Nuoret loukkaantuvat niin helposti ja kontrolloivat muitten puheita, koska haluavat hallita ahdistustaan
Tiedättekö muuten, mikä on L-sana? En uskalla kertoa. Ja minua pelotti kirjoittaa tämä kolumni. Olin hyvin turvattomassa tilassa, kirjoittaa Anna-Leena Härkönen.
Valaisen, miten mielenpahoitusmuoti on vaikuttanut elokuvien ja tv-sarjojen tekemiseen.
Eräässä sarjassa yksi avustajista näytteli spurgua. Häntä valmisteltiin parhaillaan kohtausta varten, kun apulaisohjaaja huikkasi maskibussin ovelta: ”Onko spurgu pian valmis?”
”Mehän ei sanota nykyään spurgu”, ojensi parikymppinen pukuosaston harjoittelijatyttö.
Apulaisohjaaja hämmentyi.
”Mut täällä call sheetissa lukee että spurgu, ja käsiksessä kans”, hän selitti. Tyttö ei kertonut, mitä sanaa olisi pitänyt käyttää spurgun tilalla.
Toisena päivänä kuvauksiin tuli ”narkkari”. Tältä nuorelta kysyttiin, saako laittaa vähän tekoverta suupieleen. Oltiin kuvaamassa tappelun jälkeistä tilannetta. Narkkari suostui. (Kuinka rohkeaa!)
Kuukauden kuluttua häneltä tuli palautetta.
”Mulle kaadettiin tekoverta suuhun ja siitä tuli tosi turvaton tila”, hän kirjoitti. Siis mitä? Moni olisi hyppinyt riemusta päästyään tv-sarjaan eikä valittanut asiasta, jota ei ollut tapahtunut. Viestiin kuitenkin vastattiin ystävällisesti ja rakentavasti.
”Jos virheestä huomauttaminen koetaan työpaikkakiusaamiseksi, ollaan syvällä metsässä.”
Nuoruudessani ei kyselty turvallisten tilojen perään. Johtuiko se siitä, että olimme turvallisessa tilassa? Nyt maailma on muuttunut yhä sairaammaksi. Hyvinvointiyhteiskuntamme on romahtamassa. Kaikkialla vaanii erilaisia uhkia.
Ehkä nuoret loukkaantuvat niin helposti ja kontrolloivat muitten puheita, koska haluavat hallita ahdistustaan edes jollain tavalla.
Toisaalta, jos virheestä huomauttaminen koetaan työpaikkakiusaamiseksi, ollaan syvällä metsässä.
(Kuulin muuten, että eräs soitonopettaja oli joutunut pyytämään oppilaalta anteeksi sanottuaan, ettei tämä osaa tiettyä kappaletta, ja että tämän täytyy harjoitella vielä. Mutta se on jo toinen juttu.)
Yhdessä lastenelokuvassa oli kohtaus, jossa nuohoojan piti nousta savupiipusta. Kasvot oli luonnollisesti sotkettu nokisen näköisiksi, nokisiahan olivat vaatteensakin.
”Hei, nyt on blackface-juttu”, joku huomauttamaan. ”Tosi loukkaavaa!”
Kuvaukset keskeytyivät. Tuottaja kutsuttiin paikalle neuvottelemaan. Tekijät pelkäsivät, että kohtaus ei ole uskottava, jos nuohoojan naama on valkoinen. Lopulta ”lupa” sotkemiseen annettiin.
Epookkielokuvassa tyttö valmisteli poikaystäväänsä tiernapoikien esiintymistä varten ”murjaanien kuninkaaksi”. Hänen olisi pitänyt värittää hiilellä pojan naama mustaksi. Tyttö kieltäytyi.
”Jos mä teen tän, mun ystävät raivostuu”, hän sanoi. Lopulta poika väritti kasvonsa itse. Ihmiset ovat siis alkaneet pelätä ystäviään.
”Salman Rushdie sanoi haastattelussa, että woke-kulttuuri on vaarallista, koska siinä on kyse vallankäytöstä.”
Kirjailijoitten sensuroimisesta olen puhunut, mutta puhun vielä: tämä on niin vittumainen ammatti, ettei saisi lisätä enää mitään, mikä halvaannuttaa meitä entisestään. Kirjailija kuvaa maailmaa sellaisena kuin se on, eikä sellaisena kuin sen pitäisi olla. Salman Rushdie sanoi haastattelussa, että woke-kulttuuri on vaarallista, koska siinä on kyse vallankäytöstä. Niinpä.
Tiedättekö muuten, mikä on L-sana? En uskalla kertoa. Ja minua pelotti kirjoittaa tämä kolumni.
Olin hyvin turvattomassa tilassa.
