Kun äitini kuoli, neuloin maanisesti muutaman kuukauden – neulomalla sain ajatukset irti ahdistavista yksityiskohdista
Neulomisen pyhä täsmällisyys hurmasi minut. Ryhdyin neulomaan, enkä ole sen jälkeen lopettanut. Saman asian toistaminen tuhansia kertoja hellii aivojani ja hermojani, kirjoittaa Satu Rämö.
Neuloin kerran eräälle komealle nuorelle miehelle nimipäivälahjan. Annoin miehelle itse neulomani rukkaset, mies antoi pakit. Hän ei nimipäiväillan jälkeen enää halunnut treffeille. Se mies jäi, ja samoin kävi neulomisharrastuksen.
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin istuin kirjailija Vilja-Tuulia Huotarisen kanssa olutbaarissa Reykjavíkissa. Olin juuri alkanut kirjoittaa ensimmäistä fiktiotani, Hildur-dekkaria.
Oluen ääressä pohdin tarinan sisäisen ajan hahmottamisen hankaluutta. Vilja-Tuulia kehotti minua kokeilemaan tarinassa jonkin konkreettisen asian valmistamista. Sain ajatuksesta kiinni.
Muistin, kuinka nerokkaasti Kari Hotakainen pani päähenkilönsä puuhaamaan Juoksuhaudantiessä taloa. Päätin, että minun poliisiharjoittelijani Jakob ei halua itselleen taloa vaan villapaidan. Alussa luotaisiin silmukat, tarinan lopussa villapaita olisi valmis.
Minun piti vain oppia itse ensin neulomaan, jotta osaisin kirjoittaa siitä. Neulojat ovat tarkkoja lukijoita. Jos puikkoja pidellään kirjassa miten sattuu ja helmen resori etenisi epäloogisesti, neulojat kyllä kertoisivat siitä kirjailijalle.
”Keskittymiskykyni paranee. Sitä paitsi neulominen auttaa hallitsemaan pelkojani.”
Neulomisen pyhä täsmällisyys hurmasi minut. Ryhdyin neulomaan, enkä ole sen jälkeen lopettanut. Saman asian toistaminen tuhansia kertoja hellii aivojani ja hermojani.
Keskittymiskykyni paranee. Sitä paitsi neulominen auttaa hallitsemaan pelkojani. Kun osaan ratkaista ongelmia neuloessa, osaan ehkä ratkaista niitä muuallakin elämässä.
Kun jouduin trolliarmeijan hyökkäyksen kohteeksi sosiaalisessa mediassa ja jouduin estämään ja raportoimaan väkivaltaisimpien viestien lähettäjiä, pidin vartin välein neulomistaukoja.
Kun äitini kuoli, neuloin maanisesti muutaman kuukauden. Neulomalla sain ajatukset irti ahdistavista yksityiskohdista.
”Vaikka pitää itse kaikkia lankoja omissa käsissään ja seuraa ohjeita, ei lopputulos ole silti koskaan varma.”
Neulominen auttaa kestämään epäonnistumisia. Kun kuvioon tulee virhe, se harmittaa muttei kauaa. Ensin puran ja sitten korjaan virheen. Pettymyksen harmi ei muutu onnistumisen iloksi yhtä nopeasti missään muualla kuin neuloessa.
Neulominen on ihan samanlaista kuin elämä. On hyvä kuunnella viisaampien neuvoja, mutta aika usein parasta jälkeä tulee, kun kokeilee rohkeasti itse.
Neulominen on ennustamatonta. Vaikka pitää itse kaikkia lankoja omissa käsissään ja seuraa ohjeita, ei lopputulos ole silti koskaan varma. Aina voi sattua jotain. Joku voi kieltäytyä treffeistä, mutta joku toinen taas ei.
Kannattaa ottaa riski ja tarttua rohkeasti puikoista. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa.
