”Nyt jumankekka se selittäminen poikki” – Sirpa Pietikäinen ihmettelee, miksi kokoomus ei ajattele ympäristöstä kuten taloudesta

Joskus on matkustettava kauas, tai edes Brysseliin, että näkee lähelle.

”Mä palaan tähän varmaan 50 kertaa, mutta mun on ihan mahdoton ymmärtää, miksi kokoomus ei ajattele ympäristöstä niin kuin se ajattelee taloudesta”, sanoo kokoomuksen europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen työhuoneessaan.

”Jos minä johtaisin kokoomusta, mä ihan oikeasti tutkiskelisin viikonlopun yksinäisellä saarella sydäntäni. Mikä menee pieleen, jos EK [Elinkeinoelämän keskusliitto], rahoitussektori ja järkevät menestysbisnekset ovat radikaalimpia kuin kokoomus.”

”Ennen EK vihas mua. Nyt me ollaan suunnilleen bestiksiä. Bisnesmaailma kyselee multa, mitä siellä kokoomuksessa pitäisi tehdä ja mitä ihmettä siellä tapahtuu. Kyllä mä olisin siitä huolissani. Me ollaan sivistyspuolue!”

Pietikäisen asento nojatuolissa on reteä, jalat ja nilkat paljaat, ääni raspimaisen käheä. Pientä flunssaa, ei kuitenkaan koronaa. Avustaja on huudellut viereisestä toimistokopista, että vieraalle pitää sitten tarjota mahdollisuus käyttää maskia.

Kaulalla roikkuu pienen nyrkin kokoinen sydänkoru. Se heilahtelee, kun meppi blastaa menemään.

Pietikäinen on huhtikuun puolivälissä 64-vuotias. Vanhetessaan muuttuu enemmän omaksi itsekseen, hän sanoo.

Brysselissä hän on ollut 15 vuotta. Pidempään on ollut vain Heidi Hautala, joka on kuitenkin käynyt välissä kotimaan politiikassa. Paikan Pietikäinen sai varasijalta, kun Alexander Stubb palasi mepinpestistä Suomeen ulkoministeriksi.

Kokoomukseen Pietikäinen on kuulunut pian 50 vuotta. Se oli joskus eri puolue kuin nyt. Pietikäinen itse on muuttunut puoluettaan vähemmän, hän arvioi.

”Kokoomuksen ensimmäisessä ohjelmassa sanotaan, että uhrauksia pelkäämättä on taisteltava vähäväkisen kansanosan aseman parantamiseksi. Voisitko kuvitella nyt meidän vaalilauseeksi?”

”Ei tarvitse vastata.”

”Se oli kuuluisa retorinen kysymys.”

Kokoomus muuttui joskus 1990-luvun alussa. Pietikäistä tukenut Ilkka Suominen lähti eduskunnasta Alkon johtoon, ja toisen tukijan Pertti Salolaisen asema puolueessa heikkeni. Puolueen konservatiivit ja markkinaliberaalit löysivät toisensa. Sauli Niinistö nousi johtoon, eikä luonnonsuojelija Pietikäinen saati hänen sosiaalireformistinen linjansa ollut suosiossa.

Yksin koditonna, kuului Imagessa vuonna 1994 julkaistun ison henkilökuvajutun otsikko.

Pietikäinen pysyi optimistina. Vuonna 1997 hän arvioi Suomen Kuvalehdessä, että vastareaktio ”taloususkovaisuudelle” tulee kyllä. Äänestäjät kyllästyisivät koviin ja välinpitämättömiin arvoihin. Ei menisi kuin muutama vuosi, ja hyvinvointiyhteiskunta olisi myös kokoomuslaisille muutakin kuin ”passivoiva ja lamauttava kuluerä”.

Tuolloin hän ihmetteli sitäkin, kuinka kokoomus puolustaa yksilönvastuuta mutta rakastaa vahvaa johtajaa. Puolueen valtavirrasta poikkeavien ajatusten esittäjiä pidettiin ”ikkunankivittäjinä, jotka rikkovat perherauhaa”.

No, kuinka kävi. Kaksikymmentäkuusi vuotta myöhemmin Pietikäinen on siinä iässä ja asemassa, että hän voi kivittää ikkunoita. Mutta asetelmat ovat kääntyneet: nyt se on hän, joka on taloususkovainen ilman, että puolue kuuntelee.

”Elämänkokemuksen myötä musta on tullut suvaitsevaisempi, mutta ympäristöasioissa mun malttamattomuus kasvaa. Me ollaan 30 vuotta kuunneltu selittämistä, miksi ei voida tehdä. Nyt jumankekka se selittäminen poikki. Jos nyt vaan ruvettaisiin tekemään”, hän sanoo.

”Ehkä mä oon sittenkin vähän radikalisoitunut, mutta en nyt mitenkään merkittävästi.”

Ikävästi voisi todeta, että Pietikäisen kokoomuslaisuus on 1970-luvulle jämähtänyttä kokoomuslaisuutta.

Hän kasvoi Hämeenlinnassa. Isä oli taiteilija, äiti sairaanhoitaja, ja kotona vaalittiin sivistysarvoja ja luettiin lehtiä. Kirjastosta löytyi vaikka ja mitä, selailemalla ja kannen perusteella. Rachel Carsonin Äänetön kevät ja Karl Marxin Pääoma, esimerkiksi. Jälkimmäisen hän luki ystävänsä kanssa 13-vuotiaana.

”Ymmärrettiin siitä, mitä ymmärrettiin.”

Ystävästä tuli kommunisti, mutta kun Pietikäinen oli 15-vuotias, hän marssi kokoomuksen paikallisosastoon ja halusi liittyä. Silloin puolueessa oli kunnon meno: radikaali ja sivistynyt. Se veti nuoria intellektuelleja puoleensa. Kari Palonen, Jouni J. Särkijärvi, Martti Koskenniemi ja se yksi tamperelainen taloussosiologi, sano nyt kuka, Pietikäinen muistelee.

”Se jengi kannatti 90 prosentin perintöveroa, koska niiden mielestä omaisuuden ei pitänyt kasautua. Siinä porukassa mä olin oikeistolainen.”

Vasemmistolainen vaihtoehto oli – ainakin Pietikäisen muistikuvissa – yksi, itsehyväinen ja ehdoton totuus. Kokoomuksessa innosti filosofi Karl Popper, joka uskoi päinvastaiseen. Popperille tieteen lähtökohta oli, että se pitää voida todistaa vääräksi. Se oli vastamyrkky marxilaisuudelle.

”Mä oon demokratiauskovainen, mä moniarvoisuus­uskovainen. Se tulee Popperista: Kukaan meistä ei hallitse totuutta, ja jos sattuisi hallitsemaan, niin ei hän tietäisi, että näin sattui käymään”, Pietikäinen sanoo ja kuulostaa kuin resitoisi filosofia ulkomuistista. (Sitaattia ei löydy Googlella.)

Pietikäinen olisi halunnut tutkimaan orankeja Borneolle, mutta opinto-ohjaaja nauroi hänen toiveelleen. Seitsemän laudaturin kiltti tyttö lähti Helsinkiin kauppakorkeaan. Eduskuntaan hänet valittiin vuonna 1983, pikkuvanhana 23-vuotiaana.

Pietikäinen kertoo, miten tuolloin ympäristöasioita oli vielä helppo ajaa kokoomuksessakin. Juuri kenenkään sykettä ne eivät nostaneet. Ongelmia saatiin ruksittua yli. Kaupunkien jätevedet kuntoon, metsäteollisuuden samoin. Otsonikato, paperin kloorivalkaisun kielto, rantojensuojeluohjelma.

Vuonna 1983 Suomeen oli perustettu ympäristöministeriö. Sekään ei olisi tapahtunut ilman kokoomusta, Pietikäinen korostaa.

”Silloin annettiin kyllä ymmärtää, millaista populismia ja jälkeenjääneisyyttä sen vastustaminen oli.”

Vuonna 1991 Pietikäinen nousi ministeriön johtoon Esko Ahon hallituksen ympäristöministeriksi. Suojeltiin metsiä, tehtiin Natura-ohjelma. Niihin aikoihin kokoomuksessa alkoi näkyä avomielistä ympäristövastaisuutta, mikä järkytti Pietikäistä. Sivistyspuoluehan tämän piti olla!

Ministerinpesti oli ”hirvittävän veristä vääntöä”. Kauden suurin hanke, maankäyttö- ja rakennuslaki ei enää mennyt läpi.

32-vuotias Pietikäinen oli liike-elämän herroille sopiva sylkykuppi, omasta mielestään tosin sen verran feministi, etteivät uhoilut ja uhkailut pelottaneet.

”Politiikassa itseään vahvoina pitävät miehet, ei kaikki, tykkää siitä, jos he ovat aurinkoja ja muut ympärillä kuita heijastelemassa heidän valoaan. Kun sitä kyseenalaistaa ja on nainen, saa hankalan akan maineen.”

Tuolloin Pietikäisen ylipainoa haukkuivat oman puolueen poliitikot ja lehtitoimittajat. Viime aikoina mieleen on tullut, että 30 vuodessa on päästy vain vähän eteenpäin.

”En taida tuntea kuule yhtään miesministeriä, joka olisi joskus juonut viinaa tai tanssinut julkisessa paikassa naisen tai toisen miehen kanssa. Ei kyllä tule mieleen. Ei ole katso miehillä tapana”, Pietikäinen pauhaa.

”Niin mikä kohu lähtee siitä Marinin käytöksestä? Olisinko itse menetellyt niin tai oliko se nyt jotakin erityisen järkevää? Tuskinpa. Mutta pikkuinen bilevideo, ja täällä ollaan tuutit täysillä! Who cares! Olisi nyt ollut edes alasti!”

Euroopan parlamentin päärakennus Altiero Spinelli on kuin valtava laiva, sanoo Pietikäisen harjoittelija Lotta Yli-Hukkala-Siira. Kieltämättä: rakennus on loppuysärin postmoderni lasilinna täynnä hämäriä käytäviä, kokolattiamattoa ja koppimaisia huoneita.

Yli-Hukkala-Siira on laitettu näyttämään vieraalle paikkoja. Rakennuksen keskusaukio on Voxbox, valtava avotilastudio, jossa mepit voivat kuvata ja nauhoittaa tärkeitä EU-asioitaan kanaviin ympäri internetiä. Sen nurkassa konservatiiviryhmä ECR:n mainos julistaa Puolan uhriutta toisessa maailmansodassa. Yhdessä sairaalamaisessa epätilassa nököttää kolmemetrinen kuva itse EU:n perustajaisä Spinellistä. Alakerrassa on kampaamo, jossa vähän kaikki käyvät, kuulemma. (Myöhemmin Pietikäinen sanoo, että hän ei sitä virhettä enää tee.)

”Tästä Zelenskyi tuli ja tää oli ihan täynnä”, Yli-Hukkala- Siira sanoo yhdestä ilmeettömästä aulasta. Hyvänä päivänä pelkästään parlamentissa kulkemalla tulee 10 000 askelta täyteen.

Eurooppalainen eliitti liikkuu. Parlamentin kulkijoiden vaatteista ja ryhdistä näkee, että tänne todella on kokoontunut koko maanosan parempi väki.

Täällä viihtyy myös Pietikäinen. Ei vähiten siksi, että hän vihaa talvea. Hän asuu lähellä parlamenttia. Kolme korttelia yhteen suuntaan ja neljä toiseen. On helppo olla vieraassa maassa, jos kaksi kolmasosaa kaupungin muustakin väestöstä on muualta tulleita, hän sanoo. Se luo omanlaistaan sosiaalista liimaa. Jos päivä parlamentilla venyy, algerialainen kalakauppias voi käydä jättämässä Pietikäisen kotioveen kalapussin ja hintalapun. Jos Pietikäistä ei ole näkynyt hetkeen, heti kysellään, missä madame Sirpa on ollut.

”Jos meille tulisi miljoona ihmistä Suomeen, eikä viikossa vaan sanotaan nyt hallitusti muutamassa vuodessa, niin se olisi uskomaton ruiske meidän kansantalouteen, kiinteistöjen arvoihin ja yrittäjyyteen”, Pietikäinen sanoo.

Erityisesti hänelle sopii se, että hän saa olla uusien ja tärkeiden asioiden päällä, lukea, perehtyä ja tavata fiksuja ihmisiä, sillä sitä työ parlamentissa lähinnä on. Pietikäinen istuu talous-, tasa-arvo- ja ympäristövaliokunnissa. Lisäksi hän sanoo lukevansa noin sata kirjaa vuodessa, koska opetteli kauppakorkeassa pikalukemistekniikkaa.

Mutta paras tunne on hiffaaminen.

”Mä oon monta kertaa sanonut elämässäni, että oivallus on parempaa kuin seksi. Eikä se seksikään huonoa ole.”

Hän näyttää fiksuna pitämilleen asioille peukkua. Talouskommentaattori Martin Wolfin uusi kirja: peukku. Huomautus, että EU:n suurin hiilinielu on tätä nykyä Keski-Euroopassa eikä Suomessa: peukku. Tšekkiläinen laki, jonka mukaan julkista kilpailutusta ei saa toteuttaa, jos osallistujia on vain yksi: peukku.

Tšekin esimerkki on erityisen fiksu siksi, että se osoittaa, miten sääntelyä lisäämällä voidaan parantaa markkinoiden toimintaa ja säästää rahaa.

Sääntelyn tärkeys on Pietikäisestä asia, jota bisnes, kokoomus ja hänen europarlamenttiryhmänsä Euroopan kansanpuolue eli EPP eivät meinaa hiffata.

”Yrittäjille elämä menee ihan hankalaksi, jos ei ole ennustettavuutta ja ennakoitavuutta, vaikka tietyllä hetkellä voi ottaa päähän, että pitää hoitaa tietosuoja paremmin tai ruveta laskemaan due diligenceä”, hän sanoo.

Yleensä liike-elämämyönteisiä poliitikkoja on voinut jakaa akselille sen mukaan, haluavatko he turvata firmojen etuja vai pitää markkinan mahdollisimman kilpailullisena. Pietikäinen taas sanoo, että varsinkin, mitä vihreään siirtymään tulee, jälkimmäinen mahdollistaa ensimmäisen. Se haluaa miettiä markkinataloudelle säädöksiä, joiden tuella voidaan tehdä ”hulluna puhdasta ja sananmukaisesti puhdasta bisnestä”.

Kokoomus ja EPP ovat Pietikäisen mukaan parhaimmillaan siinä, miten ne ymmärtävät taloudellisia mekanismeja. Liiallinen velkaantuminen johtaa velan pääomittamiseen. Jos johonkin asiaan alkaa liittyä riskejä, pääomat siirtyvät pois. Mutta mitä ympäristöasioihin tulee, vastaavia faktoja ja niistä seuraavia riskejä ei meinata suostua myöntämään. Tutkimustietoa olisi ”kirjastollinen”. Sen sijaan Pietikäinen saa kuulla olevansa ”vihervassari”, joka suhtautuu ”tunteella ja ideologisesti ympäristöön”.

”Ne suuttuu ja sanoo, että kamoon, et sä voi verrata taloutta ja ympäristöä näin”, Pietikäinen sanoo.

Siitä on hiffaaminen kaukana.

Parlamentissa moni onneksi hiffaa, toisin kuin ”mölynaamat”.

Pietikäisen mukaan kolmannes saksalaisista EPP:läisistä on fiksuja mutta ”juubelin konservatiivisia”. Italialaisista hän ei halua edes puhua. Yllättäen puolalaiset ovat kovin edistyksellisiä. Tunkkaisen idän paras aines on aivovuotanut liberaaliin länteen.

Pietikäinen arvostaa puolalaiskollegoitaan erityisesti siksi, että he eivät suhtaudu kivihiilen vääjäämättömään alasajoon ”hullun lailla”, vaikka se on heille kansallinen identiteettikysymys siinä missä metsät suomalaisille. Sen sijaan he toteavat, että rasti on hankala, se vaatii siirtymäaikoja, mutta on silti hoidettava, koska kyse on isommista ja tärkeämmistä asioista.

Entä suomalaiset EPP:n mepit, siis Pietikäisen kokoomuslaiset kollegat. Hiffaavatko he metsäasiat näin?

Pietikäinen puristaa huulensa kiinni ja pudistaa pikkuisen päätään.

Tällaista EU-politiikka on. Kansallisia sokeita pisteitä ja niihin liittyviä epäpyhiä alliansseja. Espanjalaisilla härkätaistelu, italialaisilla tonnikala, saksalaisilla polttomoottoriautot, hollantilaisilla maatalous, puolalaisilla kivihiili, suomalaisilla metsä.

”Tiedätkö sä sellaisen lastenlaulun. Se on mun lempilauluja. Minä olen Miiry, sinä olet Maaru. Sinä olet tyhmä, minä olen tuhma. Se jatkuu tällaisella rallatuksella. Me tehdään neuvostossa Miiru ja Maaru -politiikkaa. Tue meitä metsäasioissa, niin tuemme teitä teidän tärkeässä asiassa”, Pietikäinen sanoo.

Ja taas mennään.

”Mitähän seuraa, jos poliittisilla päätöksillä ei voi säädellä hiilidioksidikuormaa? No kymmenen vuoden kuluttua teollisuus itkee ja huutaa, kun normeja muutetaan koko ajan ja on hankala investoida oikein. Niillekin olisi parempi, että seuraavan 30 vuoden tavoitteet tietäisi kerrasta. Mutta kun niitä yritetään korottaa, me käydään se koko, anteeksi, saatanan sirkus uudelleen. Sama lobbaus, samat valitukset, sama retoriikka. Lopulta EU on taas paha.”

”Kun mä puhun [EU:n vihreän siirtymän suunnitelma] Fit for 55:stä, mä aloitan aina, että älkää kuunnelko poliitikkoja tai edes minua. Poliitikoille riittää se, mitä me ollaan kyetty sopimaan. Tiede sanoo, että ei riitä, vaan päästövähennyksiä on 30 prosenttia liian vähän. Jos te haluatte varautua tulevaisuuteen, kuunnelkaa tiedettä.”

Kello on kuusi illalla, Luxemburgin aukiolla parlamentin edustalla puhaltaa hyinen tuuli. Aukion keskellä olevasta tehtailija John Cockerillin patsaasta on sutattu yli sana intelligence. Tilalla lukee feminisme.

Sirpa Pietikäistä ei näy missään, mutta kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hän saapuu, nilkat yhä paljaina kuin pahaisella teinillä.

”Jäin suustani kiinni”, hän pahoittelee ja ohjaa sisään läheiseen ravintolaan. Menussa on kulhoja, burgereita, salaatteja, lihaa, hän esittelee. ”Kaikki on tasaisen ok.”

Pietikäinen puhuu ranskaa sujuvasti. Sen hän on oppinut jo kouluaikoina. Olutta varmaan juodaan, hän ehdottaa. ”Big”, hän täydentää toimittajan tilausta ennen kuin tarjoilija ehtii kysyä, minkä kokoinen lasillinen vaaleaa belgialaista olisi hyvä.

Pian Pietikäinen haarukoi caesar-salaattiaan ronskisti, ottaa reiluja kulauksia tuopistaan ja jatkaa paahtamista.

Nyt häntä risoo, kuinka Suomessa ei tiedetä mitään EU:sta. ”Eurooppa-kuplaa” on seurattava Politicon tai Financial Timesin sivuilta. Suomalaismedioilla on kirjeenvaihtajansa Brysselissä, mutta Pietikäinen sanoo törmäävänsä heihin ani harvoin.

”Suomessa toimittajilta menee läpi ihan mikä tahansa puppu EU-politiikasta. Ihmiset saa väärän käsityksen. Aivan kuin täällä elettäisiin pellossa ja tää olisi irti maailmasta. Aivan kuin täällä ei olisi oikeusmekanismeja, ainakaan tiukempia kuin Suomessa.”

EU-komissio on monessa mielessä ideaali lainsäädäntömasiina: se nojaa ehdotuksissaan tieteelliseen evidenssiin ja puskee lobbausmyrskyn läpi yhteiseurooppalaista agendaa. Silti Suomessa komission ehdotusten ympärille nousee tai nostetaan kerta toisensa jälkeen pähkähulluja liioittelukampanjoita, jotka alkavat elää omaa elämäänsä.

Pietikäinen kertoo huvittuneen pöyristyneesti taksonomia-asetuksesta, joka on eräänlainen sijoituskohteille annettava ekomerkki. Pietikäinen puuhasi vuosia sen parissa. Puhui siitä eduskunnassa, lähetteli toimittajille tiedotteita ja yritti kertoa kollegoille.

”Siihen ne oli, että jaajaa, mitäs muuta kuuluu.”

EU:n lainsäädäntöneuvotteluista, trilogeista, asetus tuli vuonna 2019, Suomen EU-puheenjohtajakauden aikana. Silloinkaan ei kiinnostanut.

”Siitä meni kaksi vuotta ja alkoi huuto. Taksonomia ja metsät perkele! Kuka tätä on ollut tekemässä? Minä! Yritin kyllä kertoa, että musta se on ihan hyvä juttu”, Pietikäinen sanoo.

Sama juttu ennallistamisasetuksen kanssa. Suomessa eduskunta, kokoomusta myöten, oli hyväksynyt EU:n biodiversiteettistrategian, jonka pitäisi pysäyttää luontokato vuoteen 2030 mennessä ja samalla palauttaa jopa kolmannes Suomen pinta-alasta oikeudellisen suojelun piiriin.

Kun maat eivät kuitenkaan tehneet tarpeeksi luonto­kadon pysäyttämiseksi, toisin kuin ovat kaksikymmentä vuotta luvanneet, komissio joutui antamaan esityksen ennallistamisasetuksesta. Se siis pakottaa maat toimimaan.

”Ja koko jengi huutaa tuolla pitkin kattoja ja teitä, että EU:lla ei ole toimivaltaa ja Suomi on nukkunut pommiin vaikuttamisesta. Ei metsä oo mikään alue, jota lainsäädäntö ei koske. Jos siellä tekee luontotuhoja, jo nyt uhanalaiset lajit ovat EU-lainsäädännön piirissä.”

Pietikäinen pitää kuviota MTK:n ja keskustan – ”en mä tiedä, ketä siellä on” – menestyksekkäimpänä lobbausoperaationa. Siitä ei juuri puhuttu, että yhtä lailla asetus koskee Itämeren suojelua, muita vesistöjä ja kaupunkialueita, eivätkä vain keskustalaista Suomea.

”Tällaisia ihmiset on. Mä sanon, että housus palaa, niin ne alkaa juosta ympäriinsä, että palaa palaa.”

Tätä kaikkea kutsutaan eurooppalaiseksi politiikaksi, ja kuten huomata on saattanut, se on teknistä ja kiemuraista. Meppien kestotuska on tehdä siitä yhteistä ja tavoitettavaa. Suomessakaan EU:sta ei tiedetä tai välitetä, mutta lopulta huudetaan.

”Oletko nähnyt yhdenkään suomalaisen puolueen ohjelmapaperissa mainintaa taksonomiasta, due diligencestä tai kestävästä rahoituksesta.”

Eurooppalaisesta politiikasta on kuitenkin tulossa tärkeämpää kuin se on koskaan Suomen EU-taipaleen aikana ollut. Ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi tarvitaan biljoonatolkulla uusia vihreitä investointeja. Ja mitä enemmän korot nousevat, sitä vähemmän yksityistä sektoria kiinnostaa investoida. Tarvitaan siis julkista rahaa, joka tulee varmaankin EU:lta.

Pietikäinen näyttää peukkua.

Yhteisvelkamekanismit eivät ole uusi asia. Niitä on suunniteltu vuosikaudet. Malleja on tarjolla tulkinnasta riippuen kahdeksan tai yhdeksän, Pietikäinen kertoo.

”Mun mielestä on olennaisen tärkeätä, että yhteisvelasta puhuessa mainitaan, mitä mallia kyseinen puhuja tarkoittaa. Jos sille sanoo kategorisesti ei, pitää aina vaatia tarkennusta, mistä mallista on kyse vai kaikista.”

”Jos sulla on minuutti, niin selitän.”

Luento kestää vartin. Tarjoilija tuo lisää olutta.

Ensin yksi malli, Pietikäisen mukaan oikein hyvä. Siinä EU-maat jaetaan kahteen osaan. Kasvu- ja vakaussopimusta, siis velka- ja alijäämärajoja, noudattavat maat pääsevät A-bondien piiriin, eli ne saavat velkaa matalammalla korolla. Riski on vähäinen, mutta niin on myös bondeihin sijoittaneen tuotto. B-bondeihin laitetaan talouttaan huonommin hoitaneet maat. Niissä riski on suurempi, mutta tuotto parempi.

”Miksi kukaan ostaisi B-bondeja? Minä ostaisin. Mikä on todennäköisyys, että koko Etelä- ja Itä-Eurooppa romahtaa samanaikaisesti.”

Samalla EU:n tähän asti sormien läpi katsotut velka­ohjeistukset muuttuisivat taas merkityksellisiksi, kun niiden puitteissa määritettäisiin, pääseekö maa kalliimpien vai halvempien korkojen piiriin. Pietikäisen mukaan A-maaksi voisi päästä, jos velkaa olisi enimmillään 70–80 prosenttia bruttokansantuotteesta. Nykyisessä kasvu- ja vakaussopimuksessa raja on 60 prosenttia, Suomella on velkaa noin 72 prosenttia.

Tätäkin parempi ratkaisu, suoranainen no-brainer, olisi Pietikäisen mielestä perustaa eurooppalainen valuuttarahasto EMF, joka näitä lainoja tarjoaisi.

”Yritin saada Suomen ajamaan sitä EU-puheenjohtajakaudella, mutta eipä siihen oikein kukaan Elina Valtosen lisäksi ihastunut.”

Rahasto olisi itsenäinen suhteessa politiikkaan, kuten Euroopan keskuspankkikin, ja se määrittäisi tiukasti, mihin kaikkeen lainaa voitaisiin myöntää. Lyhyesti: järkeviin rakennemuutoksiin, ei mihinkään ”pöllöön” eli vanhoja fossiilisia rakenteita pönkittäviin. Kun velkamekanismissa kaikilla mailla olisi yhteiset pelisäännöt, se olisi Suomen ja muiden pienten maiden etu.

Koska pysyviä ”vallansiirtoja Brysseliin” pelätään, EU:ssa on hoidettu viime aikojen kriisit improvisoimalla. Eurokriisin aikainen EVM ja koronakriisistä seurannut NextGeneration- EU-rahasto ovat olleet EU-budjetin ulkopuolisia, siis valtioiden välisiä, pelastuspaketteja. Hallitusten välisissä järjestelyissä isojen jäsenvaltioiden valta korostuu.

”Kuvitteleeko aikuisten oikeesti joku, että Kyprosta tai Maltaa tuetaan samalla tavalla kuin Saksaa tai Ranskaa”, Pietikäinen sanoo.

Fennofiilin pitää aina kannattaa vahvaa komissiota ja vahvaa yhteistä lainsäädäntöä, Pietikäinen sanoo. Silloin rahat ovat monen lukon takana, ja niistä päätetään demokraattisemmin, ennalta sovituilla säännöillä.

Pietikäisen mielestä tämä on Suomen tärkein talouspoliittinen kysymys tällä hetkellä, mutta siltä ei vaikuta.

”Montako artikkelia oot nähnyt tästä Suomessa?”

Seuraavana päivänä Pietikäinen ottaa jälleen vastaan työhuoneessaan Spinellin lasilinnan hämärissä sokkeloissa, avokonttorivapaalla vyöhykkeellä. Työhuone on ahdas, sisustettu kerrostuneella tavaralla: paperikasoja, viherkasveja, karttapallo, kuohuviinipullo ja vitriinihyllyt, jotka ovat kuulemma vihreiden entisen mepin Satu Hassin vanhat. Pietikäinen ei pidä uusien asioiden ostamisesta.

Sohvalta näkisi siirtomaaherra Leopoldin mukaan nimettyyn puistoon, ellei ikkunaa peittäisi muuri limenvihreitä muistikirjoja, joiden kansissa lukee kiemurtelevin kirjaimin Sirpa. Ne pitäisi kuulemma siirtää parempaan paikkaan.

Nyt sohvalla istuu kaksi eläinoikeuslobbaria, jotka tietävät, että Pietikäinen osaa ja haluaa ajaa heidän asiaansa EPP:n ryhmässä. Komissio on uudistamassa kemikaaliasetus REACHia. Ongelma on, että kun säänneltyjen kemikaalien määrä on lisääntynyt ja rajat tiukentuneet, samalla myös eläinkokeita on alettu tehdä aiempaa enemmän. Pietikäisen mielestä testit tulisi hoitaa halvemmilla ja tarkemmilla kantasolupohjaisilla tutkimuksilla. (Sittemmin komissio jätti esityksen antamatta, sillä tiesi, ettei se voisi mennä läpi.)

”If I don’t get what I want, I will vote against”, Pietikäinen hyvästelee vieraansa.

Aamulla Yle on julkaissut eduskuntavaaligallupin, jossa kokoomuksen suosio on jälleen hiipunut hieman. Pietikäinen ei jaksa huolestua. Vaaleihin on vielä lähes kuukausi. Ehtii tapahtua vaikka mitä. Hallituskokoonpanot saavat hänet kuitenkin muotoilemaan sanojaan.

”Kyllä mä näen kokoomus–perussuomalaiset-kombon… hankalana, haastavana, mahdottomana ihan. Siinä varmaan kummankin huumorintajua koetellaan, mutta mua kiinnostaa enemmän meidän ja minun huumorintaju, jos mennään EU-politiikkaan, ympäristöpolitiikkaan ja ihmisoikeuksiin.”

(Helsingin Sanomien vaalitentissä Petteri Orpo sanoi, että puolue on valmis leikkaamaan kehitysavusta.)

Pietikäisen puoluekanta jaksaa ihmetyttää monia. Tyypillinen suomalainen EU-uutinen on raportoida, että taas kokoomusmeppi Pietikäinen on äänestänyt samalla tavoin kuin sosialistit ja vihreät. Ryhmässä hänen eriäviin kantoihinsa on kuulemma totuttu, eikä parlamentissa ole ryhmäkuria.

Mutta kenties näistä äänestyksistä johtuen moni toimittaja on kysellyt häneltä, miksei hän saman tien loikkaa vihreisiin. Muilta poliitikoilta puolueiden vaihtamisesta kysellään harvoin. Miksi Pietikäisen pitää vastata asiaan toistuvasti?

”Musta se olisi kysymys, joka pitää esittää kokoomuksen johdolle. Miksi kokoomus on sellainen puolue, että Sirpa Pietikäiseltä tekee mieli kysyä, miksi hän kuuluu teihin. Että mikä teissä on vialla?” hän vastaa.

Mutta eivät Pietikäisen jutut vihreidenkään nykymenolta kuulosta. Hän puhuu kuin suuryritysten ja rahoitussektorin ylin ystävä. Raha on paljon kuviteltua tehokkaampi väline ilmastokriisin ratkaisuun. Esimerkiksi EU:n päästökaupan korruptoituneisuus vain on aiheuttanut brändivahinkoa sille.

Vihreissä Pietikäistä kyllästyttää myös se, että puolue on muuttanut mieltään ydinvoimasta. Se on hänestä kuin tuhlaajapojan kotiinpaluu.

”Ja niin isä juoksi tielle vastaan kädet auki, sieltä sinä pieni vihreäni tuletkin!” Pietikäinen siteeraa Raamattua niin, että toimisto raikuu.

”Jos maailman suurimman varainhoitoyhtiön Blackrockin Euroopan pomo sanoo, että he eivät koskaan kutsu sijoituksia hiileen, kaasuun tai ydinvoimaan vihreiksi sijoituksiksi, keneen tässä pitäisi uskoa. Komission tahtoon ja kanttiin, parlamenttiin tai lobbareihin? Siinä joukossa Blackrock alkaa kuulostaa edistykselliseltä. Ei niitä ole yleensä Greenpeaceen sekoitettu.”

Pietikäinen on vastustanut ydinvoimaa aina – ja vastustaa yhä. Hänestä se on itkettävä virheinvestointi ja kymmenien tuhansien vuosien riski, jota ajaa miehinen hybris. Ennen kaikkea sen rakentaminen on niin hidasta, että ilmastokriisin kannalta tilanne on too late. (Petteri Orpo linjasi maaliskuussa, että uuden ydinvoimalan rakentaminen on Suomen tulevan hallituksen energiapolitiikan kulmakivi.)

Ennen kaikkea suurta tasakuormaa tööttäävä ydinvoimala ja vaihtelevalla teholla toimivat uusiutuvat eivät ole hyvä pari. Jälkimmäiset vaativat säätövoimaa, johon ydinvoimala eli ”1000 megawatin palikka” ei sovellu. Sen tueksi tarvittaisiin siis esimerkiksi kaasuturbiineja.

”Kukaan, joka oikeasti näitä hiffaa, ei missään ja koskaan halua molempia. Mutta poliitikot, varsinkin vihreät, haluaa. Mulla on siihen aina ikävä ja ystävällinen kysymys, mistä sä ton teorian repäisit ja miten se toimii tuolla sähköverkossa, voisitko kertoa?”

”Siitä alkaa äkkiä ydinvoimalobbareiden loukkaantuminen ja nimittely nokikanaksi. Kannattaa fossiilisia ja on tyhmä kuin kana, siis nokikana.”

2000-luvun alkuvuosina Pietikäinen uskoi bioenergian tulevaisuuteen ja puhui sen puolesta lehdissä.

Vuoden 2001 IPCC-ilmastoraportin optimistisin vaihtoehto oli, että ilmasto lämpenisi vain 1,4 asteella vuoteen 2100 mennessä. Siihen mennessä hakatut metsät ehtisivät kasvaa takaisin sitomaan hiiltä. Pian alkoi kuitenkin paljastua, että ollaankin paljon pahemmalla uralla. Selväksi kävi, että kaikki mahdollinen nielu tarvitaan nyt.

Keskustalaisten ja heille tärkeiden eturyhmien on ollut vaikea tajuta se. Siksi Pietikäistä ei enää vihaa elinkeinoelämän EK vaan maa- ja metsätaloustuottajien MTK.

”Mä olen satoja tunteja istunut MTK:n kanssa ja uskonut, että yhteinen sävel löytyy, kun vain yrittää. Mutta ei se löydy. Osassa heistä se laukaisee jonkin emotionaalisen osan, tiedätkö, että sinä hippi et meidän metsiä suojele. Se on masentavaa. Hirveän masentavaa.”

Entä kokoomus sitten. Mitä se haluaa ja kenelle? Vaaleissa puolueen suuri lupaus on ollut laskea ansio­tuloverotusta prosentilla ja passittaa työttömiä töihin nykyistä innokkaammin. Keskituloiselle veroetu tarkoittaisi lähinnä ylimääräisiä kymppejä käteen kuussa. Banaalit ovat sivistyspuolueen haaveet.

Edellisenä päivänä Pietikäinen on perustellut puolueen kantaa sillä, että tietenkin ihmiselle kelpaa raha, jos sitä näin hänelle tarjotaan.

Hänestä kyse on laajemmasta yhteiskunnallisesta eetoksesta. Taloudesta on tullut pyhä. Menestyjiä ja voittajia hekumoidaan välittämättä siitä, ovatko he polkeneet muita alleen.

”Jos Myttyräisen osastopäälliköstä ei tule mitään, se on hänen vikansa, koska hänellä ei ollut kilpailukykyä. Ahneudelle kukaan ei sano talouslogiikassa mitään. Ei kysytä, että mihin sä tarvitset sitä isompaa uima-allasta”, Pietikäinen sanoo.

Kun ”tahdon teknologia” on talous, kokoomus luonnollisesti toistelee sitä.

”Kilpaillaan, menestytään, murut tippuu pöydiltä. Ei siihen kuulu sanoa vastaan.”

Mutta eivät toiset puolueet ole sen parempia. Pietikäisen mukaan sosiaalidemokraattius on sekin kutistunut ”sosiaali­politiikan boksiin”, jossa pidetään köyhistä huolta. Muuten demaritkin ovat vain yksi puolue muiden joukossa, huolehtimassa kilpailukyvystä ja siitä, ettei kukaan koske meidän metsiin.

Kun yleviä poliittisia missioita ei ole kenelläkään – ”paitsi ehkä vihreillä, mutta en mä siitäkään aina tiedä” – vaaleissa päädytään riitelemään siitä, kuka saa lisää hiluja ja kuka ei.

Sirpa Pietikäisellä on kuitenkin ehdotus.

”Tää maapallon pelastaminen kelpaisi missioksi. Tai kestävä yhteiskunta. Vassaritkin voisivat olla mun mielestä tässä radikaalimpia. Niiden pitäisi ehdottaa sellaisia asioita, että mulla menisi pulla väärään kurkkuun.”

Tulee torstai-ilta. Parlamentin työviikko on ohi. Parlamentin kellarista virtaa mustia autoja kohti lentokenttää. Pietikäinen on Brysselissä maanantaista tors­tai-iltaan. Niin moni muukin meppi. Lennot ovat täynnä tuttuja.

Perjantai on asiainhoitopäivä Suomessa. Pietikäinen aikoo mennä kahdeksaksi keskustelemaan REACH-uudistuksesta Euroopan kemikaalivirastoon Hietalahteen Etelä-Helsinkiin. Sieltä kotiin Hämeenlinnaan, jossa odottavat ”ukko”, Itä-Suomen yliopiston akateeminen rehtori Tapio Määttä, ja ”elukka”. Tällä hetkellä Pietikäisellä on vain yksi kissa. Aiemmin niitä on ollut lukuisia, aina kauppakorkeakoulun ensimmäisestä viikosta.

”Mun elämä muuttui kahdella tavalla silloin. Ilmoittauduin pikalukemiskurssille ja otin elukkoja.”

Viikonloppuna Pietikäinen aikoi ajaa 33 vuotta vanhan, punaisen 240-mallin laatikko-Volvonsa Lappeenrantaan ja auttaa kokoomusta kampanjoinnissa, mutta orastava flunssa on parempi potea kotona. Hän on säännöllisesti tekemisissä Petteri Orpon ja Kai Mykkäsen kanssa ja osallistuu tarvittaessa esimerkiksi eduskuntaryhmän kokouksiin.

Bryssel ei ole hänelle huutelun mahdollistava turvallinen etäisyys.

”Useimmat eivät avaa joulupöydässä suutaan, etteivät riko tunnelmaa. Sitten kotimatkalla kyllä sanotaan, kun otti taas se Veli-Pekka niin päähän”, Pietikäinen sanoo.

Sitä paitsi hän uskoo, etteivät hänen puheensa yllätä enää ketään.

”Samoja asioita mä olen ennenkin sanonut.”

Järkevää riskienhallintaa on istahtaa syömään Brysselissä ennen koneeseen nousua. Lento laskeutuu Suomeen vasta lähempänä puoltayötä.

Pietikäinen esittelee lentokentän ravintolamaailman ilottomat vaihtoehdot kuin paraskin kaupparatsu. Vähiten huonolta kuulostaa ”keskiverto belgialainen”.

Hän saapuu pöytään schnitzelin kanssa ja kertoo olevansa kuitenkin optimisti, mitä kokoomukseen tulee. Nykykokoomus on paljon vihreämpi kuin se, johon hän liittyi. Joskus Sisyfos saa kiven vuorelle – ja se pysyy siellä. Miljoona tippaa vettä, niin lopulta kivi halkeaa.

”Haluatko kuulla muita ikonisia vertauskuvia vielä”, Pietikäinen toteaa lakonisesti.

Mieluummin ehkä hänen näkemyksensä siitä, mikä on yksittäisen mepin vipuvarsi kokoomuspuolueen kääntämisessä.

Pietikäinen vastaa kysymyksellä.

”Mikä on yksittäisen toimittajan rooli suomalaisen median kääntämisessä?”