Kävin viime talvena saunan lauteilla keskustelun, joka avasi silmäni rakennemuutoksesta. Vietin pari viikkoa pienellä itäsuomalaisella paikkakunnalla ja hankkiuduin yhtenä iltana avantouimareiden saunailtaan. Etikettiin kuuluu, että politiikasta ei keskustella, mutta eihän mitään niin henkilökohtaista olekaan, ettei se olisi samalla vahingossa myös politiikkaa.

Puhuimme aiheesta, josta ikätoverien kesken usein puhutaan: lasten muuttamisesta omilleen. Tärkeä murrosvaihe elämässä, myös äideille. Siitä riittää puhumista. Mutta nyt olin ympäristössä, joka oli tullut minulle vieraaksi, kun läksin opiskelemaan ja lopulta päädyin perustamaan kodin pääkaupunkiseudulle. Huomasin, että 30 vuotta on pitkä aika mutta vielä pitempi on 375 kilometrin matka.

Yksi äiti kertoi, että tytär muutti äskettäin omilleen jo 16-vuotiaana lukioon mennessään. Toinen taas sanoi, että 25-vuotias asuu vielä kotona, vaikka on töissä, koska säästää omaa asuntoa varten. Omarahoitusosuutta voi tosiaan olla vaikeaa saada kokoon, myötäilin. Mutta ei hän sitä tarkoittanut; hän tarkoitti asunnon ostosummaa! Naiset saunan lauteilla valistivat minua, että täällä on vaikeaa saada lainaa etenkin asunto-osakkeeseen, koska asuntojen hinnat ovat laskeneet niin tasaisesti, että pankit eivät huoli niitä vakuudeksi. Päinvastoin huoli on, että ylläpitokustannukset ylittävät asunnon arvon, joten rahaa pitäisi olla sitäkin varten, että taloyhtiössä tarvitaan kallis putki- tai kattoremontti.

Minun esikoiseni, 20, taas etsi kimppa-asuntoa Helsingistä. Omistusasunnosta ei ole edes puhuttu, mutta nuorten on vaikeaa löytää vuokra-asuntoa, jonka he pystyisivät maksamaan. Meillä vanhemmillakin on niin isot asumiskulut, että nuori on taloudellisestikin omillaan sitten kun on omillaan. Tämä oli uimakavereideni mielestä hieman järkyttävää, ennen kuin kerroin heille, paljonko itse maksan vuokraa ja paljonko lapseni vuokra tulee olemaan.

Suomi on iso maa, ja meillä on yhtä aikaa valtavasti tyhjiä asuntoja ja asuntopula. Eivät nuoret varsinaisesti halua Järvi-Suomesta ruuhka-Suomeen. He haluavat opiskella, töitä ja mahdollisuuksia. Jos löytyy elämänkumppani, paluu juurille on yhä epätodennäköisempää. Näin on käynyt jo usean sukupolven ajan, eikä mikään näytä pysäyttävän kehitystä. Kaikkialla maailmassa yritetään, mutta missään ei ole tuntuvasti onnistuttu, sillä talousjärjestelmä näyttää suosivan keskittymistä, myös kaupungistumista.

Lauteilla alastomina istui kolme saman kansan äitiä, jotka ymmärsivät toisiaan ja jakoivat saman huolen ja ilonkin lasten itsenäistymisestä. Mutta yhteiskunta näyttäytyi meille täysin erilaisena. On helppo ymmärtää, että heille poliittinen puhe asumistuen tärkeydestä tai liian korkeista vuokrista on yhdentekevää, arjen näkökulmasta vierasta. Minä taas en ole monta ajatusta suonut pikkupaikkakuntien kerrostaloille, jotka eivät enää ole omaisuutta vaan kuluerä. Silti me teemme yhdessä päätöksiä, niin kun demokratiassa kuuluukin. Minun ääneni kuuluu koko ajan kovempaa, koska virta kulkee tännepäin.

Yksi helpotuksen huokaus lauteilla kuultiin: “Onneksi ukrainalaiset tulivat.” Kunnan kerrostaloihin saatiin taas elämää, ja kouluun avattiin jopa uusi luokka. Raitilla törmää uusiin asukkaisiin, jotka kulkevat potkukelkalla kauppaan. Emme olleet iloisia sodasta, mutta totuus on, että pakolaiset voivat pelastaa pienen kunnan talouden. Tosin ilo on väliaikaista, sillä siirtolaisia koskee ihan sama kuin muitakin työikäisiä: hekin tarvitsevat työ- ja opiskelupaikkoja ja mahdollisuuksia yrittää.

Minä olin vain käymässä, sillä kaipasin sitä, mitä Ruuhka-Suomessa ei ole: rauhaa ja hiljaisuutta. Sen katkaisi ihanasti pulina saunan lauteilla ja kiljaisut kylmässä vedessä. Minulle oli eksoottista, että jokaviikkoisen avantosaunan lämmitti ja avannon piti auki “yks Ari”, jonka vaiva korvattiin kolikoilla lippaaseen. “Kuka tämän siis on organisoinut?” yritin kysyä. Mutta ei sitä varsinaisesti kukaan ollut organisoinut, mihin sellaista muka tarvittaisiin. Riittää, kun on sauna järven rannalla ja yksi Ari, ja kyllä sana sitten kulkee, että saapi tulla. Niinhän minäkin siitä kuulin. Sanoin kahvilassa, että oispa kiva päästä avantoon ja jonkin ajan päästä minulle tuotiin lapulla tieto, missä ja milloin se onnistuu.