Ylä-Karjalassa testattiin valtavan rajua metsänhoitoa, josta piti tulla käytäntö koko Suomeen – Nurmes-suunnitelman loppu oli nolo

Parikymmentä hurjaa vuotta. Sellaiset koettiin Ylä-Karjalan valtion metsissä ja soilla vuosien 1967 ja 1986 välisenä aikana, kun Nurmes-suunnitelma-nimisestä hankkeesta haluttiin tehdä huipputehokkaan metsänhoidon malli. Sen rajut toimet voitaisiin sitten levittää myös muun Suomen metsiin. Laajasti käytössä jo olleet metsienparannusohjelmat olivat rankkoja nekin, mutta Nurmes-suunnitelma olisi nostanut ne potenssiin.

Nurmes-suunnitelman alueella kaivurit rusikoivat tuolloin karuimpiakin soita, vanhojen metsien kyyti sahoille ja selluksi nopeutui, nuoria metsiä lannoitettiin helppoliukoisilla lannoitteilla nykytiedon mukaan järjettömästi 5–7 vuoden välein ja vesakontorjunta-aineita levitettiin lentokoneilla metsiin.

Melkein jokainen pienikin suopainanne oli ojitettu, metsät hakattu kauttaaltaan vaarojen laelle asti.

Nurmes-suunnitelmalle myönnettiin liki parikymmentä vuotta jopa erillinen määräraha valtion budjetissa normaalien käyttövarojen lisäksi.

Toiveena oli saada nopeasti lisää puuta teollisuudelle korvaamaan Karjalan luonnonvarojen menetystä ja sotien jälkeisiä suurhakkuita, jotka ylittivät puuston kasvun. Kaikkiaan suunnitelmaan kuului Metsähallituksen hoitoalueita jopa noin 125 000 hehtaarin verran Nurmeksessa, Valtimolla ja Rautavaaralla.

Mistä löytyi se järki, joka suunnitelman lopetti?

Kainuun luonnonsuojelupiiriä noina aikoina edustanut biologi ja myöhemmin ympäristöneuvoksenkin virassa toiminut Antti Ylitalo kertoo käyneensä Nurmes-suunnitelman alueella metsäretkellä 30–40 vuotta sitten. Tehtyjen toimien valtava mittakaava jäi mieleen.

– Ei ollut kyse yksittäisestä hakkuualueesta tai suo-ojasta, sillä silloin loputtomia metsäteitä kulkiessani tuntui, että melkein jokainen pienikin suopainanne oli ojitettu, metsät hakattu kauttaaltaan vaarojen laelle asti ja metsämaata käsitelty muutenkin rankalla kädellä. Silloin näkyi selvästi, että rahaa oli käytössä paljon, vaikka muuallakin Suomessa tehtiin samanlaista jälkeä pienemmässä mittakaavassa, hän sanoo.

Päätämme Ylitalon kanssa tutkia asiaa lisää ja pyytää metsäretkelle Jan Kunnaksen, joka on Itä-Suomen yliopiston metsäpolitiikan yliopistotutkija ja Jyväskylän yliopiston ympäristötaloushistorian dosentti. Kansantaloustiedettä opiskellut mies kiinnostui metsien käytön historiasta ja väitteli tohtoriksi yliopistollisessa Eurooppa-instituutissa Firenzessä.

Syyskesän päivä on lämmin ja pikkulintujen muuttoparvet sirittävät päidemme päällä, kun kömmimme kohti Jurttivaaran huippua Nurmeksen kaakkoispuolella. Matkalla ”köyhän miehen Kolille” on aikaa puhua Jan Kunnaksen kanssa hänen keskustelua herättäneestä tuoreesta aloitteestaan.

Kunnas on näet sama asiantuntija, joka esitti kesällä everstiluutnantti (evp.) ja Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Juha Mäkisen kanssa Suomen itärajan metsien ja soiden ennallistamista keinona hidastaa Venäjän joukkojen mahdollista hyökkäystä Suomeen. Samalla voitaisiin parantaa rajuista hakkuista ja ojituksista kärsineen rajaseudun luonnon monimuotoisuutta, lisätä työllisyyttä ja täyttää EU-velvoitteita.

Nämä toimet olisivat siis kutakuinkin käänteisiä Nurmes-suunnitelmalle, tosin eri syistä ja lähempänä rajaa Ilomantsissa ja Lieksassa.

– Kun aloitettiin rakentamaan tätä uutta raja-aitaa, mietin, että mahtaako se pysäyttää lopulta ketään ja olisiko tehokkaampia keinoja. Koska olin aikoinaan mukana tekemässä vanhojen metsien kartoituksia ja olen myös kirjoittanut kirjan talvisodasta (Vinterkrigsboken), tulivat tietysti mieleen Raatteentien taistelut, joissa Suomen luonto toimi riittävän hyvänä esteenä.

– Silloin talvisodassa venäläiset yrittivät ensin hyökätä Suomeen koko itärajan pituudelta, emmekä olisi mitenkään pystyneet estämään tätä ilman silloisia luonto-olosuhteita, vankkoja metsiä ja vetisiä soita, jotka pakottivat venäläiset muun muassa Raatteentielle.

Kunnaksen mukaan ennallistaminen tarkoittaisi tiheiden, paksurunkoisten metsien ja upottavien soiden luomista uudelleen Suomen itärajalle. Näin täytettäisiin lisäksi EU:n ennallistamisasetuksen vaatimuksia sekä hiilinielujen vahvistamista koskevan asetuksen pykäliä.

Jurttivaaran huipulta aukeaa huikea, kymmenien kilometrien näkymä kaikkiin ilmansuuntiin. Teemme tulet nuotiopaikalle ja alamme puhua uudelleen Nurmes-suunnitelman mahdollisista opeista.

Suunnitelman uho loppui vuonna 1983, kun silloisen Metsäntutkimuslaitoksen tutkija Yrjö Sevola julkaisi nolon loppulaskelman toiminnalle. Ylimitoitetuilla toimilla saavutettu pieni metsien kasvun lisäys ei mitenkään kattanut toimen kustannuksia. Metsien lisäkasvu jäi ohjelman aikana muutamaan prosenttiin ennustetun 50 prosentin sijasta, ja Nurmeksen hoitoalueen taloudellinen tulos oli 16–23 prosenttia huonompi kuin vertailualueella Lieksassa.

Lisäksi ojitetuilta soilta ja myllätyistä metsistä oli tehdyn tutkimuksen mukaan päässyt valumaan alueen vesistöihin merkittävä määrä ravinteita, rautaa ja humusta niitä rehevöittämään ja tummentamaan.

Sevolan tutkimus ei kuitenkaan tarkoittanut, että suunnitelmaan kuuluneet metsänhoitotoimet olisivat heti loppuneet. Esimerkiksi maasta tehtyjä vesakkomyrkytyksiä jatkettiin valtion mailla vielä vuosia, vaikka lentoruiskutukset suurten kohujen saattelemina lopetettiinkin.

Voitaisiinko tuon ajan ja Nurmes-suunnitelman virheistä oppia jotain tulevaisuutta varten?

– Ainakin se on kiinnostavaa, kasvatetaanko Suomessa edelleen puita vain määrällisesti lisää oikeastaan tietämättä, millaista puuta ja mihin tarkoituksiin sitä tarvitsemme kiertoajan lopulla eli 80 vuoden kuluttua? Kasvatammeko siis yhä vain puuston määrää, eikä siitä saatavaa hyötyä, Kunnas kysyy.

– Kun lisäksi tiedämme, että nykymuotoinen metsätalous on metsiemme monimuotoisuuden vähenemisen suurin syy, voidaan kysyä, onko jo 1950-luvulla valittu metsänhoidon linja ollut oikea, kun metsätalouden ja -teollisuuden työllisyys laskevat nyt koko ajan, samoin lopputuotteiden jalostusarvo.

Kunnas alkaa kerrata Suomen metsähistoriaa. Hän kysyy, onko meillä mitään syytä uskoa, että osaisimme nyt ennustaa tulevaisuutta paremmin kuin ennen. Ennustaminen käy myös koko ajan vaikeammaksi, kun ilmasto lämpenee.

– Suomi on aina ollut metsiensä käytössä yhden totuuden maa. Kun olen tutkinut Suomen metsien käytön historiaa 1700-luvun puolivälistä asti, voin sanoa, ettei tällä aikavälillä nykypäivään asti ole ikinä onnistuttu ennustamaan niin hyvin, että se ylittäisi edes puun kiertoajan.

Kunnas sanoo, että historian pyörteissä ja etenkin sotien jälkeisen ajan metsänhoito-opeissa on tehty hyvinkin radikaaleja päätöksiä ja toimia tietämättä, minkälaista puuta, mihin käyttöön ja miten paljon tarvitaan edes lähitulevaisuudessa. Esimerkiksi vielä 1900-luvun loppupuolella hävitettiin karujakin soita hyvin hatarin perustein.

Kun retkimakkarat on syöty, kävelemme alas vaaralta ja ajamme Nurmeksen Raesärkille kaupungin toiselle puolelle. Sekin on suosittu paikallisten asukkaiden ja turistien retkikohde ja myös suojelu- ja virkistysalue. Upean kirkkaat, harjujen suodattamat vedet ilahduttavat mieltä ja saavat Jan Kunnaksen miettimään laajemminkin ratkaisua tulevaisuuden ennustamiseen.

– Olen ajatellut metsien laatua laajempana kysymyksenä japanilaisen laatugurun Genichi Taguchin lailla. Taguchin mukaan tuotteen laatua mittaa se, kuinka suuri hyöty tai haitta yrityksestä, sen resurssien käytöstä ja aikaansaamista tuotteista on yhteiskunnalle. Tällaisen ajattelun avulla nostettiin aikoinaan japanilaisten vientituotteiden laatua. Taguchi ei myöskään ollut mikään hihhuli, vaan keskeisiä insinöörejä japanilaisen talousihmeen takana.

Kunnas korostaa, että jos ajatellaan näin, metsätalouden aiheuttama luontokato ja vesistöjen pilaantuminen huonontavat metsäteollisuuden ja sen tuotteiden laatua ja luonnonsuojelu ja luonnon ennallistaminen parantavat sitä.

– Kun aikoinaan vaikkapa Nurmes-suunnitelman aikaan saimme Maailmanpankilta rahaa soittemme ojituksiin, niin voisimmeko saada sitä nyt EU:lta niiden ennallistamiseen?

– Tulevaisuutta ei tarvitse ennustaa, vaan se voidaan tehdä.”