Robin Bergström, 18, ajattelee, ettei pääse taivaaseen ilman Jeesusta – Keitä ovat nuoret miehet, jotka alkoivat yhtäkkiä uskoa Jumalaan?

Hanna Salomäki yritti keskittyä. Hän oli ajanut SPSS-ohjelmaan tutkimusaineistonsa ja saanut vastauksena luvut, joita hän ei ollut odottanut. Hän teki tilastoajon uudelleen ja uudelleen. Oliko kaikki nyt varmasti oikein?

Elettiin vuotta 2019, kun teologi ja yhteiskuntatieteilijä Salomäki teki kastetutkimusta. SPSS-ohjelmisto antoi hänelle tuloksen, jonka mukaan suomalaiset alle 30-vuotiaat miehet halusivat kastaa omat lapsensa useammin kuin samanikäiset naiset. Aineisto oli kerätty vanhemmilta, joilla oli alle kouluikäisiä lapsia.

Tulos oli poikkeuksellinen. Salomäki tiesi, että naiset olivat perinteisesti olleet miehiä uskonnollisempia melkein kaikilla mittareilla. Naiset kävivät miehiä ahkerammin jumalanpalveluksissa, rukoilivat enemmän ja osallistuivat seurakunnan tapahtumiin miehiä useammin.

Kastetutkimus oli vasta alkua, sen jälkeen tuli muitakin tutkimuksia. Yksi niistä oli Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön neljän vuoden välein tehtävä kyselytutkimus, Gallup Ecclesiastica, joka mittaa aikuisväestön uskonnollisuutta sekä heidän suhdettaan kirkkoon ja seurakuntaan.

Vuoden 2019 aineistosta pompahti esiin yllättävä tieto. Jopa 43 prosenttia 15–19-vuotiaista nuorista miehistä ilmoitti uskovansa Jumalaan. Vuonna 2015, kyselyn edellisellä kierroksella, vastaava luku samassa ikäryhmässä oli ollut vain 27 prosenttia.

Sen sijaan samassa kyselyssä 15–19-vuotiaista naisista vain 19 prosenttia ilmoitti uskovansa Jumalaan, kun vuonna 2015 vastaava luku oli ollut 61. Aivan kuin nuoret miehet ja naiset olisivat vaihtaneet paikkoja, Salomäki ajatteli.

Eikä siinä vielä kaikki. Samansuuntaisia lukuja tarjoili myös rippikoulukysely. Se lähetetään vuosittain kaikille kirkon rippikoulua käyville nuorille. Vuoden 2023 aineisto näytti, että rippikoulupojat ja isospojat uskoivat Jumalaan useammin kuin rippikoulutytöt ja isostytöt.

Keitä nämä nuoret miehet oikein olivat?

Robin Bergström on pukeutunut vestis albaan, sillä niin isosetkin konfirmaatiomessussa tekevät. Hän jakaa Vantaan ruotsinkielisen seurakunnan jumalanpalvelukseen saapuville vieraille käsiohjelmia ja virsikirjoja huhtikuisena sunnuntaiaamuna.

18-vuotiaan Bergströmin usko vahvistui rippikoulussa. Voi kokemusta kai uskoontuloksikin kutsua. Oli hän lapsenakin uskonut Jumalaan, mutta silloin hän ei ollut niin hirveästi ajatellut Jeesusta. Isoäidin uskonnolliset jutut olivat saattaneet mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hänen oma perheensä ei ole erityisen uskonnollinen.

Mutta rippileirillä Bergström alkoi miettiä olemassaolon kysymyksiä, elämää, turvaa. Raamattua käsiteltiin riparilla työpajoissa. Ne saivat ajatukset liikkeelle.

Ripari oli paras viikko Bergströmin siihenastisessa elämässä. Toisaalta olivat nuoret sitä odottaneetkin. Pitkän koronajakson jälkeen he pääsivät yhdessä viikoksi Houtskarin saareen Varsinais-Suomeen. Leirillä oli rentoa, yhteisiä leikkejä ja pelejä. Kaikkien kannattaisi käydä rippileirillä, vaikka ei uskoisikaan Jumalaan, Bergström alkoi ajatella.

Rippikoulun jälkeen Bergströmin elämä muuttui. Hän alkoi rukoilla ja käydä toisinaan kirkossa. Ei joka sunnuntai, sillä aina ei pääse, mutta verrattain usein kuitenkin.

Tämä konfirmaatiomessu on seitsemäs, jossa Bergström on ollut mukana, sillä rippileirin jälkeen hänestä tuli isonen. Konfirmaatiot tuntuvat Bergströmistä erityisen kivoilta, sillä silloin saa seurata läheltä, kuinka perheet tulevat juhlimaan omaa nuortaan. Bergströmin omaan konfirmaatiokirkkoon saivat tulla vain äiti ja isä, sillä korona-aikana osallistujamäärää rajoitettiin.

Jeesus on tie. Sillä tavalla Robin Bergström ajattelee, sillä tavalla hän yrittää elämäänsä elää. Se tarkoittaa hänelle sitä, että apua pitää pyytää, jos sitä tarvitsee, mutta ilman Jeesusta ei pääse taivaaseen.

Vantaan Pyhän Laurin kirkon penkit tulevat miltei täyteen. Valkokangas laskeutuu kirkonpenkkien ylle, siihen heijastetaan videokuvaa yleisöstä.

”Pitäisikö tehdä sama kuin lätkämatsissa, nousta ylös ja riehua”, miesääni lausuu takariveistä.

Tammikuussa 2024 Financial Times julkaisi toimittaja John Burn-Murdochin kirjoittaman jutun nuorten miesten ja naisten ideologisesta eriytymisestä. Tilastot kertoivat globaalisti, että nuoret naiset olivat kallellaan liberaalien arvojen suuntaan, nuoret miehet taas oikeistokonservatiivisuuden. Tarkastelussa olivat 18–30-vuotiaat, niin sanotun sukupolvi Z:n edustajat.

#MeToo-liike oli laukaiseva tekijä eriytymiselle, Burn-Murdoch kirjoitti. Erityisen räikeästi kuilu näkyi Etelä-Koreassa, missä vuoden 2022 presidentinvaaleissa nuoret miehet olivat äänestäneet oikeistokonservatiivista PPP-puolueen Yoon Suk-yeolia, nuoret naiset taas liberaalipuolueen Lee Jae-myungia. Saksassakin oli poikkeuksellisia kehityskulkuja: siellä nuoret miehet olivat lähentyneet äärioikeistolaista Vaihtoehto Saksalle -puoluetta.

Mutta oliko trendillä mitään tekemistä Suomessa asuvien nuorten kanssa?

”Se, mitä nuorissa naisissa on tapahtunut, niin he ovat erittäin vahvasti vasemmistolaistuneet”, Hanna Salomäki sanoo videopuhelussa. Hän pitää kehitystä suurimpana selityksenä sille, miksi nuoret miehet ja nuoret naiset ovat poliittisesti niin erilaisia eri arvokyselyissä.

Aiheesta on olemassa tuoretta suomalaistakin tutkimusta. Toukokuussa 2024 julkaistusta Nuorisobarometrin kyselyaineistosta voi nähdä, että ilmiö näkyy myös Suomessa.

[T]äälläkin sukupuolten välinen ero arvokonservatiivi–arvoliberaali-akselilla on kasvanut vajaassa vuosikymmenessä, eli vuodesta 2014, barometrin tilasto-osiossa kirjoitetaan.

Barometrissä asiaa selvitettiin kysymällä nuorilta, miten he sijoittaisivat itsensä arvokonservatiivi–arvoliberaali-akselille. Kaiken kaikkiaan nuoret ilmoittivat olevansa hieman enemmän arvoliberaaleja kuin arvokonservatiiveja.

Naisista 21 prosenttia ilmoitti olevansa täysin arvoliberaali, miehistä 12 prosenttia. Vastaavasti täysin arvokonservatiiveiksi itsensä koki kaksi prosenttia naisista, miehistä viisi. Mikä olennaisinta, ero naisten ja miesten välillä oli tilastollisesti merkittävä.

Hanna Salomäki meni vielä pidemmälle. Barometrin aineiston pohjalta hän selvitti kollegansa Kimmo Ketolan kanssa, oliko uskonnollisuuden ja arvokonservatiivisuuden välillä yhteyttä. Sellainen löytyi: lähimpänä akselin arvoliberaaleinta päätä olivat uskonnottomat nuoret, kun taas uskonnollisten nuorten ryhmä oli jonkin verran akselin konservatiivisemmalla puolella.

Tutkimukseen he kirjoittivat, että uskonnolliset nuoret pitivät itseään selvästi konservatiivisempina kuin uskonnottomat nuoret. Pääkaupunkiseudulla asuvat uskonnolliset nuoret määrittelivät itsensä liberaalimmiksi kuin muut uskonnolliset nuoret Suomessa, mutta hekin olivat konservatiivisempia kuin uskonnottomat nuoret.

”Uskonnolliset ihmiset ovat enemmän kallellaan perinteitä ylläpitävään suuntaan eli konservatiiviseen arvokokonaisuuteen”, Salomäki sanoo.

Hän selittää, että myös vanhemmat naiset uskovat Jumalaan aiempaa vähemmän. Sillä on väliä siksi, että naisilla on perinteisesti ollut perheissä vankka uskonnollisen kasvattajan rooli. Omaa sukupuolta olevan vanhemman rooli on tavallisesti lapselle tärkeä. Kun sitten nuorten naisten äidit ja isoäidit eivät enää usko Jumalaan yhtä paljon kuin ennen, nuorten naisten saama uskonnollinen kasvatus vähenee.

Salomäki ottaa jälleen esiin tuoreimman rippikoulututkimuksen aineiston. Kiinnostava tieto oli, että nuoret miehet uskoivat Jeesukseen ja Jumalaan naisia yleisemmin siinäkin tapauksessa, ettei heillä välttämättä ollut omassa lapsuudenkodissaan uskonnollista taustaa.

”Selkeästi näyttäisi siltä, että nyt on jotain tämmöistä, tavallaan uskonnon uutta löytämistä tapahtunut”, Salomäki sanoo.

Jeesuksen saattoi siis yhtäkkiä löytää niin sanotusti tyhjästä varsinkin, jos oli nuori mies. Siitä, mistä se voisi johtua, tiedetään toistaiseksi paljon vähemmän.

Kirkko on perinteisesti ollut miesten hallitsema instituutio, mutta uskonnon tutkijat ovat huomanneet, että naisilla on ollut miehiä suorempi yhteys henkisyyteen ja myöhemmin uushenkisyyteen. Miehet puolestaan ovat olleet uskostaan hiljaa. Nyt tämä on murtumassa, Salomäki sanoo.

”Nuoret sukupolvet eivät ole enää tavallaan jatkamassa sitä vaikenemisen kulttuuria, vaan nyt nuoret ikäpolvet voivatkin olla niitä, jotka perheessä ottaa puheeksi sen uskon.”

”Ja nyt kun on yhä enemmän ruvennut olemaan vaikkapa lehdissä näitä haastatteluita, joissa nuoret miehet kertovat uskonnollisuudesta, se ikään kuin avaa tilaa ihan kulttuurisesti, että voi olla uskonnollinen nuori mies, että siellä on ikään kuin kenttää.”

Työpäivän jälkeen Robin Bergströmille maistuu tavallinen suodatinkahvi. Hän antaa haastattelua omasta uskonnollisuudestaan konfirmaatiomessua edeltävällä viikolla kahvilassa Vantaan Jumbossa.

Nuorten naisten ja nuorten miesten uskon eriytyminen on hänelle uutta tietoa.

”No en kyllä oo huomannut silleen, että pojat uskoo enemmän kuin tytöt, mutta nyt kun sä sanot tolleen, niin en mä kyllä tiedä kauheasti tyttöjä, ketkä on uskossa”, Bergström sanoo.

Bergströmillä entisen tyttöystävän kanssa uskonnosta tuli riitaa. Tyttöystävä ei ollut uskossa.

”Mua ärsytti toki, mutta me sovittiin, että ei puhuta siitä, koska syntyi vaan riitaa aina, jos me siitä puhuttiin, koska mä uskoin, hän ei uskonut”, hän jatkaa.

Bergströmillä on kaksi hyvää miespuolista ystävää, jotka ovat myös uskossa. Heidän kanssaan hän enimmäkseen juttelee uskon asioista. Tai sitten hän puhuu Sinille. Sini Aschan on Vantaan ruotsinkielisen seurakunnan nuorisopappi, Bergströmin luottoaikuinen.

Aschan kertoo puhelimessa, että hän on huomannut muutoksen rippikouluikäisten tyttöjen ja poikien välillä. Aschanista tuntuu, että nykyään nimenomaan pojat puhuvat avoimesti uskostaan, jopa mainostavat olevansa kristittyjä. Tytöt puolestaan eivät puhu uskostaan ollenkaan niin paljon.

Pojat haluavat käydä läpi kristinuskon dogmaattisia kysymyksiä, Raamatun jakeita. Miten kuuluu suhtautua muihin ihmisiin, mitä kristinusko opettaa meille ikuisesta elämästä tai synnistä? Tämäntyyppisiä kysymyksiä Aschan saa kuulla nuorilta.

Vaikka ne ovat kirkolle peruskysymyksiä, rippikoululaiset eivät yleensä tällaisia osaa kysellä, Aschan selittää.

”Mutta sitten nää 17-vuotiaat ja vähän vanhemmat, niin he miettivät näitä asioita”, hän sanoo.

Vaikka Robin Bergström on uskossa, ei usko mitenkään koko ajan hänen arjessaan näy. Haastatteluhetkellä hän odottaa ylioppilaskirjoitustensa tuloksia ja käy töissä koulunkäynnin ohjaajana. Välillä hän tekee vuoroja kalatiskillä. Hän tekee ylipäänsä paljon töitä.

Bergström on saanut yrittäjän mallin isältään. Hän haluaa ehkä itsekin olla yrittäjä jonain päivänä. Ensin olisi kuitenkin hyvä päästä opiskelemaan Hankeniin, ruotsalaiseen kauppakorkeakouluun.

Bergström ajattelee olevansa enemmän oikealla kuin vasemmalla. Jos hänen pitäisi sanoa jokin puolue, jota hän äänestäisi, se olisi kokoomus. Presidentinvaaleissa, ensimmäisissä vaaleissa, joissa hänellä oli äänioikeus, hän äänesti Stubbia. Tämäkään ei ollut täydellinen vaihtoehto, mutta kuitenkin hänelle paras tarjolla olleista.

Mutta konservatiivinen Bergström ei ajattele olevansa. ”No en mä nyt sanoisi, että mä oisin tosi konservatiivinen, mutta en mä nyt tiedä. Siis käytännössä mulle käy kaikki”, hän sanoo ja hymyilee.

Toisaalta hän kykenee esimerkiksi ymmärtämään pappia, joka ei vakaumuksen takia halua vihkiä homoparia. Mutta itse hän ei samaa sukupuolta olevien avioliittoja vastusta.

”Kunhan mun mielestä se on mun sydämessä paras asia, niin sitten se on ihan ok. Ja mun sydämessä paras asia on yleensä, jos muut on iloisia.”

Eli vähän niin kuin niin, että antaa kaikkien kukkien kukkia?

Joo, Bergström sanoo.

Miksi nuori alkaa uskoa Jumalaan, jos oma lapsuudenperhe ei ole ollut erityisen uskonnollinen? Vastausta ei toistaiseksi tiedetä. Yksi hypoteesi tutkijoille on ollut konservatiivisten somesaarnaajien vaikutus.

Tutkija Hanna Salomäki asettelee videopuhelussa sanojaan. Sosiaalisen median vaikutusta nuorten miesten uskonasioihin selvitetään parhaillaan kirkon nelivuotiskertomuksessa. Sitä varten Gallup Ecclesiasticaan lisättiin kysymyksiä sosiaalisesta mediasta. Aineiston analyysi on vielä kesken.

”Jordan Peterson -hahmo, joka on aika paljon kerännyt seuraajia ja jonka tilaisuuksissa on ollut nimenomaan miesenemmistö, on vaikuttaja, joka näyttää jollain tavalla sanoittavan kysymystä sillä tavalla, että se miehiin uppoaa.”

Uusimmassa, vielä työn alla olevassa Gallup Ecclesiasticassa vastaajia pyydettiin nimeämään itselle merkityksellisiä sosiaalisen median vaikuttajia. Salomäki on jo silmäillyt aineistoa karkeasti, eikä yhtään yksittäistä vaikuttaja tai tiettyä nimeä ole kuulemma noussut selvästi esiin. Tuloksia aletaan julkaista syksyllä.

”Mutta kyllä mä luokkana kuitenkin ajattelen, että sosiaalisen median kautta ja ylipäänsä erilaiset kansainväliset virtaukset ihan eri lailla nykyään kulkee. Esimerkiksi sitten taas äänestyskäyttäytymisessä näkyy ihan selvästi, että puolueet, jotka on onnistuneet Tiktokissa kiteyttämään viestiä, niin kyllähän se hyvin suoraviivaisesti vaikuttaa vaikkapa meidän eduskunnankin kokoonpanoon tällä hetkellä”, Salomäki sanoo.

Salomäki mainitsee ”lihaa syövän valkoisen heteromiehen” ryhmänä ihmisiä, jotka kokevat olevansa jotain, mitä heidän ei pitäisi olla.

”Tietyntyyppinen tällainen kokemus on selvästi havaittavissa. Että nyt joudutaan jotenkin marginaaliin tai ollaan jotain ei-toivottua, edustetaan jotain epäsuotuisaa ryhmää. Miten se kokonaisuudessaan yhdistyy uskontotematiikkaan, on monimutkainen asia, jossa pitää jatkaa eri yhteyksien selvittämistä.”

Mutta esimerkiksi Robin Bergstörm istuu huonosti tällaiseen oletettuun kategoriaan. Bergström on asettanut itselleen rajan Tiktokissa: siellä saa viettää maksimissaan 45 minuuttia päivässä. Uutisia hän hakee eniten Ilta-Sanomien sovelluksesta. Somesta hän käyttää lähinnä Snapchatia.

Bergström on kyllä huomannut, että Tiktokissa pyörii jos jonkinlaista saarnaajaa. Saarnaajat vaikuttavat papeilta, jotka kertovat Raamatun periaatteista englanniksi.

”Olen huomannut, et mun ei ees tarvi mennä sinne. Mä keskityn paljon paremmin, ja dopamiinitaso pysyy hyvänä.”

”Pärjää hyvin ilman somea, pystyy ihan jutella.”

Nuorisopappi Sini Aschan ei ole saanut sellaista käsitystä, että kristinuskosta kiinnostuneet nuoret miehet olisivat erityisen konservatiivisia, eivät ainakaan Aschanin toimialueella Etelä-Suomessa.

”He voivat olla kriittisiä mutta eivät konservatiivisia arvomaailmaltaan. Monet ovat jopa enemmän ehkä liberaaleja. He keskustelevat naispappeudesta tai sateenkaariasioista.”

Seuraavaksi puhelimeen vastaa nuorisotutkija Tomi Kiilakoski. Hän kuulostaa kiireiseltä, eikä ihme. Nuorisobarometrin viimeistely on haastatteluhetkellä loppusuoralla.

Tutkimuksen julkaisupäivä on 21. toukokuuta. Julkaisussa on yhteensä 258 sivua, jotka koostuvat tilasto-osiosta, viidestä tieteellisestä artikkelista ja neljästä näkökulma-artikkelista. Barometrissa on tänä vuonna uskontoteema. Edellisen kerran Nuorisobarometri on tehty uskontokärjellä vuonna 2006. Siinä välissä on ehtinyt virrata paljon vettä Aurajoessa.

Iso kuva on kiistaton: uskonnollisina itseään pitävät nuoret ovat Suomessa nykyään vähemmistössä.

”Sitä ennen verrokkina oli vuoden 2000 tutkimus, jossa noin puolet nuorista ilmoitti olevansa uskonnollisia. Ja taas vuoden 2006 barossa reilu kolmannes, 42 prosenttia, oli uskonnollisia. Nythän me mennään siihen tilanteeseen, että vain noin joka viidennes nuorista on uskonnollisia”, Kiilakoski sanoo.

”Vois sanoa, että pitkään aikaan uskonnollisuus ei ole ollut valtavirtaa. Uskonto ei ole missään nimessä häviämässä, mutta enemmistön kehyksenä, josta elämää katsotaan, se on ollut pitkään murtumassa.”

Tällä kierroksella Nuorisbarometrin tekijät lähestyivät uskontoa hieman eri tavalla kuin ennen. Kun aiemmin ajateltiin, että nuori on joko ateisti, agnostikko tai uskonnollinen, nyt tutkijat pysähtyivät pohtimaan kysymyksenasettelua: oliko uskonnottomuuden ja uskonnollisuuden välissä jotain, johon osa nuorista tunsi kuuluvansa? Tuloksista voi päätellä, että näin todella on.

Tutkijat Tuukka Tomperi, Konsta Happonen ja Kiilakoski kutsuvat ilmiötä notkeaksi katsomuksellisuudeksi, Hanna Salomäki ja Kimmo Ketola puhuvat omassa artikkelissaan sumearajaisesta uskonnollisuudesta. Nämä nuoret ovat nuoria, jotka eivät selvästi ole uskonnollisia mutteivät uskonnottomiakaan. Sumearajaisissa nuorissa on vaihtelevasti piirteitä molemmista päistä, myös uskonnollisia.

Heitä oli barometrin aineistossa jopa kaksi kolmasosaa, siis valtaosa.

Kun Robin Bergström käy kirkossa, hänelle tulee turvallinen olo. Turva on yksi tärkeimmistä asioista, joita saa uskosta. Mistä turvan tunne tarkemmin tulee?

”Ihan vaan se, että Jeesus mua rakastaa”, Bergström sanoo kahvilassa.

Muutama vuosi sitten Bergsröm joutui vaihtamaan yläkoulua. Se oli hänelle vaikea hetki. Häntä ei kiusattu eikä kyse ollut mistään sellaisesta, Bergström on luonteeltaan sosiaalinen muutenkin, mutta häntä ärsytti, että kesken tärkeiden vuosien piti vaihtaa koulua.

Kuitenkin heti rippikoulun jälkeen hänen fiiliksensä koheni.

”Mulla on vaan semmoinen tunne, että ne menee käsi kädessä. Että heti kun rippikoulun jälkeen aloin uskoa, tuli parempi mieli ja elämä sujui paremmin.”

Iltarukous on Bergströmille rutiini. Yleensä hän kiittää Jumalaa rukouksessaan. Hän kiittää elossa olevista perheenjäsenistään, siitä, jos kaikki meni päivällä hyvin. Joskus hän pyytää apua ja voimaa.

Niin hän teki äidinkielen kirjoitusten alla. Bergströmillä oli kovia vatsakipuja, ja kirjoituksiin meneminen jännitti. Hän rukoili Jumalalta voimaa, että pystyisi keskittymään.

”No tota vissiin se auttoi. Mulle ei ollut paha olla sen jälkeen”, Bergström sanoo ja hymyilee.

Kun nuorisotutkija Tomi Kiilakoski valmistautui uusimman Nuorisobarometrin toimittamiseen, hän laati artikkelin, joka kantoi nimeä Usko tai älä. Se julkaistiin Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisemassa Millenniaalien kirkko -artikkelikokoelmassa ennen kirkolliskokousta, helmikuussa 2023.

Millenniaalit ovat olleet kirkon näkökulmasta hankala ikäluokka. 1980-luvun alun ja 1990-luvun puolivälin välillä syntyneet ovat kaikkein vähiten uskossa oleva ikäryhmä suomalaisia, kun vertaa muihin ikäluokkiin.

Kiilakoski analysoi tilannetta sosiologina. Hän esitti, että millenniaalien elinolosuhteissa oli tekijöitä, jotka vaikuttivat uskonnollisuuden vähenemiseen. Meneillään oli yksilöä vastuuttava murros. Kyse oli siitä, miten koulutus ja työmarkkinat, kaupungistuminen ja urbaani kokemus, vaurastuminen, globalisaatio sekä teknologia vaikuttivat yksilöön. Minästä tuli tärkeä yhteisön sijaan.

”Kyllä ajattelen, että se edelleen pätee näihinkin nuoriin, jotka on vastanneet meidän kysymyksiin”, Tomi Kiilakoski sanoo.

Uuden Nuorisobarometrin aineistosta kyllä kävi ilmi, että mitä uskonnollisempi nuoren lapsuudenkoti oli, sitä uskonnollisempi nuori oli itsekin. Media, harrastus, koululaitos, julkinen keskustelu – ne taas eivät saattaneet nuorta uskonnolliseen elämäntapaan.

Kiilakoski haluaa pysähtyä tähän. Hän selittää, että joskus nuoria arvostellaan pinnallisuudesta tai kiinnostuksesta vain omaan itseen. Jotkut ajattelevat, että nuoret korostavat itseään, ovat kiinnostuneita vain omasta navastaan.

Kiilakoski kyllä myöntää, että Nuorisobarometrin tuloksissa näkyy voimakkaitakin yksilöllisyyden korostuksia. Kun nuorilta esimerkiksi kysyttiin, pitäisikö jokaisen hoitaa omat asiansa, seitsemän kymmenestä katsoi, että kyllä pitäisi.

”Mutta se ei tarkoita egoistista yksilöllisyyttä”, Kiilakoski sanoo.

Kun nuorilta kysyttiin, pitäisikö opiskelijoiden voida käyttää koulussa näkyviä uskonnollisia symboleita, kuten pään peittäviä huiveja, neljä viidestä oli sitä mieltä, että kyllä pitäisi. Samoin enemmistölle oli täysin ok laulaa Suvivirttä koulun kevätjuhlissa.

”Mä ajattelen näin, että tää tulos ei ole paradoksaalinen. Nuorille on äärimmäisen tärkeää, että mahdollisuus [yksilöllisyyteen] on olemassa mahdollisimman monelle, ei vain minulle”, Kiilakoski sanoo.

Toisin kuin aiempien kyselyjen perusteella saattoi odottaa, Nuorisobarometrin tutkijat eivät löytäneet tukea sille, että uskonnollisuus olisi kasvussa erityisesti nuorten miesten ikäluokissa.

”Jos me katotaan 15–29-vuotiaiden joukkoa, siinä me ei löydetä sitä.”

Mistä sitten oikein on kysymys? Olivatko aiemmat tilastot, joissa nuorten miesten uskon nouseminen näkyi, vain poikkeuksia sääntöön?

Kiilakoski näkee kaksi vaihtoehtoa.

”Joko on tulossa kulttuurinen muutos, joka näkyy kaikkein nuorimmissa ikäluokissa. Se tulee tulevaisuudessa vaikuttamaan yhteiskuntaan.”

”Toinen tapa ajatella on ikäkausivaikutus, joka sitten laimenee iän myötä.”

Se tarkoittaa sitä, että mitä lähemmäs kolmenkympin rajapyykkiä ihminen tulee, sitä vähemmän hän on uskonnollinen.

Tällekin teorialle löytyi tukea Nuorisobarometrista. Tutkijat Kati Tervo-Niemelä ja Jouko Porkka huomasivat, että uskonnon merkitys väheni siirtymissä nuoruudesta aikuisuuteen, niin miehillä kuin naisillakin.

Kun 15–17-vuotiaista pojista joka toinen (49 %) ei rukoile koskaan, 26–29-vuotiaiden keskuudessa osuus on lähes kaksi kolmesta (62 %). Vastaavasti rukoilemattomien naisten osuus kasvaa 44 prosentista 54 prosenttiin, he kirjoittivat.

Tutkijana Kiilakoski ei halua tehdä mitään äkkivääriä tulkintoja. Mutta jos pitäisi veikata, kumpaan trendiin hän itse uskoo?

”Jos mun pitäis arvata, lähtisin maltilliseen maallistumiskehitykseen. Nuorten uskonnollisuus on pudonnut. Nekin nuoret, jotka ovat uskonnollisia, kohtaavat sen tilanteen, että uskonnolla ei ole merkitystä.”

Uskonto ei ole nuoria polarisoiva, repivä kysymys, Kiilakoski jatkaa. Nuori saa uskoa, jos haluaa, mutta saa myös aivan hyvin olla uskomatta.

Usko tai älä, niin kuin Kiilakoski alun perinkin kirjoitti.

Konfirmaatiomessu Vantaan Pyhän Laurin kirkossa on päättynyt. Messussa Bergström on käynyt ehtoollisella ja lukenut pätkän esirukousta. Se käsitteli Gazan ja Ukrainan tilannetta.

”Kiva tapahtuma. Meni tosi hyvin”, Bergström sanoo kirkon pihalla.

Aina ei ole mennyt yhtä hyvin. Kerran Bergström rippiryhmineen lauloi kirkossa One Directionin kappaleen.

”Kukaan ei laulanut, kun me valittiin semmoinen vähän kyseenalainen kappale. Ja sitten se oli tosi noloa kaikille varmaan”, hän sanoo mutta hymyilee kuitenkin.

Tähän messuun valittiin varmempi, kristillisempi biisi, ruotsalaisen poppari Carolan Så länge jag lever. Seuraavaksi on vuorossa juhlintaa. Bergström ja muut isoset menevät erään konfirmoidun nuoren juhliin.

On kysyttävä Bergströmiltä vielä yksi kysymys. Koska hän on viimeksi tehnyt syntiä?

”En mä nyt muista silleen, mutta mä tiedän, että mä haluan ottaa tatuoinnin. Sehän on synti.”

Bergström muistelee, että Raamattu sanoo jotain omasta kehosta ja siitä, että siihen ei saisi tehdä muutoksia. Silti Bergström aikoo ottaa tatuoinnin.

”Mulla on hyvä syy siihen, niin mun mielestä se on ihan ok. Mä pyysin anteeksi ja sanoin, että nyt mä en tule kuuntelemaan.”