Suomalaisissa hautajaisissa huomattava muutos – tuhkaus yleistyy, saattoväki vähenee

Vain muutama läheinen arkun äärellä. Pieni ruusu ison kukkalaitteen sijaan. Vainajan lempimusiikkia perinteisten hautajaisvirsien korvaajana.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana suomalaisten hautajaisperinteissä on tapahtunut muutoksia. Niistä suurimmat liittyvät hautaustapaan ja tilaisuuksien kokoon.

– Perinteisestä arkkuhautauksesta on siirrytty tuhkaukseen. Ennen valtaosa vainajista laskettiin maahan arkuissa, nyt suurin osa tuhkataan, kertoo käytännöllisen teologian professori Auli Vähäkangas Helsingin yliopistosta.

Trendi on Vähäkankaan mukaan tullut Suomeen jälkijunassa. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa tuhkahautaus on jo pitkään ollut yleinen tapa. Suomessa se on viime vuosina yleistynyt isoista kaupungeista myös maaseudulle.

Syyt ovat varsin käytännönläheisiä: eritoten isoissa kaupungeissa hautausmaat ovat täynnä ja arkkuhautapaikkoja on vähän. Perhehaudassa saattaa olla enää vähän tilaa arkuille, mutta uurnia mahtuu useampikin.

– Yksi syy on hautauskulujen nouseminen. Tuhkaus tulee halvemmaksi, Vähäkangas kertoo.

Toisaalta myös tuhkaukseen liittyvät asenteet ovat muuttuneet.

– Kymmenen vuotta sitten tuhkahautausta karsastettiin monin paikoin, koska se oli vieras ja outo tapa. Nyt siitä on tullut ihan normaali juttu monelle suomalaiselle.

Poikkeuksen tähän tekevät monet eri uskontokuntiin kuuluvat ja maahanmuuttajat. Vähäkangas tutkii tällä hetkellä uskonnollisten ja ei-uskonnollisten katsomusvähemmistöjen hautausmailleen antamia merkityksiä Suomessa.

Hankkeessa tutkitaan juutalaisten, muslimien, ortodoksien, katolisten sekä tunnuksettomien hautausmaita.

– Monelle heistä tuhkaus ei tulisi kuuloonkaan, koska arkkuhautaaminen ja hautausmaat koetaan hyvin tärkeiksi.

Toinen hautajaiskulttuurissa tapahtunut merkittävä muutos liittyy hautajaistapahtuman järjestämiseen. Koronaepidemian alettua keväällä 2020 hautajaisista tuli kokoontumisrajoitusten myötä hyvin pienimuotoisia tilaisuuksia, joihin kutsuttiin vain lähipiiri. Trendi oli tosin näkyvissä jo ennen koronaa, mutta pandemia vauhditti sitä.

Espoossa ja Helsingissä toimivan Hautaustoimisto Pietétin toimitusjohtaja Anni Roitto kutsuu ilmiötä hautausalan uudeksi normaaliksi.

– Ennen koronaa hautajaisiin kutsuttiin keskimäärin 50–80 vierasta, mutta koronan jälkeen määrä vaihtelee keskimäärin 30–40 välillä. Toki isojakin tilaisuuksia on, mutta selvästi harvemmin kuin ennen koronaa, Roitto kertoo.

Perinteisten kirkoissa ja kappeleissa järjestettävien hautajaisten rinnalla ovat Roiton mukaan yleistymässä myös uskonnottomat saattohetket, jolloin tilaisuuden ohjelma rakentuu vainajan omaisten toiveiden mukaan.

Papin sijaan puheita voivat pitää omaiset tai paikalle voidaan tilata ulkopuolinen puhuja. Kanttorin paikalla tilaisuudessa voi laulaa tai esiintyä vaikkapa vainajan perheenjäsen.

Sen sijaan Roitto ei ole havainnut muutosta siinä, kuinka paljon asiakkaat ovat halukkaita käyttämään rahaa hautajaisiin. Ihmiset ovat kuitenkin hintatietoisia ja tekevät vertailuja eri hautajaistoimistojen välillä.

– Hinnoista puhutaan koko ajan entistä avoimemmin ja se on mielestäni hyvä asia. Palveluiden hintojen pitää olla läpinäkyviä, ettei kukaan osta surun hetkellä mitään sokkona tai ajattele, ettei rahasta kehtaa puhua hautajaisten yhteydessä, Roitto sanoo.

Ihan kaikki eivät halua itselleen edes pieniä hautajaisia. Isossa-Britanniassa on käytössä termi direct funeral. Silloin vainaja viedään ruumishuoneelta suoraan krematorioon tai haudataan ilman siunausta, seremoniaa tai läheisten hyvästelyä.

Anni Roiton mukaan Suomessa ei ole tavalle vakiintunutta termiä, mutta usein puhutaan ”suorasta tuhkauksesta”. Se on Roiton mukaan yleistymässä, mutta hän kohtaa harvoin tilannetta, jossa vainaja jäisi vaille minkäänlaista muistohetkeä.

– Usein tilaisuus voidaan pitää erikseen uurnanlaskun yhteydessä tai pelkkä muistotilaisuus erillisenä ajankohtana. On hyvin harvinaista, että kukaan ei menisi edes uurnanlaskuun paikalle, Roitto sanoo.

Professori Vähäkangas muistuttaa, että esimerkiksi Helsingissä vähävaraiselle tai kodittomalle vainajallekin järjestetään sosiaalitoimen kautta koruttomat hautajaiset, mikäli tämä ei ole sitä eläessään erityisesti kieltänyt.

– Taustalla on ajatus siitä, että kaikki saavat kunniallisen lopun ja jokaisen kuuluisi saada hautajaiset, Vähäkangas kertoo.

Hautajaisten yksityistyminen ja kutsuvierasjoukon pienentyminen kertoo Vähäkankaan näkemyksen mukaan yhteisön merkityksen vähenemisestä. Kun ennen hautajaisiin osallistuttiin sankoin joukoin, nykyisessä yksilökeskeisessä yhteiskunnassa ajatus isosta saattoväestä voi tuntua monen mielestä liialliselta, ehkä jopa ahdistavalta.

– Hautajaisten muuttuminen yhä intiimimmäksi tilaisuudeksi on seurausta laajemman yhteisöllisyyden murenemisestä. Hautajaiset eivät ole enää koko kylän tapahtuma, vaan lähiperheen jäähyväiset, Vähäkangas pohtii.

Vähäkangasta yhteisöllisyyden hiipuminen mietityttää. Enää surutaloon ei mennä kutsumatta keittelemään kahveja osaa ottaville samalla tavalla kuin menneinä vuosikymmeninä.

Sen sijaan saatetaan ilmaista osanotot ja pyytää surevaa olemaan yhteydessä, mikäli tämä tarvitsee jotakin.

Usein käy niin, ettei läheisensä menettänyt jaksa tai kykene pyytämään apua.

– Itse ajattelen, että surussa tarvittaisiin yhteisöä. Että surevalla olisi ihmisiä, joille voi puhua omasta menetyksestä. Surua on vaikeampi kantaa, jos sen pitää vain itsellään. Surun kanssa on helpompi jaksaa, jos sen pääsee jakamaan, hän sanoo.

Toisaalta sosiaalinen media on hänen mielestään ottanut kopin siitä yhteisöllisyydestä, mikä ehkä kasvokkain kohtaamisessa on hiipunut.

– Ihmiset surevat sosiaalisessa mediassa läheisiään melko avoimesti ja saavat postauksilleen tykkäyksiä ja lohduttavia lauseita. Ehkä yhteisöllisyys on muuttanut muotoaan.

Viime vuosien trendeihin kuuluu myös se, että hautajaisista on tullut yhä persoonallisempia – niiden halutaan ilmentävän vainajaa ja hänen kiinnostuksen kohteitaan. On asiakkaita, jotka päätyvät punaiseen hauta-arkkuun. Monet ovat tehneet itse uurnan, jotkut nikkaroineet jopa arkun.

– Joskus omaiset haluavat itse myös maalata tai kustomoida uurnan tai arkun, Anni Roitto kertoo.

Muistotilaisuutta ei välttämättä järjestetä enää heti kahvittelutuokiona siunaamisen jälkeen, vaan perhe saattaa lähteä ravintolaan syömään keskenään tai pitää muistotilaisuuden eri ajankohtana vaikkapa puutarhajuhlien muodossa. Silloin pukukoodikin voi olla muuta kuin mustaa ja ajatuksena juhlia edesmenneen elämää.

Ekologisiakin asioita huomioidaan enemmän kuin ennen. Hautajaisvieraita voidaan toivoa tuomaan vain yksi kukka. Roitto kertoo, että uurnia valmistetaan puun lisäksi oljesta, savesta ja hiekastakin.

Vaikka muutoksia hautajaisjärjestelyihin ja tapoihin on tullut, hautaisrituaalin syvimmät perinteet pysyvät melko samanlaisina vuodesta toiseen.

Vähäkangas uskoo, että suurimmalle osalle ihmisistä on tärkeää, että vainajalle saa jättää hyvästit arkun tai uurnan äärellä, laskea kukan ja lausua muutaman sanan – kuten on tehty jo vuosisatojen ajan.

– Perinteet istuvat aika syvässä. Uskon, että traditiot tuovat turvaa muuten vaikeassa tilanteessa, Vähäkangas sanoo.

Valtaosa tuhkista haudataan tai sirotellaan yhä hautausmaille, mutta myös muita viimeisiä leposijoja on yhä enemmän. Joku haluaa tuhkat oman kesämökin pihaan, ja ne voidaankin haudata sinne maanomistajan luvalla. Myös merituhkaus rajatuille tuhkan sirottelualueille on suosittua.

– Suomalaiset käyvät paljon hautausmailla. Kävin itse viime pyhäinpäivänä Hietaniemen hautausmaalla ja suurin kynttilämeri oli muualla haudattujen muistolehdossa – monille on tärkeää, että on olemassa jokin konkreettinen paikka, missä voi muistella läheistään, Vähäkangas kertoo.

Kuolemasta puhutaan Vähäkankaan mielestä aivan liian vähän. Hänen mukaansa suomalaisten suhtautuminen kuolemaan on ollut viime vuosina murroksessa – koronapandemian aikaan kuolemasta keskusteltiin avoimemmin, ja se oli ihmisten mielissä vahvemmin.

– Kun pahin pandemia väistyi, kuolema ja sen pelko hiipi taas enemmän taka-alalle. Oma näppituntumani on, että kuolemasta puhuminen on taas ihmisille vähän haasteellisempaa.

Kun hautajaiskutsu tulee, moni saattaa ilmoittaa esteestä, koska ei halua mennä paikalle. Hautajaistilaisuus on ikävä ja surullinen tapahtuma. Se muistuttaa myös oman elämän rajallisuudesta.

– Aiemmin hautajaisiin osallistumiseen liittyi myös yhteisön sosiaalinen paine. Koettiin loukkaavana, jos joku kieltäytyi kutsusta. Enää sitä ei pidetä samalla tavalla epähienona.

Vähäkankaan mielestä ajatus kuoleman kieltämisestä on ongelmallinen. Modernissa yhteiskunnassa oman kuolevaisuuden käsittelyä ei ole helppo kohdata.

– Kuvitellaan, että elämä vain jatkuu ja jatkuu, koska meillä on mahdollisuus hyvään terveydenhuoltoon ja vaikeitakin sairauksia pystytään parantamaan. Toki ajatus siitä, että elämä loppuu ja me kaikki kuolemme joskus, on haasteellinen.

Vähäkankaan mukaan ihmiset käyvät nykyään myös yhä harvemmin ruumishuoneella hyvästelemässä läheisensä.

Hänen mielestään trendi on harmillinen, sillä vainajan näkeminen voi auttaa hyväksymään tapahtuneen todeksi.

– Minusta kuolleen kohtaaminen on tärkeä osa surua. Olisi hyvä nähdä kuollut ihminen kasvoista kasvoihin, eikä vain arkkua tiedostaen, että siellä se vainaja on.

Vähäkangas pitää kuolemasta vieraantumista yhtenä syynä hautajaiskulttuurin murrokseen.

– Ajattelen, että kuoleman pelko on yksi syy, minkä takia hautajaiset on pienentyneet. Ihmiset eivät halua keskustella isolla joukolla kuolemasta tai pohtia, mitä sen jälkeen tapahtuu.

Vähäkangas haluaisi lietsoa tähän muutosta. Hän kertoo Isosta-Britanniasta jo Suomeenkin rantautuneista Death cafe eli Kuoleman kahvila -tilaisuuksista. Ne ovat kokoontumisia, joissa ihmiset voivat kerääntyä keskustelemaan kuolemaan liittyvistä kysymyksistä.

Vähäkangas aikoo itsekin osallistua teologiaopiskelijoidensa kanssa vastaavaan tilaisuuteen, jossa paikalla on saattohoitoon erikoistuneita asiantuntijoita ohjaamassa keskustelua.

– Toivoisin, että kuolemasta puhuttaisiin suoremmin ja hyväksyvämmin. Maailmassa ei ole vielä nähty sellaista ihmistä, joka ei kuole.

Samasta syystä hän kehottaa ihmisiä tekemään oman hautajaistahtonsa. Se helpottaa omaisten taakkaa hautajaisten ja muistotilaisuuden järjestelyssä, mutta kirkastaa myös ihmisen omia ajatuksia siitä, miten hän haluaisi tulla muistetuksi.

Vähäkangas tunnustaa, ettei itse ole vielä laatinut toiveitaan kirjallisesti, mutta on kertonut niistä ääneen miehelleen.

– Minulle tärkeintä olisi se, että minulla on jossakin hautausmaalla muistolatta. Sijainnilla ei ole väliä, mutta toivoisin, että läheisilläni olisi jokin paikka, missä he voisivat muistella minua.

Usein kuulee sanottavan, että hautajaiset ja muistotilaisuus järjestetään tänne jääviä, vielä elossa olevia surevia omaisia varten. Samaa mieltä on Anni Roitto, joka muistuttaa ajatuksesta asiakkaitaan usein.

– Tietysti jokainen pohtii ensisijaisesti sitä, mitä vainaja olisi toivonut. On silti tärkeää muistaa, että edesmenneen toiveita voi kunnioittaa myös ottamalla sellaisissa kohdissa vapauksia, mitkä helpottavat omaa surua, Roitto sanoo.

Sarjassa käsitellään väestön vanhenemisen vaikutuksia perheisiin ja ihmissuhteisiin.