NHL:ääkin kiinnostanutta huippuvalmentajaa ei kutsuttu Prahan MM-kisojen valmennusseminaariin – myös kehityspäivien sisältö kertoo Suomi-kiekon kuplautumisesta

Suomen suosituimman ja rahakkaimman urheilumuodon, jääkiekon, vaiheille on laskeutunut viime vuosina synkeitä pilviä. Lajin imago on ottanut osumaa monin eri esimerkein.

Jääkiekon lippulaivasarja Liiga on hävinnyt maksukyvyssä kilpailijoilleen ja on nyt kilpailu- ja kuluttajaviraston (KKV) tutkinnassa. Maajoukkueilla on ollut monien huippuvuosien jälkeen vaikeampaa. Juniorijääkiekkoilussakin tapahtunutta rasismitapauksestakaan Jääkiekkoliitto ei pisteitä saanut. Liiga-seuran pomokin lankesi turkkilaishuijaukseen noloin seurauksin. Jääkiekkoilijoita on myös nähty viime aikoina rikosotsikoissa ja jopa siviilielämän törttöilyt ovat nousseet esiin.

Paljon olisi kehityttävää jo ihmisyydessä, mutta myös lajiosaamisessa.

Siksi oli pettymys nähdä Jääkiekkoliiton syyskuussa järjestettävien Suomi-kiekon kehityspäivien ohjelma. Toki oli Ihmisoikeusliiton Älä riko urheilua -työn luento – ja tästä aihepiiristä puhuminen epäilemättä tekee jääkiekkoväelle oikeinkin poikaa.

Mutta muulta osin esiintyjinä on pääasiassa Jääkiekkoliiton omaa väkeä puheenjohtaja Heikki Hietasta ja Leijonien päävalmentaja Antti Pennasta myöten. On omaa huippu-urheilujohtajaa, junioripäällikköä, vastuulääkäriä ja erotuomaripäällikköä.

Kysymys, joka pakottamatta heräsi mieleen, oli, että voiko tällaisissa tupailloissa oman kuplan, post-kummolalaisen ilmapiirin ja yksimielisyyden kautta kehittyä ilman ulkopuolisia ajatuksia?

Olen viimeisten viikkojen aikana haastatellut useita koripallovalmentajia. Moni muukin urheiluihminen on jutun luettuaan tullut sanomaan, miten Tuomas Iisalon, Lassi Tuovin ja kumppanien kaltaisten koripallovalmentajien urheilupuhe on huomattavan paljon korkeampaa tasoa kuin jääkiekkoihmisten.

Mieleen heräsi ajatus, että olisiko Jääkiekkoliitto voinut kosiskella vaikkapa Iisaloa tai Tuovia luennoitsijakseen? Tuliko se edes kenellekään mieleen? Olisiko se voinut olla uudenlainen läikähdys seisovaan veteen?

Ylipäätään kun on katsonut suomalaisia koripallovalmentajia ja miksi he ovat päässeet globaalisti kilpaillussa lajissa pitkälle, panee kysymään, että miksi? Monet vastaukset liittyvät tietysti ammatti- ja sisältöosaamiseen, mutta koripallovalmentajissa on havaittavissa tiettyä akateemisuutta ja ihmissuhdetaitoja. Se on tiivis porukka, joka jakaa auliisti omia oppejaan. Menestystä on tullut.

Suomalaiset jääkiekkovalmentajat ovat monesti pärjänneet kyllä Liigassa ja maajoukkueissa, mutta ulkomailla onkin ollut hieman ohdakkeisempaa, vaikka toisenlaisiakin esimerkkejä on. Koripallovalmentajilla olisikin ollut tähän asiaan varmasti paljonkin sanottavaa.

Vaihtoehtoja olisi muitakin, niin paljon kuin mielikuvitus vain antaisi ehdottaa. Mielen päälle tulee, että vaikkapa Rikard Grönborgilla voisi olla jotain sanottavaa entisenä Ruotsin maajoukkuevalmentajana ja muutakin maailmaa nähneenä. Voisi kuvitella, että Tuomo Ruudulla voisi olla kerrottavaa Florida Panthersin Stanley Cupiin johtaneesta prosessista? Tai vaikkapa Suomessa agenttibisneksiä aikoinaan hoitaneella Floridan GM Bill Zitolla?

Entä jos vaikkapa joku johtamisesta kertova luento ei tulisi tavanomaisilta ihmisläheisyydestä latteuksia puhuvilta suomalaisilta jääkiekkopäiltä? Jos se tulisi vaikkapa johtajilta, jotka ovat johtaneet elämässään menestyksellä muutakin kuin jääkiekkojoukkuetta.

Opittavaa nimittäin olisi. Kuulin erään hyvin tunnetun suomalaisen jääkiekkovalmentajan käyneen erässä keskieurooppalaisessa seurassa työhaastattelussa. Se ei mennyt järin hyvin.

Tämä suomalainen ihmisten johtamisestakin julkisuudessa messunnut valmentaja oli tullut rallienglannillaan raamit kaulassa kovalla itseluottamuksella esiin, kertonut miten seurassa tehdään lähes kaikki väärin ja miten hän pistäisi kaiken uuteen uskoon. Seurasta soitettiin valmentajan entiselle esimiehelle ja kysyttiin käytännössä, että kuka tämä tyyppi oikein oli? Eikä hyvässä mielessä.

Seura kuulemma lähetti hänet liki seuraavalla mahdollisella lennolla paluupostina takaisin Suomeen.

Suomalaisessa jääkiekossa on myös esimerkiksi Jussi Ahokkaan esimerkki. Ahokas on ymmärtänyt, että jos hän jonain päivänä haluaa NHL:ään, on uskallettava lähteä Pohjois-Amerikkaan. Tilannetta Ahokas ei ole jäänyt taivastelemaan, miksi NHL:ssä ei enempää eurooppalaisia valmentajia ole, vaan lähti luomaan uraa, verkostoja ja polkua kohti unelmiaan.

Seurauksena on tullut jo kutsu NHL:n arvokkaimman seuran Toronto Maple Leafsin nuorten pelaajien leirille. Haastattelin tuoreeltaan Ahokasta Aitioon.

Kysyin haastattelun yhteydessä, että onko joku esimerkiksi Jääkiekkoliitosta kysynyt häntä kertomaan laajemmalle porukalle millaisia kokemuksia hänellä on ollut kanadalaisen juniorisarja OHL:stä?

Ajattelin, että saattaisi olla useita suomalaisia valmentajia – nuoria varsinkin – joita tuo reitti kiinnostaisi valtavasti. Kenties Ahokkaan vanavedessä lisääkin valmentajia lähtisi kokeilemaan hänen valitsemaansa reittiä.

Olin tehnyt huomion, että Ahokkaan kuvaa en ollut nähnyt esimerkiksi kevään Prahassa järjestetyissä MM-kisoissa valmentajaseminaarin yhteydessä.

Vastaus pöyristytti: Ahokas kertoi, ettei hän ollut saanut edes kutsua paikalle.

Sillä lailla.

Tarvitseeko enempää edes sanoa siitä omassa kuplassa pyörimisestä?