”Ota vaan”, neuvoi kyltti kirppispöydän kulmalla. Viime kesänä Reina Magica pystytti ystävineen Helsingin Kallion puistokirppikselle ilmaispöydän, ja kuten arvata saattaa, ilmainen laatutavara teki kauppansa. Aalto-yliopiston taidepuolella opiskeleva Magica perusti syksyllä Facebookiin Freeconomy-ryhmän. Hänestä meidän pitäisi antaa useammin omastamme ilmaiseksi.
”Kun raha ei vaihdu, tavara on helpoin saada sen tarvitsijoille. Meillä kaikilla on paljon turhaa tavaraa.”
Talkootyötä on toki tehty aina, ja naapurilta lainattu sokeria, mutta Magicasta meidän pitäisi laventaa piiriä, jolle teemme palveluksia ilmaiseksi – vaikka koko kaupungin kokoiseksi. Kun ihmiset tottuisivat pyytämään ja antamaan, kaikilla olisi parempi mieli. Kaikki saisivat tarvitsemansa tai pääsisivät turhasta roinasta eroon. Yhteisö vahvistuisi.
Freeconomy-ryhmässään Magica kertoo esimerkiksi kierrätysvinkkejä ja mistä saa ilmaisia omenoita. Jäseniä on vielä alle sata, mutta samankaltaisia ryhmiä on monta: Commons.fi, Jakamistalous, Open democracy, Sharetribe… Facebookiin on perustettu eri kaupunkien Roskalava-ryhmiä, joissa ihmiset vinkkaavat kiinnostavista roskalavoista ja kertovat, mitä niiltä voi löytää. Helsingissä yksi aktiividyykkaaja löysi esimerkiksi ison kassillisen koon 37 naisten kenkiä ja alpakkaryijyn.
Aikapankkeja Suomessa on jo parikymmentä. Niissä voi ilmoittaa, mitä on valmis tekemään tai millaista apua kaipaa. Aikapankkien maksupolitiikka on vallankumouksellinen: tunnin työstä saa yhden tovin, jonka voi käyttää kenen tahansa jäsenen tunnin työhön.
Maailmalla freeconomy-ajattelu ei ole ihan pieni asia. Sivustolla www.justfortheloveofit.org on omat keskusteluosionsa 40 kaupungin freeconomy-ryhmille. Siellä voi myös jakaa vinkkejä: mistä saa ilmaiseksi ruokaa, asuinsijan, harrastuksia, matkoja. Näyttäisi siltä, että vilkkaimmin ilmaistaloudesta keskustellaan Bristolissa ja Ateenassa.
Rahan spekulatiivisuus ja euron kriisi ovat täyttäneet viime vuosien talousuutiset. Kun huonoille talousuutisille ei näy loppua, tovitili alkaa tuntua hyvältä idealta.
Jotkut ovat jopa luopuneet rahasta kokonaan.
Heidemarie Schwermer, 70, on elänyt ilman rahaa 16 vuotta. Saksalaisnainen vastaa puhelimeen Berliinistä, missä hän on pari päivää tyttärensä luona. Taskussa on lippu Stuttgartiin, jossa hän osallistuu talkshow’hun – ajatus vapaaehtoisesta rahattomuudesta herättää uteliaisuutta – ja sieltä matka jatkuu pariksi viikoksi Dortmundiin. Hän on talonvahtina talonväen lomaillessa. Hän menee, minne häntä pyydetään ja ottaa matkaliput vastaan lahjaksi.
”Tällainen elämäntapa minulla on ollut 16 vuotta ja pidän siitä. Minulla on pieni matkalaukku ja reppu, ja koti on minussa itsessäni. Olen kotonani kaikkialla”, hän sanoo
Puhelin on lahjaksi saatu, ja hän ei soita siitä vaan ottaa puheluita vastaan. Ruoan, vaatteet, kaiken tarvitsemansa hän saa lahjaksi.
Miksi ihmeessä hän haluaa elää tällaista kiertolaiselämää? Iäkäs ihminen sentään.
”Maailman tila on sellainen: on järjetöntä rikkautta, toisaalla suunnatonta köyhyyttä. Afrikassa kaikille ei riitä ruokaa, kun rikkaat valtaavat maat suurille ja yksipuolisille viljelmilleen. En usko tähän järjestelmään, enkä halua olla siinä mukana”, Schwermer sanoo.
Kaikki alkoi yhdestä Saksan ensimmäisistä vaihtopiireistä, jonka Schwermer perusti vuonna 1994. Hän leikkasi ihmisten hiuksia, laittoi ruokaa ja huomasi tarvitsevansa koko ajan vähemmän rahaa. Sitten hän keksi kokeilla, voisiko elää kokonaisen vuoden ilman rahaa. Se onnistui, ja sama koe jatkuu yhä.
”Aluksi siivosin paljon. Nykyään keskustelen eniten ihmisten kanssa heidän elämistään, annan neuvoja. Olen monille tärkeä malli siitä, että kaikilla on jotain annettavaa.”
Aluksi Schwermer yritti pysyä kaukana rahasta, ja kesti kauan, ennen kuin hän oppi, miltä eurot näyttävät. Nyt linja on toinen; hänen elämäntavallaan on nimi, Gibt und Nimm, ”anna ja ota”, ja hän on kirjoittanut kaksi kirjaa ajatuksistaan. Hän on saanut kirjoista melko paljon rahaa ja pyyntöjä tulla puhumaan eri puolille Saksaa. Saamansa rahat hän lahjoittaa niille, jotka eivät ole köyhiä vapaaehtoisesti.
”Se, että yksi ihminen jättää rahan, ei riittänyt minulle. Haluan miettiä, minkä pitäisi muuttua ja miten.”
Heidemarie Schwermerin lailla eläviä on läntisessä maailmassa monia, Suomessakin yksi: Tomi Astikainen, 31. Hän on liftaillut yli kaksi vuotta ja 100 000 kilometriä ilman rahaa. Viimeksi Turkkiin, josta hän vastaa Facebook-viestiin. Hän halusi rahasta eroon, koska se aiheuttaa hänestä enemmän pahaa kuin hyvää.
”Lainaa on aina enemmän kuin rahaa, ja tämä saa meidät kilpailemaan keskenämme niukasta liikkeellä olevasta rahasta. Se vähentää luottamusta väliltämme”, hän sanoo.
Astikainen valmistui vuonna 2006 kauppatieteiden maisteriksi Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta. Yrittäjänä työskennellessään Astikainen alkoi tuntea tarvetta muutokseen.
”Nyt minusta ei voi saada rahallista hyötyä. Minua kohdellaan ihmisenä, eikä kukaan yritä kusettaa.”
Ensin hän luopui autosta, ja viimein vuonna 2009 myös asunnosta. Turkissa hän auttelee uudella oliivitilalla korjaustöissä ja tilan perustamiseen liittyvissä paperitöissä. Hän tutustui paikan omistajaan vasta äskettäin, mutta he ystävystyivät nopeasti.
”Täällä saan tehdä kaikenlaista kompostin kaivamisesta alkaen. Olen täällä niin kauan kuin minua tarvitaan. Elän päivän kerrallaan enkä sitoudu suuriin suunnitelmiin.”
Astikaisella on tietysti nettisivut, joilla hän jakaa ilmaiseksi tekstejään. Vastaavanlaisia sivuja on muillakin lahjatalouden profeetoilla. Tunnetuin heistä lienee Mark Boyle, ”Moneyless Man”, joka on perustanut www.justfortheloveofit.org-sivuston ja kirjoittanut elämäntavastaan blogia The Guardianiin.
Syyskuussa amerikkalainen laatulehti The Atlantic kirjoitti jutussaan The Cheapest Generation, että nuorten amerikkalaisaikuisten kulutuskäyttäytyminen on muuttunut – kenties pysyvästi. Kun ennen auton ja asunnon hankinta olivat itsestäänselvä aikuistumisriitti, nyt niiden hankintaa lykätään. Niiden sijaan halutaan sijoittaa omaan itseen, esimerkiksi koulutukseen.
Digitaalisuus, vertaisverkot ja sosiaalinen media ovat kasvattaneet sukupolven aikuisia, jolle ilmaisuus on lähtökohta ja monet hyödykkeet aineettomia. He ovat yhteisöllisiä ja tottuneet jakamaan asioita, olivat ne sitten statuspäivityksiä tai tiedostoja.
Suomessa trendi ei vielä näy, ainakaan isoissa kulutuspäätöksissä. Kulutustutkija Eliisa Kylkilahti Helsingin yliopiston taloustieteen laitokselta kertoo, että 15–25-vuotiaille suomalaisnuorille auto, omakotitalo, ydinperhe ja koira ovat edelleen tavoiteltavia asioita.
”Pikemminkin tuntuu, että nämä pitäisi saavuttaa aiemmin kuin ennen. Jos 22-vuotiaana ei ole vielä päässyt yliopistoon, ole vakituisessa parisuhteessa ja muuten menossa kohti tavoiteltavana pidettävää menestystä, nuori voi tuntea itsensä epäonnistuneeksi. ”
Minna Autio samalta laitokselta kuitenkin arvelee, että vaikka tavaraa haalitaan entiseen malliin, sen merkitys on muuttunut.
”Menestyvän, hyvän kansalaisen merkeiksi eivät enää riitä työpaikka tai erilaiset vempaimet. Vempaimia on, mutta merkitys ei ole niin suuri kuin ennen. Lisäksi saatetaan sijoittaa vaikka taiteeseen, ruokaan ja palveluihin.”
Menestyminen on jatkuvaa kuluttajataitojen opiskelua ja ylläpitoa. Opittuja taitoja voidaan käyttää myös ilmaisten tuotteiden hankkimiseen, mutta se ei vähennä oman kodin kaipuuta. Suomalaisille oma asunto on ollut tärkeä torppariajoista, ja vuokralla asutaan vähemmän kuin monessa muussa maassa.
Mutta vaikka nämä ilmaisen ihannoijat eivät näy tilastoissa, heitä kuitenkin on. Ikävä kyllä, sanoo vapaaehtoistoiminnan veteraani Pauliina Seppälä.
”Kannatan ehdottomasti”, Seppälä sanoo aikapankeista ja tavaran jakamisesta ilmaiseksi. Silti hän haluaisi saada rahan kiertämään myös pienimuotoisessa työssä ja paikallistaloudessa.
”Digitaalisuus ja netti ovat tehneet sen, että kaikkea pitäisi saada ilmaiseksi. Mutta kaikkea ei voi tehdä ilmaiseksi.”
Seppälä tiimeineen on muun muassa Siivouspäivä-kirppistapahtumien, Parkkipäivän ja pian avattavan Mesenaatti.me-yhteisörahoitusalustan takana. Viimeksi Facebookissa kiersi linkki Siivouspäivä-porukan aloittamasta Nappi naapuri -hankkeesta, jonka on tarkoitus tehdä naapuriavusta helpompaa: kartalla kuka tahansa voisi kertoa, mitä apua hän kaipaa tai mitä hänellä puolestaan olisi naapureiden iloksi. Seppälä aloittaa mielellään tällaisia kokeiluja, mutta haluaa niille myöhemmin sponsoreita. Hänestä kaikki tuntuvat odottavan, että workshopit ja muut tilaisuudet ovat maksuttomia.
”Minusta kaikki voisivat miettiä, voisivatko he kuitenkin maksaa workshopistaan vaikka viisi euroa.”
Ilmainen ei synny tyhjästä, vaan usein sen eteen nähdään rahanarvoista vaivaa, ja vaikka kaikki eivät tarvitsisikaan rahaa palveluksistaan, jotkut tarvitsevat. Seppälä viittaa Suomi24:n kaltaisiin keskustelusivustoihin. Niissä vapaaehtoiset moderoivat keskustelua ilmaiseksi, ja ylempänä olevat sivuston pyörittäjät keräävät rahat. Jos konsulttiyhtiö olisi kehittänyt Siivouspäivän, lasku olisi ollut suuri.
Aikapankki ja sen ”kaikkien aika on samanarvoista” -periaate on Seppälästä ihana ajatus, eikä mitään ilmaiseksi tekemistä. Tovi on vaihdon yksikkö siinä missä eurokin, mutta niin kauan kuin elämme rahataloudessa, Seppälä haluaisi sen piiriin osan naapuriavustakin.
”Sitten kun voimme maksaa ruokamme ja asumisemme tekemällä palveluksia toisillemme, siirtyisin toveihin vaikka kokonaan.”
Jakamistalous ja ryhmien voima on samanlaisessa nosteessa kuin degrowth pari vuotta sitten. Syyskuun lopulla Helsingin yliopistolla vieraili belgialainen Michel Bauwens vertaistuotantoon keskittyneestä tutkimusyhteisö P2P Foundationista. Hänen mukaansa yhteisiin resursseihin pohjaava vertaistuotanto voi olla todella kumouksellinen voima.
Vertaistuotannossa tuottajat käyttävät yhteisiä resursseja: luonnonresursseja, avointa dataa, kaikille avoimia tiloja ja niin edelleen – ja kehittävät niistä uutta yhteiseen käyttöön.
Tunnetuin esimerkki tällaisesta tuotannosta on Wikipedia, mutta samalla systeemillä tuotetaan jo materiaakin. Open source ecology -projektin ideana on tuottaa avoimen lähdekoodin maatalouskoneita pääasiassa kierrätysmateriaaleista. Aito vaihtoehto Valmetille tämä ei ole ja vielä kovin alussa: vasta valmistetaan piirroksia ja prototyyppejä koneista, mutta ehkä jonakin päivänä kehitysmaissa ihmiset voivat saada piirrokset netistä ja rakentaa niiden pohjalta itse traktorin.
Vertaistuottajien työ voi tuottaa rahaakin, mutta mahdollisimman suuren voiton tuottamisen sijaan yritykset pyrkivät yleensä muokkaamaan yhdessä muiden kanssa maailmaa paremmaksi meille kaikille.
Mutta jos oikeasti hyvin toimeentuleva ihminen hehkuttaa, että elämä ilman rahaa on helppoa ja hauskaa, eikö se ole vähän alentuvaa? Miltä oikeasti köyhistä mahtaa tuntua?
Reina Magica ei näe tässä mitään ristiriitaa. Kallion puistokirppiksen ilmaispöydällä kävi monta kertaa nainen, joka oli aidosti ilahtunut ilmaisuudesta ja kertoi, ettei hänellä olisikaan ollut varaa ostaa mitään.
”Minusta on hyvä, että esimerkiksi opiskelijat vievät eteenpäin tee-se-itse-meininkiä ja tekevät esimerkillään ilmaisesta haluttavampaa ehkä muidenkin silmissä. Samalla heille jää enemmän rahaa vaikka maksaa vuokraa.”
Heidemarie Schwermer ja Reina Magica puhuvat jakamisesta, eivät vaihtamisesta. Kun kaikki auttavat toisiaan ja tekevät hyödyllisiä asioita, kaikilla on hyvä olla ja mukavaa.
Mutta kaikkihan tiedämme, että koulujen ryhmätöissäkin kaksi ihmistä tekee työt ja kaksi kerää pisteet muiden siivellä. Ilmiö näkyy kaikessa, mitä ihmiset tekevät yhdessä: on aktiivisia, taakkansa alle musertuvia puurtajia ja niitä, jotka välttelevät kaikkea osallistumista.
Asioiden jakamisen ei tarvitse kuitenkaan olla vaivalloista. Magica kertoo huomanneensa, että kun ihmiset saavat ilmaiseksi tavaraa tai apua, he ovat valmiimpia jakamaan myös omastaan ilman, että heidän pitäisi saada jotakin vastineeksi. Meillä kaikilla on liikaa tavaraa ja liian vähän aikaa.
Silti myös Reinan ilmaispöydän äärellä tingattiin – tosin ihan muista syistä kuin yleensä.
”Useimmat halusivat maksaa edes jotain, etteivät jäisi velkaa. No, yksi tarjosi kaljat, ja siihen suostuimme.”
