Odotan yhä sitä päivää, että joku mies avaa keskustelun tekemästään seksuaalisesta häirinnästä

Olin kahdeksanvuotias kun lähdin parhaan ystäväni kanssa retkelle läheiseen metsään. Puiden katveessa levitimme viltin ja otimme eväät esiin. Hetken kuluttua varjoista ilmestyi mies, ehkä neljänkymmenen, tummat hiukset ja leveä hymy, todella valkoiset hampaat, muistan ne yhä. Hän istui alas, jutteli jotain ja hetken kuluttua nousi uudestaan ylös ja kysyi, haluaisimmeko nähdä jotain. Katsoimme ystäväni kanssa toisiamme ja sanomatta sanaakaan aloimme kerätä tavaroitamme. Mies katseli meitä ja veti housut nilkkoihin, kasvoillaan yhä sama, käsittämättömän tyytyväinen hymy. Juoksimme ystäväni kanssa kotiin ja kerroimme vanhemmillemme, ystäväni isä ilmoitti asiasta poliisille.

Olin kahdeksan, ja kuullut jo monta kertaa varoituksen vieraista miehistä, asiattomista ehdotuksista ja teoista. On varmaan sanomattakin selvää, ettei tuo ensimmäinen kerta jäänyt viimeiseksi. Minua on elämäni aikana kourittu, kähmitty, silitelty ja kosketeltu lupaa kysymättä, kutsuttu huoraksi, ämmäksi, pihtariksi ja hakattavaksi. Itse olen säästynyt pahimmalta, mutta lähipiirissäni on monta naista, jotka on raiskattu, pahoinpidelty ja/tai alistettu. Sekä minä että kaikki, kaikki, ystäväni ovat olleet tilanteessa, jossa he ovat joutuneet pelkäämään. Tekijä on kaikissa edellä mainituissa ollut mies.

Naisiin kohdistuva seksuaalinen häirintä ja väkivalta on niin yleistä, että se ylittää uutiskynnyksen vain törkeimmissä tapauksissa, tai silloin kun tekijä on julkisuuden henkilö, jolle tulee kiire pyytää anteeksi, kun tapahtumat ovat vaarassa vaikuttaa julkisuuskuvaan ja töihin. Kuten toimittaja Iida Rauhalammi Ylen Kulttuuricocktailin analyysissään kirjoittaa: ”Lähes 90 % naisista on kokenut seksuaalista häirintää. Kokemuksista puhuminen on yhtä arkista kuin kauppalistan kuvaileminen ystävälle. Niin tavallista ja tylsää, ettei aihetta usein jaksa edes ottaa puheeksi.”

Syksyllä 2017 metoo-liikkeen pyyhkäistessä maailman läpi olin valtavan iloinen ja helpottunut. Kokemusten jakaminen ja lukeminen oli raskasta ja inhottavaa, ja samalla lohdullista – en todellakaan ollut yksin. Ihailin kaikkia heitä, jotka uskalsivat puhua kokemastaan ääneen, ja ymmärsin myös heitä, joilta se olisi vaatinut liian paljon. Keskusteluissa nousi esiin seksuaalinen ahdistelu ja väkivalta, sekä nöyryyttävä ja alistava vallankäyttö etenkin työpaikoilla. Siinä missä naiset vihdoin sanoivat yhteen ääneen, että nyt riittää, miehet tuntuivat olevan hämillään ja epäuskoisia, eikö enää saisi edes flirttailla tai kehua kauniiksi, ja kyllä nyt vähän pitää kovisteluakin kestää. Se, miten eri tavalla seksuaalinen ahdistelu ja vallan väärinkäyttö uhrille kuin tekijälle näyttäytyy, on edelleen valtava ongelma.

Kun näyttelijä Aku Hirviniemen vuosikausia jatkunut asiaton, painostava ja ahdisteleva käytös nousi julkisuuteen, keskustelu oli aivan yhtä kaksijakoista kuin vuonna 2018. Toiset ymmärsivät, että näin ei toimita. Että jos toinen ei esimerkiksi vastaa seksuaalissävytteisiin viesteihin tai sanoo kosketuksen tuntuvan pahalta, on syytä lopettaa, heti ja kokonaan. Toiset ihmettelivät miten joku voi pahastua siitä, että vähän ehdottelee ja hipelöi, varsinkin jos ehdottelun kohde on sosiaalisessa mediassa julkaissut itsestään vähäpukeisia kuvia, eikö silloin juuri tuollaista huomiota tavoittele? Ajatuksen loogisuus on samaa tasoa kuin kuvittelisi ammattinyrkkeilijän toivovan kadulla kenen tahansa vastaantulijan lyövän, että pääsisi vähän tappelemaan.

Olen täydellisen kyllästynyt siihen, että näistä asioista yhä väännetään. Että edelleen on mahdollista vedota tietämättömyyteen, olla välinpitämätön tai katsoa sivusta. Se, että Ylen A-studiossa aikuiset ihmiset käyvät keskustelua tyyliin ”kerrataan nyt vielä ihan varmuuden vuoksi mikä siis on ahdistelua” on aivan naurettavaa. Ennen metoota se saattoi olla jollekin hieman epäselvää, koska niin tämä maailma oli rakentunut ja niin se toimi, mutta ei enää. Ja jos joku kuitenkin on epävarma, aina voi kysyä: onko tämä ok? Usein jo asian puntarointi itsessään on riittävä vastaus kysymykseen. Se, että joku kaikesta tiedosta huolimatta jatkaa asiatonta käyttäytymistään, on sitten eri asia, ja heitähän riittää. Kuin myös heitä, joille mikä tahansa muutos on pelottava, better the devil you know jne.

Raivostuttavinta koko jutussa on se, että tuo vallankumouksellinen aalto minkä metoo synnytti, näyttää nyt virtaavan toiseen suuntaan. Naisten kokemuksiin liittyvä keskustelu tuntuu joka puolella saavan hämmentävän ummehtuneita ja ahdistavia sävyjä ylleen. Positiivista kehitystäkin toki on, kuten esimerkiksi Hirviniemen saama myös julkinen kritiikki osoittaa, mutta laajemman keskustelun taustalla leijuu ajatus siitä, että naisten olisi parempi pysyä ruodussa, kyllä miehet tietää miten hommat hoidetaan.

Tämä(kään) ei toki ole mitään uutta, kuten kirjailija Kaari Utrio huhtikuussa 2018 Helsingin Sanomissa julkaistussa haastattelussa ennusti. Jutussa Utrio kuvaili metoon jälkeisen takaiskun tilaksi, jossa aletaan puhua miehiin kohdistuvasta vainosta, sanotaan, että miehiltä viedään viimeinenkin asema, että naiset valehtelevat ja syyttävät perusteetta. Löydetään ehkä joku, jonka kertomus voidaan kyseenalaistaa, ja lyödään hänet niin syvälle maan rakoon, että muut pelästyvät. Naisille kerrotaan sosiaalisessa mediassa, että he ovat niin rumia, ettei heitä kukaan haluaisikaan kouria. ”Samat, ikiaikaiset argumentit”, Utrio tiivisti.

Samat, ikiaikaiset argumentit. Miten uuvuttavaa, miten typerää. Tyttönä ja naisena olen koko elämäni todistanut ahdistelua ja vallan väärinkäyttöä miesten taholta, ja myös tuntenut koko kehossani sen miten vaikeaa ja paikoin myös pelottavaa siitä puhuminen on. Ja se puhuminen, se on yhä ja aina uhrien vastuulla. Kuinka odotan sitä päivää, jolloin joku mies ensimmäisen kerran aivan oma-aloitteisesti avaa keskustelun siitä, että tietää toimineensa väärin ja selittävän miksi, pyytää anteeksi ilman paljastumisen tuomaa painetta. Lupaan, että saatte puhua ja teitä kuunnellaan.