Nina Honkanen ja Hannu-Pekka Björkman löysivät toisistaan sielunkumppanin: ”Rakastuimme punaisissa liikennevaloissa Rautatientorilla”

Tässä teatteriliput. Menet katsomaan Karamazovin veljekset Kansallisteatteriin. Ja on kohteliasta kiittää lipuista, sain ne ystävältäni. Eli otat kotoa viinipullon ja jätät sen narikkaan toimitettavaksi hänelle. Näin totesi kirjailija Nina Honkasen ja näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin yhteinen ystävä keväällä 2019.

Nina empi. Tuntui myös aika suureelliselta kiittää Hannu-Pekkaa näin, koska he eivät tunteneet toisiaan hyvin, joskus tavanneet juhlissa. Hän teki silti kuten ystävä kehotti. Pian Hannu-Pekka päätti kiittää Ninaa viinistä puhelimitse. Sitten sovittiinkin jo tapaaminen, jonka päätteeksi Hannu-Pekka kysyi, voisiko heittää Ninan autolla kotiin. Satoi räntälänttejä.

– Siinä matkalla autolle rakastuimme, ehkä punaisissa liikennevaloissa Rautatientorilla. Muistamme tuosta päivästä jokaisen minuutin, he kertovat.

– Ystävän intuitio piti paikkansa, Hannu-Pekka lisää.

Nina Honkanen ja Hannu-Pekka Björkman rakastuivat ensi tapaamisella.

Onneksi rakkautta ei voi selittää, sanovat molemmat. Kahden ihmisen todellisuudessa ollaan samanlaisen mysteerin äärellä kuin taiteessa, ja molemmissa juuri selittämättömyys vetää puoleensa. Eikä kukaan ulkopuolinen voi nähdä toisten rakkaussuhteiden sisälle.

– Kukaan muu ei voi tietää sitä, miten toisen oppii tuntemaan, mitä tapahtuu toisessa, mitä itsessä ja miten toinen ymmärtää itseä paremmin kuin kukaan toinen, Hannu-Pekka sanoo.

– Rakkaus pitää sisällään parhaan ystävän ja kaikin tavoin läheisimmän ihmisen, Nina toteaa.

Ennen parin kohtaamista Ninan erosta oli kolme vuotta. Hannu-Pekka oli eronnut 2014.

– Ensirakkauteen ladataan romanttisessa kuvastossa poikkeuksellisuuden leima. Siihen, että jotain tapahtuu ensi kertaa, liittyy jotain ainutlaatuista. Pidän kuitenkin painavampana suhdetta, joka jää viimeiseksi rakkaudeksi, Nina sanoo.

– Toivottavasti elämän eri kerrokset ovat tuoneet suvaitsevaisuutta ja ymmärrystä itseä, toista ja molempien historiaa kohtaan, Hannu-Pekka toteaa.

Pari on myös tekemisissä Hannu-Pekan ja Ninan entisten puolisoiden ja näiden uusien puolisoiden kanssa.

– Ei historian tarvitse olla taakka tai eron murhe. Ero ei tarkoita sitä, että mitätöisi edellisten suhteiden merkitystä. En usko, että olen kohdannut yhtään ihmistä niin, etten olisi jäänyt saajapuolelle. Aina tulee joku ymmärrys ja oppi, jos on niihin valmis, Nina sanoo.

Edellisenä päivänä pari on tullut ”vaikka mistä”. Hannu-Pekka on palannut Munkkivuori 2 -sarjan kuvauksista. Nina on kotiutunut Turun kirjamessuilta syyskuussa ilmestyneen romaaninsa Rakkaani, Vladimir merkeissä ja hoitanut lapsenlapsiaan.

Venäjän diktaattori on ollut kolmantena pyöränä Ninan ja Hannu-Pekan suhteessa sen alusta asti. Romaani alkoi kirjoittua Ninan mielessä jo kymmenen vuotta sitten. Yhden päähenkilöistä, eronneen naispääministerin, hän keksi heti alussa. Nimensä kirja sai pääministerin ex-anopin Helmin rakkaussuhteesta judoka Putinin kanssa 1980-luvulla. Helmi kirjoittaa Putinille kirjeitä, joissa hän kertoo näkemyksensä maailmasta ja Putinista. Osa kirjeistä löytänee perille, osan säilöö Helmin poika Heikki.

Nina kuvaa, että hänellä on oudot työajat, ei lomia eikä lomarahoja. Mutta arjesta tekee juhlaa, että on mahdollista tehdä työtä siellä missä kulloinkin on.

Kotona Nina työskentelee ruokapöydän ääressä. Siinä kirjoittaminen ei tunnu niin viralliselta, eikä keskeyttäminen häiritse häntä.

– Hannu-Pekalle ei voi soittaa keskelle harjoituksia tai kuvauksia, joten perheen ja välillä puolisonkin asioita hoidetaan kauttani. Olen ottanut sen annettuna.

Hannu-Pekka on ollut vajaat kaksi vuotta virkavapaalla Kansallisteatterista, ja niin elokuvien kuin tv-sarjojen kuvauksia on ollut paljon. Niitä tehdään työryhmissä, ja hän kokee tarvetta vetäytymiseen. Kotona hän kirjoittaa asunnon yläkerrassa.

– Välillä kadehdin Ninaa, koska hän saa tehdä töitä kotona, kun kaikki muut ovat poissa. Minulla on harvoin sellaisia hetkiä.

Joskus Hannu-Pekka on halunnut jäädä näyttämölle.

– Näyttämöllä olen turvassa keskellä taideteosta. Siellä en ajattele enkä kaipaa muuta. Siellä toteuttaa vain sitä hetkeä ja sitä, mitä on tultu tekemään.

– Viiden tunnin automatka vapaa-ajan kotiin Viitasaarelle menee keskustellen, Nina ja Hannu-Pekka kertovat.

Perheen arkea Hannu-Pekka kuvaa... tapahtumarikkaaksi. ”Siitä pitävät huolen iso uusioperhe ja ystävät, johon kuuluu minulle uutena asiana Ninan valtaisa ystäväpiiri. Hänellä on laaja sosiaalinen verkosto, josta hän pitää huolta”, Hannu-Pekka muotoilee.

Ninan neljästä pojasta nuorin, Onni, 15, ja Hannu-Pekan nuorempi poika Luukas, 16, asuvat vuoroviikoin vanhempiensa kodeissa ja ovat tässä kodissa yhtä aikaa.

– Harvalla kuuttakymppiä lähestyvällä on teini-ikäisiä lapsia ja lapsenlapsia yhtä aikaa kuten meillä. Mutta jos jonkin olen 15–37-vuotiaiden poikien äitinä oppinut, niin sen, että silmänräpäyksessä lapset ovat aikuisia ja pian elämme arkea kaksin, Nina sanoo.

Kummallakaan ei ole tarvetta olla erossa toisesta.

– Kun olemme kaksin, osaamme olla myös siinä yksin, Nina sanoo.

Kahdenkeskisen ajan löytymistä pari pitää isona haasteena. Siihen pitää usein varautua ja lähteä muualle. Vapaa-ajan kodissa Korvessa Viitasaarella kalenteriin onkin merkitty ”meidän viikko”. Silloin sinne eivät saa tulla lapset eivätkä ystävät. Hiljaisessa Korvessa ei kuitenkaan katkaista yhteyksiä ulkomaailmaan.

– Periferia on tuonut perspektiiviä sekä taiteelliseen että maantieteelliseen ajatteluun. Mielen periferia on paikka, jossa on tilaa ajatella, kaiken luovuuden lähde. Luonnossa oleminen tukee sitä, Hannu-Pekka kertoo.

– Mieli tyhjenee turhasta. Tuijotan järvelle tai tulta, uin, kävelen ja kirjoitan, Nina sanoo.

Parilla ei mene päivääkään ilman naurua ja keskusteluja.

– Rakastan ja arvostan Ninassa valtavasti hänen positiivisuuttaan. Hän on iloinen aamuisin, mitä minä en välttämättä ole. Hänen kanssaan löytyy aina valoisa lähtö päivään, ja olemme pystyneet kokemaan iloa vaikeinakin hetkinä. Nina on myös opettanut minut keskustelemaan syvimmistäkin tunnoistani entistä avoimemmin, Hannu-Pekka sanoo.

– On mukavaa, että vihdoin tässä kohdassa elämää saa olla kokonainen ihminen. Arvostan Hannu-Pekan rauhallisuutta ja sitä, että saamme vuoroissa tarvita toisiamme. Ja on suloista olla maailmankaikkeuden ihanimman ja hauskimman miehen kanssa, Nina kertoo.

Ortodoksinen usko on tärkeä osa Hannu-Pekan elämää. Hän rukoilee ikonin edessä iltaisin ja töihin lähtiessään.

Hannu-Pekka menetti äitinsä helmikuussa 2023, Nina viime helmikuussa. Ninaa painoi huomata terveydenhuollon ja vanhusten hoidon tason romahdus.

– Isäni kuoli 35 vuotta sitten. Äitiä saattohoitaessa tuli nähdyksi, millaista ihmisen on sairastaa ja poistua maailmasta verrattuna aikaan, kun sairaille tai ikäihmisille löytyi paikka, jossa saa hoitoa. Hyvinvointivaltiosta on tätä menoa enää rippeet jäljellä.

Yhteiskunnalliset epäkohdat ja sota saavat Ninan pois tolaltaan ja toimimaan. Lokakuussa 2023 hän kirjoitti viidensadan muun allekirjoittajan kanssa avoimen kirjeen israelilaisten ja palestiinalaisten välisestä humanitaarisesta katastrofista Gazassa.

– Kohtuuttomille asioille on tehtävä jotain. En kumarra kuvia ja voin ottaa yhteyttä presidenttiin siinä kuin naapurin Liisaan, Nina toteaa.

– Olen sanonut Ninalle, että hänestä olisi tullut hyvä kansanedustaja, Hannu-Pekka sanoo.

Kyllä Nina on intohimotyössään kirjailijanakin, sillä hän ei halua kirjoittaa mitään kansien väliin ilman eetosta paremmasta maailmasta.

Kirjailijoiden heikentyneestä asemasta Nina puhuu painokkaasti. Heidän toimeentulonsa uhkaa romuttua kirjojen arvonlisäveron noustessa ja äänikirjojen osuuden yhä kasvaessa. Äänikirjasta kirjailija saa Kirjailijaliiton selvityksen mukaan noin viidesosan painetun kirjan tekijänoikeuskorvauksesta.

– Pelkään, että kahdenkymmenen vuoden päästä meillä ei ole suomalaista nykykirjallisuutta, kun yhä harvemmalla on varaa kirjoittaa kirjoja.

Hannu-Pekan intohimon kohteet liittyvät kirjallisuuteen, kuvataiteisiin, musiikkiin ja keräilyyn.

– Keräilijä järjestää maailmankaikkeuttaan hankkimalla ympärilleen mielenkiintonsa kohteita. Hän luo maailmansa, joka on turvapaikka ja luovuuden lähde.

Tällä hetkellä Hannu-Pekka kerää blueslevyjä, -kirjoja ja -lehtiä. Nina ei kerää mitään eikä osta uutena juuri muuta kuin ruokaa.

– Seuraan Hannu-Pekan intoa hämmentyneenä, mutta minulla on loppuelämä aikaa oppia ymmärtämään sitäkin. Vielä seuraan vain sivusta loputtomien levy- ja Blues News -kasojen kertymistä.

Kodista kirjojen keskellä avautuu näkymä merelliseen Helsinkiin. Ikkunalaudalla on kuva ohjaaja Kalle Holmbergista.

Teillä on nyt toisenne. Mistä enää unelmoitte?

– Kiitollisuus on tärkeämpi asia kuin se että unelmoi, miten jokin asia voisi olla, Nina sanoo.

– En ole koskaan tavannut ihmistä, joka unelmoisi niin vähän kuin Nina, Hannu-Pekka toteaa.

Hän kuitenkin kysyy, eikö Ninalla liity unelmia kirjoittamiseen. Siihen Nina vastaa toivovansa, että voisi tehdä työtään rauhassa. Ammattikirjailijan helpotuksen hetki ei aina koita, kun kirja on tullut painosta. Eikä kirjailijana voi tuudittautua siihen, että pitkästäkään työstä seuraisi vastinetta, kuten kohtuullista palkkaa tai kirja-arvosteluja. Niiden varassa on kuitenkin pitkälti myös se, onko mahdollista kirjoittaa seuraava kirjaansa.

Hannu-Pekka puolestaan on ajatellut saavuttaa ensi kesän yhden unelmansa, kun viitasaarelaisen Korven pihaan nousee tsasouna eli ortodoksinen rukoushuone. Hannu-Pekka liittyi ortodoksikirkkoon 1999. Hän kiinnostui ortodoksisuudesta käytyään ystävänsä Petri Korhosen kanssa Valamon luostarissa. Kotona hän rukoilee ikonin edessä iltaisin ja töihin lähtiessään.

– Tsasounan rakentaminen on yhtä paljon sisäisen kuin ulkoisen arkkitehtuurin asia. Siihen rakentuu sielun paikka. Voisinko parempaa paikkaa jättää perinnöksi lapsille kuin oman kirkon?