Nuoret kadottivat uskon tulevaisuuteen – Ja sen pitäisi herättää meidät kaikki
90-luvun laman aikana meissä säilyi outo sitkeys ja usko siihen, että tästä vielä noustaan. Sitran tuoreen katsauksen mukaan nyt varsinkin nuorten tulevaisuususko on koetuksella ja sillä voi olla vakavia seurauksia, kirjoittaa vastaava päätoimittaja Iina Artima-Kyrki.
Vietin työni takia muutaman tunnin uudessa seurassa. Tapaamisen aluksi yksi esitti toiveen: Sovitaanko, ettei kukaan sano mitään ikävää Suomesta. Suosittelen kokeilemaan – ei ole helppoa, mutta sitä me nyt tarvitsemme.
Kasvoin 90-luvun laman aikana Lahdessa. Pankkeja kaatui, yrityksiä meni nurin ja perheitä hajosi. Välitunneilla puhuttiin työttömyydestä ja irtisanomisista. Silti meissä eli sitkeys: tästä vielä noustaan.
Yli 30 vuotta myöhemmin Suomi on taas massatyöttömyydessä, mutta eri tavalla. Työpaikat eivät ole kadonneet yhtäkkiä, vaan vähitellen. Osaamista on, mutta se ei kohtaa työn tarpeita. Työtä on, mutta väärässä paikassa tai väärin ehdoin. Työttömyys on noin kymmenen prosenttia, nuorilla paikoin yli kaksikymmentä. Luvut eivät kuulosta yhtä dramaattisilta kuin 1990-luvulla, mutta niiden taustalla on uusi kriisi: toivon puute. Sitran tuoreen ennakointikatsauksen mukaan tämä koskee varsinkin nuoria, joiden tulevaisuususko on heikentynyt. Katsaus tarkastelee nuorten heikentynyttä tulevaisuususkoa ja kysyy: mikä odottaa yhteiskuntaa, jos nuoret lakkaavat luottamasta tulevaan? Vaikutukset voivat olla merkittäviä.
90-luvulla lama oli romahdus, josta oli pakko selvitä. Nyt työttömyys nähdään helposti yksilön ongelmana. Vastuu sysätään työnhakijalle, ja ilmapiiri on kylmempi. 1990-luvulla työttömyys toi häpeää, mutta se myös yhdisti. Nyt siitä on tullut poliittinen ase, joka syö luottamusta.
Nuorille tämä on kohtalokasta. He eivät ole kokeneet Suomea, jossa yhteinen nousu tuntui mahdolliselta. He elävät epävarmuudessa, jossa työurat pirstoutuvat ja palkka ei aina riitä. Jos kysyisimme, mitä he toivovat, moni vastaisi: varmuutta. Se on vähän – mutta samalla kaikki.
Ehkä meidän on palattava 1990-luvun opetukseen: selviytymisen rinnalle tarvitaan toivoa. Työ ei ole vain toimeentuloa, vaan yhteyttä ja osallisuutta. Työttömyys on meidän kaikkien asia.
Loppuvuoden ajan Apu kirjoittaa työttömyydestä – antaa luvuille kasvot ja äänen. Kerromme, miten päätökset ja rakenteet näkyvät arjessa, toimeentulossa ja itsetunnossa. Ihmiset eivät samaistu tilastoihin, vaan toisiin ihmisiin.
1990-luvulla nousimme, koska uskoimme, että Suomi on enemmän kuin sen talouskäyrät. Nyt meidän on uskottava sama uudelleen – ei siksi, että kaikki näyttäisi hyvältä, vaan siksi, että tarvitsemme toivoa tulevaisuuteen.
