joutuneet elämään tilanteeni kanssa.

Ammattilaisjalkapalloilijan uran ja perhe-elämän yhteensovittamista Pennanen luonnehtii kaksiteräiseksi miekaksi.

Yhtäältä puoliso ja kaksi lasta antavat energiaa, rauhaa ja turvaa vieden ajatuksia pois jalkapallosta.

Toisaalta perheen tarpeet eivät jousta – tuli isä kotiin Suomen mestarina tai ei.

– Lapsille sillä ei ole periaatteessa mitään väliä, mitä olen tehnyt pelissä illalla, Pennanen korostaa.

Erityisen kiperiä tilanteita ovat olleet muutot toiselle puolelle maapalloa.

Viimeisen kuuden vuoden aikana Pennanen on työskennellyt Suomen kenttien lisäksi myös Intiassa, Yhdysvalloissa ja Indonesiassa.

– Kun olen lähtenyt muualle, lapset ovat itkeneet lentokentällä. Ne ovat olleet kovia paikkoja. Silloin on pitänyt käydä isoja tappeluita itseni kanssa.

– Nyt, kun ollaan asuttu Kuopiossa, niin se on ollut ehdottomasti voimavara ja tasapainottanut arkea, Pennanen täydentää.

Kaikista mestaruuksista, muista saavutuksista ja henkilökohtaisista tunnustuksista huolimatta Petteri Pennasen vimma jalkapalloa kohtaan ei ole hyytynyt. Menestykseen ei vain kyllästy, hän sanoo.

Sitä Pennanen ei kuitenkaan kiistä, etteivätkö talven pitkät valmistautumisjaksot välillä tympäisisi.

– En nauti hallissa harjoittelusta. Ja kyllä kauden 2024 menestyksen jälkeen motivaatiota piti hakea aika syvältä.

– Mutta kun talvi etenee eteenpäin, sitä näkee aina mahdollisuuksia. Viime talvena oli iso porkkana, että meille oli tulossa europelejä, joissa oli realistinen mahdollisuus pärjätä, Pennanen toteaa viitaten Suomen mestaruuden tuomaan helpompaan europolkuun.

Siinä missä vielä vuosia aikaisemmin Pennanen koki tarvetta näyttää myös muille, nykyään hän saa tyydytystä erityisesti itsensä haastamisesta.

– Haluan näyttää itselleni, että pystyn vielä kehittymään ja olemaan hyvä. Ihan sama, miltä ikä näyttää. Se on hävinnyt, että minun pitää todistaa ulkopuolisille.

– Niin kauan kuin kroppa pystyy ottamaan tämän verran vastaan, ei ole mitään syytä, miksen pystyisi jatkamaan pelaamista ja kehittymään vielä lisää.

Pennasen sopimus KuPSin kanssa päättyy tähän kauteen. Siihen, jatkuuko ura kasvattajaseurassa vai jossain muualla, keskikenttäpelaaja ei vielä halua ottaa kantaa. Isompien päätösten aika on joulukuussa.

Sen Pennanen suostuu myöntämään, että ainakaan kovin kauas lähteminen ei tässä vaiheessa uraa näytä todennäköiseltä. Vuodet ovat kuitenkin opettaneet, että välillä asiat voivat muuttua nopeasti ja yllättävästi.

– Ei puhelin enää tämänikäisenä pirise koko aikaa. Mutta ikinä ei tiedä, mitä eteen voi tulla.

Noustuaan vuonna 2007 alaikäisenä KuPSin edustusjoukkueeseen Pennanen toteutti tavoitteensa ja jatkoi Kuopiosta varsin nopeaa tietä maailmalle.

Ensimmäiseksi seuraksi ulkomailla valikoitui hollantilainen Twente.

Kaikki poikamaajoukkueikäluokat kolunnutta Pennasta pidettiin suurena lupauksena, josta monet odottivat paljon.

Todellista läpimurtoa ulkomailla ei kuitenkaan koskaan tapahtunut.

– Jos mietin Twente-aikaa, olin taidollisesti ykkösjoukkueen tasoa. Mutta henkisesti en ollut sitä, en todellakaan. Kaverit ja kaikki muu ympärillä oli tärkeämpää, eikä minun hävetä myöntää sitä.

– Tein aika monta valintaa sillä perusteella, että pääsin kavereiden kanssa juhlimaan. En panostanut jalkapalloon sillä tavalla, mitä nykyään tiedän sen vaativan.

– Urastani ei ehkä loppujen lopuksi tullut sellaista kuin 15-vuotiaana ajattelin.

Yhteen asiaan Pennanen ei kuitenkaan halua lähteä. Se on jossittelu. Sitä hän on oppinut vihaamaan vuosi vuodelta enemmän, myös esimerkiksi hävittyjen pelien jälkeen.

Sen sijaan hän uskoo, että virheet, vastoinkäymiset ja epäonnistuneet valinnat ovat osa elettyä elämää.

Jossittelua tärkeämpää on olla ylpeä siitä, mihin on pystynyt. Siitä, mihin on kaikkien moninaisten vaiheiden jälkeen päätynyt. Niin ainakin Petteri Pennanen vakaasti uskoo.

– Kaikkein eniten olen ylpeä siitä, että työ on loppujen lopuksi tuonut palkinnon. Olen pystynyt repimään itsestäni kaiken irti.

Erityisen iloinen Pennanen on siitä, että hän on saanut kokea suurimmat menestyksen hetket juuri Kuopion Palloseurassa.

– Se, että olen kupsilaisena ja kuopiolaisena pystynyt voittamaan oman kasvattajaseuran kanssa, menee kaiken edelle – vaikka olisin saavuttanut muualla mitä tahansa.

– Ne valinnat, joita olen tehnyt, ovat osa matkaani. Nyt olen tässä, Pennanen päättää ja lähtee aamukävelylle – kapteenin ominaisuudessa oman kasvattajaseuransa mestarijoukkueessa.