Parikymppiset ihmiset kertovat usein itselleen tarinaa, joka selittää, miksi he ovat ainutlaatuisia, siis näkymättömällä tavalla erilaisia kuin ikätoverinsa. Minun tarinani oli tämä: olin sellainen ihminen, joka on nähnyt perheenjäsenen kuolevan. 19-vuotiaana istuin Katajanokan rannassa. Olin vasta tutustumassa poikaan, vaihdoimme elämäntarinoita. ”Sulta on kuollut kauhean monta ihmistä”, hän sanoi järkyttyneenä. Hehkuin itsekästä helpotusta, sillä erityislaatuisuuteni oli tunnistettu. Ajattelin, että minulla on harvinaista tietoa maailmasta. Uskoin, että vain toinen kaltaiseni voisi todella ymmärtää minua. Sitten kasvoin aikuiseksi ja lakkasin kuvailemasta itseäni edes salaa lauseilla, jotka alkoivat ”olen sellainen ihminen, joka”.
Joskus eutanasiasta puhuttaessa palaa tunne siitä, että minä tiedän jotain, minkä vain saman kokemuksen jakaneet tietävät. Muille siitä on vaikea puhua. Hiljattain kävi niin, että puolisonsa kuolemasta puhunut haastateltava mainitsi ohimennen morfiinin ja kipupumpun. Minä kuittasin tuntevani aiheen. Katseemme kohtasivat uudella tavalla: ai sinä olet yksi meistä. Sinäkin tiedät, miten uskomattoman suuri ja helpottava tämä asia on. Siis tämä: kun hoitohenkilökunta kasvattaa syöpäpotilaan morfiiniannostusta elämän viimeisinä viikkoina potilaan ilmaiseman tarpeen mukaan, se tarkoittaa, että jossain vaiheessa annostus kasvaa hengenvaaralliseksi. Lopulta kuoleman tuo kipulääke, ei sairaus. Se on hyvin yleistä. Luojan kiitos näin on. Morfiini leikkaa elämästä päiviä, joista sekä potilaan että omaisten on helppo luopua. Kipu kasvaisi epäinhimilliseksi ennen kuin ”luonnollinen” kuolema vapauttaisi siitä. Kyse on aktiivisesta kuolinavusta, mutta sitä ei kirjata kuolintodistuksiin – virallisestihan Suomessa ei saisi toimia näin. Hämmästelimme haastateltavan kanssa sitä, miten nämä armolliset morfiiniavusteiset kuolemat ovat osalle väestöstä niin tuttuja. Silti eutanasiakeskustelussa teeskennellään, ettei niitä ole. ”Ehkä on parempi, ettei siitä puhuta”, haastateltavani sanoi. Potilaat, omaiset ja hoitohenkilökunta pelkäävät, että jos asia nostettaisiin julkiseen keskusteluun, oikeus morfiinin jouduttamaan kivuttomaan kuolemaan menetettäisiin. Julkinen paine pakottaisi poliitikot säätämään kipupumppuihin turvalliset ylärajat. Elämän puolustajiksi itseään nimittävät tekisivät kärsimyksestä syöpäpotilaiden kuolinvelvollisuuden. Se olisi hirveää, epäinhimillistä. Se veisi kuolevilta oikeuden uneen ja kenties lisäisi tuoreen syöpädiagnoosin saaneiden itsemurhia, joita he jo nyt tekevät 12 kertaa muuta väestöä enemmän.
19-vuotiaana olisin ehkä ajatellut, että morfiinikuolemia ympäröivä hiljaisuus johtuu kokemuksen ainutkertaisuudesta: siitä ettei kuolevan omaista voi ymmärtää kukaan muu kuin toinen samanlainen. Mutta ei, ei tämä asia ole mahdoton selittää. Siitä vaietaan, jotta hyvät lääkärit eivät joutuisi vaikeuksiin ja jotta tätä lain humaania harmaata aluetta ei tuhottaisi. Siinä on jotain romanttistakin. Morfiinia annosteleva lääkäri on peilimaailman Oskar Schindler, joka rikkoo lakia kaikessa hiljaisuudessa antaakseen kärsiville mahdollisimman hyvän kuoleman. Reilua se ei ole. Kuolinapu jakautuu tällä hetkellä hyvin epäoikeudenmukaisesti. Yksi lääkäri nostaa morfiiniannosta potilaan pyytäessä, toinen ei. Syöpäpotilas saa kuolinapua helpommin kuin keuhkoahtaumapotilas, joka ei kärsi kivusta vaan tukehtumisen tunteesta. Kun kuolinapua ei virallisesti ole olemassa, sen vastaanottaminen ei ole kenenkään oikeus. Kukaan ei voi siihen luottaa. Ei kai tämä saa näin mennä? ■
