
Kun Pipsa Bäck sai potkut, hän perusti vintage-myymälän keskelle ei mitään – Nyt Tyrnävälle tullaan satojen kilometrien päästä
Keskellä Tyrnävän peltoaukeita on kauppa, jonne tullaan kymmenien ja satojen kilometrien päästä ostamaan ja myymään vanhoja tavaroita tai vain muistelemaan ja tunnelmoimaan. Pipsa Bäck perusti Niitynmaan Nostalgian kun työt IT-alalla loppuivat. Nyt kauppa käy, Tyrnävällä ja sosiaalisessa mediassa.
Heti kärkeen nostalgiakauppias Pipsa Bäck ampuu alas muutaman ennakkoluulon vanhojen tavaroiden kauppiaista ja kaupoista.
– Minä en ole mikään Huutokauppakeisari. Eikä kauppani ole kirpputori, siis sellainen, jossa myydään kaikkea mahdollista vanhoista kalsareista valmiiksi täytettyihin ristikkolehtiin. Rakastan vanhoja tavaroita, tarinaa ja tunnetta. En ota myyntiin mitä tahansa. Myyn vain ehjiä keräilyharvinaisuuksia, laatua ja persoonallisia tuotteita, Pipsa sanoo astellessaan kuraisen hiekkatien varteen.
Hän kääntää laudasta nikkaroidun kyltin asentoon ”Auki”. Niitynmaan Nostalgia on valmiina vastaanottamaan asiakkaita.
Pipsan koti ja yritys ovat samassa paikassa. Käytännössä keskellä ei mitään. Tyrnävän keskusta on kilometrien päässä, talot harvassa. Ouluun on kolmekymmentä kilometriä.
Ulkona tuoksuu lokakuu: tihkusateesta vettyneet ojanpientareet ja maatuvat heinikot. Tie hukkuu sumuun. Ketään ei näy missään. Hiljaisessa aamussa mieleen juolahtaa väistämättä ajatus siitä, että leipä mahtaa olla tiukassa – miten tällä työllä laskut maksetaan? Kannattaako?
Mutta tällaisia epäilyjä Pipsa ei ole kuullut asiakkailtaan, ei starttirahaa myöntäneeltä TE-keskukselta eikä yhteistyökumppaneiltaan.
– Päinvastoin. Kaikki ovat todenneet, että ihanaa. Mahtavaa, että toteutat unelmaasi.


Tänne, keskelle ei mitään, yllättävän moni haluaa tulla. Pihaan kaartavat joinakin viikonloppuina kymmenet ihmiset ympäri maakuntaa muistoja mukanaan. Osa tuo tavaraa myyntiin, osa etsii ja ostaa, osa katselee ja nautiskelee nostalgian keskellä.
– Viime kesänä asiakkaita kävi Aasiasta ja Etelä-Amerikasta asti, kauppias muistelee.
Pipsa ei tosin kysele, mistä asiakas tulee, sillä ei ole merkitystä. Tavaroiden alkuperääkin hän vaalii myyntiin antanutta kunnioittaakseen. Aina alkuperästä ei tietoa voi edes kertoa.
Pipsan mukaan koskaan, tänäänkään, ei voi tietää millainen päivä edessä on: tuleeko kukaan. Joskus kun ajattelisi, ettei asiakkaita varmasti tule, tiellä on autoja jonoksi asti.
”Viime kesänä asiakkaita kävi Aasiasta ja Etelä-Amerikasta asti.”
Hirsitalon ulko-ovi narahtaa kotoisasti ja jo porstuaan astuessa tekee mieli vaihtaa jalkaan villasukat. Harmaaksi maalattua lankkulattiaa peittävät räsymatot. Rakennus on Pipsan appivanhempien vanha kotitalo. Nykyään se palvelee nostalgiapuodin myymälänä.
– Ompelulipastot ja liinavaatekaapit, ne menevät nyt ihan käsistä, kauppias kertoo ja sytyttää tulen leivinuuniin.
Ovelta yläkertaan johtavat portaat, vasemmalle ja oikealle aukeavat talon tavaraa täynnä olevat huoneet. Lattioilla, seinillä, hyllyillä, uunin päällä, katon rajassa, pöydillä ja jakkaroilla on esillä elämää nähneitä esineitä eri vuosikymmeniltä: astioita, huonekaluja, kankaita, vinyylilevyjä, käsilaukkuja, koruja ja kameroita. Tavaraa on paljon, mutta ne ovat järjestyksessä omissa ryhmissään.
Salin pitkällä lankkupöydällä on Arabian kahviastiastoja: Myrna, Rio, Arctica, Lobelia ja erilaisia kukkakuosi-sarjoja, keräilijöiden rakastamaa posliinia.
– Meillä suomalaisilla on sitten kahviastiastoja! Olen päättänyt, että yhtään Myrnaa en enää ota vastaan, hän naurahtaa, puolivakavissaan.
– Suurimmalla osalla kahviastiastot ovat kaapissa ja ne otetaan esille kerran vuodessa.



Kahviastioiden vieressä seinään kiinnitetyillä hyllyillä ovat sievästi ryhmissä Franckin Kartio-lasit ja Wirkkalan röpöläiset Niva-lasit, on Arabian maitokannuja, kermakoita ja sokerikkoja. Seinillä ympäri taloa on vuosilautasia Kalevala-aiheista Muumi-teemoihin sekä ainakin kuusi erilaista vedettävää seinäkelloa, tauluja ja raanuja.
Pienessä–suuressa hirsitalossa ovat sulassa sovussa vintage, talonpoikaisantiikki, Barbiet, Tapio Rautavaarat, kuusikymmentäluvun kiiltokuvat ja korealaiset postimerkit.
Kaappikello kajauttaa puolen tunnin merkiksi.
– Kaikki kellot ovat tarkoituksella eri ajassa, jotta ei ihan samaan aikaan ala se kalkatus, Pipsa sanoo.
Hänen mukaansa kelloille löytyy yhä ostajia. Kaikki eivät katso aikaa kännykästä. Seinäkello voi olla osa sisustusta.
– Täällä käy paljon nuoria, jotka sisustavat vanhaa hirsitaloa tai rintamamiestaloa. He haluavat viimeistellä kotinsa ajan ja tyylin mukaisesti.
”Kaikki kellot ovat tarkoituksella ei ajassa, jotta ei samaan aikaan ala se kalkatus.”
Pipsa on yrittäjä alalla, jonka voisi ajatella olevan suhdanneherkkää. Kuka käyttäisi rahaa kaappikelloihin tai kermakoihin, kun perunakin alkaa olla hinnoissaan?
Yllättävän moni.
Tilastojen mukaan antiikkikauppiaiden määrä on kuudessa vuodessa pudonnut puoleen, mutta samaan aikaan yritysten valikoima on monipuolistunut.
Kirpputorien ja antiikkikauppojen väliin on kiilannut Niitynmaan Nostalgian kaltaisia keräily- ja vintage-myymälöitä, joissa myydään arjen tuttuja käyttöesineitä, eikä kymmenien tuhansien eurojen mahonkilipastoja.
Yrittäjän toimeentulon takaa osin se, että kuolinpesiä riittää nyt hankittavaksi. Suuret ikäluokat ovat haalineet haltuunsa paljon esineitä, ja kun tästä ikäjoukosta aika jättää, ovat parikymppiset jo valmiita hankkimaan arjen esineistöä itselleen.
– Toisaalta minulla on kaiken ikäisiä asiakkaita. Tarinat, laatu, arvokkuus. Ne kiinnostavat iästä riippumatta.
Pipsa kertoo ammattitaitonsa karttuneen kokemuksen mukana. Hän on oppinut vuosien saatossa tunnistamaan tavaroiden arvon ja huomaamaan, mistä ihmiset ovat valmiita maksamaan.


– Välillä ihmiset tuppaavat hinnoittelemaan myyntiin tarjoamiinsa tuotteisiin sen oman tunteensa mukaan. Se ei kuitenkaan lopulta määritä esineen hintaa. Kysyntä määrittää ja se, mikä kulloinkin on kiinnostavaa.
Nyt hyvään hintaan menevät kaupaksi esimerkiksi varhaiset Muumimukit, ajalta ennen sarjatuotantoa sekä 1950-luvun huonekalut ja talonpoikaisantiikki.
– Kun jotakin tavaraa alkaa olla uustuotantona tarjolla joka ruokakaupassa, alkuperäisen esineen arvo keräilijöiden silmissä nousee, Pipsa kertoo.
Kauppias tarttuu ankan höyhenistä tehtyyn pölyhuiskaan ja pyyhkii kulhojen pintaa. Tänään on keskiviikko, viikon ensimmäinen aukiolopäivä, joten kaiken on oltava tip top.
Tiistaisin Pipsa noutaa ja asettelee uutta tavaraa esille. Yleensä silloin hän päivittää tuotteista tiedot myös sosiaaliseen mediaan. Pipsa myy tuotteitaan myös Facebookin kautta.
– Yv- ja jono-viestit täyttävät somen jo ennen kuin tavaraa on edes hyllyssä.
Keskiviikosta lauantaihin hän pitää ovet auki asiakkaille. Sunnuntain hän yrittää olla vapaalla, tosin silloinkin on yleensä vastattava viesteihin, järjesteltävä myymälää tai päivitettävä tuotetietoja verkkoon.

Pipsa on entiseltä ammatiltaan tietotekniikka-asiantuntija. Tai no, aivan ensimmäiseltä ammatiltaan hän on diplomikosmetologi.
Hän työskenteli vuosia kauneudenhoitoalalla, kunnes syttyi halu opiskella jotakin teoreettisempaa. Pipsa pääsi opiskelemaan Oulun ammattikorkeakouluun ja opintojensa jälkeen töihin Nokian alihankintayritykseen, IT-tukihenkilöksi.
Pian hän huomasi kaipaavansa oman ajankäytön vapautta. Muutosneuvottelut ja kilpailutukset yrityksessä toistuivat lähes joka kolmas vuosi. Paine töiden jatkumisesta, itsestä riippumattomista syistä, oli jatkuvasti ilmassa.
”Elämässä saa valita monta polkua.”
Kevättalvella 2016 Pipsa lopulta irtisanottiin taas yksien yt-neuvotteluiden päätteeksi. Se oli helpotus. Oli aika toteuttaa pitkäaikainen unelma.
– Elämässä saa valita monta polkua. Ei ole pakko tehdä yhtä 40 vuoden työuraa.
Pipsa ehdotti miehelleen, että pari remontoisi appivanhemmilta tyhjäksi jääneen talon myymäläksi vanhoille tavaroille. Remontti kesti kaksi vuotta. Pari teki lähes kaiken työn itse, omin käsin.
– Pinkopahveja irrotellessa kävi kyllä muutaman kerran mielessä, että mihin oikein olen ryhtynyt. Kun valmista alkoi tulla, ajatus kirkastui jälleen, Pipsa sanoo.
Liikkeen avaamisesta on kulunut kuusi vuotta.
– Päivääkään en vaihtaisi, vaikka en ole näiden vuosien aikana pitänyt esimerkiksi yhtään virallista lomaa. Minä en voi heinäkuussa laittaa ovia viikkokausiksi kiinni, enkä joulun aikaan. Mutta työmatkani on noin kymmenen askelta. Ja elän unelmaani joka päivä.



Terapeutti, psykologi, lasten- ja myymälänhoitaja. Yrittäjän roolit vanhan tavaran kaupassa ovat monet. Kun lasia täynnä olevaan kauppaan saapuu perhe pienten ja eläväisten lastensa kanssa, Pipsa nappaa pahvilaatikosta vanhan satukirjan, Aku Ankan tai Tex Willerin 50-luvulta ja lukee lapsille sillä aikaa, kun vanhemmat kiertävät kauppaa.
Kun hän noutaa tavaraa perikunnilta, hän joutuu välillä kuuntelemaan sisarusten riitoja rakkaasta maljakosta tai isoäidin pöytäliinasta. Tavaroista irti päästäminen on ihmisille usein osa isoa elämänmuutosta ja muutokseen on suhtauduttava harkiten.
– Joskus on herkkiä tilanteita. On oltava hienotunteinen ja arvostettava niin tavaraa kuin siitä luopuvia ihmisiä. Nämä vanhat esineet eivät koskaan ole vain esineitä, Pipsa kertoo.
On käynyt niinkin, että yksi sukulainen on tuonut myyntiin perintöesineen ja toinen on muutaman päivän päästä käynyt ostamassa esineen takaisin sukuun.
– Tavallista on, että ennen esineestä luopumista ihmiset käyvät täällä katsomassa paikan etukäteen. Vähän kuin kuin päiväkodin tai eläinten hoitolan, että minne ovat tavaroita tuomassa. Yleensä he toteavat, että tänne tavaran voi tuoda.
Asiakkaiden tunteet liikuttavat myös kauppiasta.
– Se huokausten määrä täällä on uskomaton. Voiiih, meilläkin oli tällainen! Minä muistan tämän! Voiiiiih, olin unohtanut nämä!


Niitynmaan Nostalgiassa kaikki on kaupan. Tai lähes kaikki. Sata vuotta vanhaa puista keittiön astiakaappia Pipsa ei myy käytännön syistä. Siinä on hyvä säilyttää uutuustavaroita.
Tosin kahviastioiden alta on juuri myyty massiivinen lankkupöytä ja yhdestä kamarista antiikkiset kulmakaapit vakioasiakkaalle, ravintoloitsijalle, joka innostuu säännöllisesti tekemään hankintoja niin kotiinsa kuin ravintoloihinsa.
Nostalgiapuoti on ollut auki vasta tunteroisen, mutta eteinen on jo täynnä toisiaan väisteleviä ihmisiä: äiti ja tytär kahdenkeskistä aikaa viettämässä, pariskunta lapsenlapselleen nukenvaunuja etsimässä, samassa kylässä asuva mies vaimollensa gobeliinia hakemassa ja sisarukset perinteisellä kiertoajelulla.
Tavarat herättävät tunteita, joihin liittyy elämän eri vaiheita eri vuosikymmeniltä ja alkaa vuolas muistelu. Mirjami Salokangas on pysähtynyt kunniamerkkivitriinin eteen. Kyyneleet ovat kohonneet silmiin.
– Kun me sodan jaloista Karjalasta tänne läntiseen Suomeen asetuimme, meillä oli mukanamme vain Suomen lippu. Kaikki muu, lelut, tavarat ja koti, saivat jäädä. Täällä voin käydä katsomassa tavaroita, joita ei enää ole ja löytää itsestäni ne tutut kodin tunteet.