Nettipornon takia ei tarvitse pukeutua siististi ja keskustella sivistyneesti – Mihin heteromies enää tarvitsee naista?

The Atlanticin alkuperäisen, englanninkielisen jutun voit lukea tästä linkistä.

On olemassa sanonta – tai ehkä itsestäänselvyys – että minkä tahansa uuden teknologian arvo piilee sen kyvyssä tuottaa pornografiaa. Kauan sitten oli aika kun pornoa löytyi vain yksityiskokoelmista: karkeita patsaita ja piirroksia, joiden vaikutus ulottui vain niin pitkälle kuin ne voitiin fyysisesti kantaa.

Mutta näin alkeellinen elämä ei kelvannut ihmiselle. Olihan hänellä sentään tarttumiseen sopivat peukalot ja pakottavia tarpeita, ja näin syntyivät puupiirrokset, kaiverrukset, irtokirjakkeet, daguerrotypia, rasteripainatus, valokuvaus ja elokuva. Näiden innovaatioiden tarkoituksena oli tietenkin kertoa muille suurenmoisia totuuksia Jumalasta, luonnosta, kuninkaasta ja isänmaasta.

Mutta aina oli joku tyyppi, joka asteli keksijän työhuoneeseen, vilkaisi uutta vempainta ja mietti mielessään: ”Minäpä tiedän, mitä voisin tehdä tuolla.”

Eräs seikka on yhdistänyt massatuotettuja pornografian muotoja kautta aikojen: ovatpa ne kuinka jännittäviä tahansa, ne ovat aina vain kehnoja jäljitelmiä aidosta tilanteesta. Jokainen kauppamatkustaja, joka aikoinaan kirjautui motelliin Playboy-lehden kera, olisi mieluummin ottanut kainaloonsa oikean ihmisen.

Sitten koitti internetin aikakausi.

Nettipornon saapumisen jälkeen on suoranainen ihme – todellinen osoitus ihmismielen jaloudesta ja rajattomasta kyvykkyydestä! – että miehet pystyivät keskittymään enää mihinkään muuhun.

Toki myös monet naiset kuluttavat pornoa ja nauttivat siitä tai tekevät sitä itse ja tienaavat sillä; sama koskee kaikkia seksuaalisia suuntautumisia ja sukupuoli-identiteettejä edustavia ihmisiä. Mutta Dylan Thomasin runoa mukaillen, ”voima joka vihreän nupun lävitse puhkeaa” kukkaan (ja tuottaa rahaa) on nimenomaan miesten heteroseksuaalinen halu naisia kohtaan.

Internetin tarjoama porno on niin laadukasta, niin monipuolista, aina valmiina miellyttämään sekä välittömästi ja jatkuvasti saatavilla, että sen seurauksena kokonainen sukupolvi miehiä ei enää pidäkään pornoa seksin korvikkeena, vaan seksin paranneltuna versiona.

He pitävät pornosta enemmän.

Mitä tästä seuraa? Vastaus on jo tiedossa. Heteromies voi nykyään nauttia monien mielestä monipuolisesta seksielämästä ilman että hänen tarvitsee koskaan olla tekemisissä oikean naisen kanssa.

On miehiä, jotka ovat ihastuneet seksinukkeihinsa samaan tapaan kuin pikkulapset ihastuvat nalleihin, vaikka lapsille lelu on siirtymäobjekti. Aiemmin tässä kuussa Elon Musk arvioi Joe Roganin haastattelussa, että tekoälyä hyödyntävät seksirobotit saapuvat hyvinkin pian Yhdysvaltain markkinoille: ”Todennäköisesti alle viiden vuoden kuluessa”.

Ne pystyvät tarjoamaan käyttäjilleen kaiken paitsi ihmisten välisen yhteyden, mutta mitä se edes merkitsee? Ihmissuhteet, etenkin eri sukupuolten väliset, ovat täynnä erilaisia kiinnostuksen kohteita ja tarpeita, ja jos oikein rehellisiä ollaan, niin eivätkö naiset olekin melko rasittavia? He vain puhua pälpättävät ja järjestävät päivällisiä ja nalkuttavat pyykeistä, joita ei ole koskaan pesty oikein.

Seksirobotti ei tekisi niin. Se ei koskaan pakottaisi sinua osallistumaan omenatarhan itsepoimintapäivään. Se tekee vain sitä, mitä sinä haluat.

Seksillä on kyky luoda tai vahvistaa ihmisten välisiä siteitä, ja ihminen saattaa kiintyä emotionaalisesti seksikumppaniinsa, vaikka kuinka yrittäisi välttää näin kauheaa kohtaloa.

Ennen nettipornon aikakautta miesten kannatti sietää seurustelun aiheuttamaa stressiä, ja heille kehittyi sosiaalisia taitoja, joiden avulla he saivat vietyä asiat loppuun asti: riittävästi sinnikkyyttä pyytää naista treffeille, ja sitten jotakuta toista, jos ensimmäinen torjui heidät; motivaatiota löytää jostain puhdas paita; sekä taitoa keskustella kahden broileripiccata-annoksen äärellä.

Se saattoi olla kiusallista, jopa painajaismaista. Kohtaamisen seurauksena syntynyt kiintymys kesti ehkä puoli vuosisataa tai vain viikon verran, mutta yksi asia oli varma: parisuhteessa ollessaan nämä miehet eivät olleet pelkkiä tilastoja yksinäisyysepidemiassa. He olivat ihmisiä ihmisille tehdyssä maailmassa.

Mutta kuka viitsii enää laittautua? Porno ei koskaan anna pakkeja tai katso ketään säälien. Se on aina saatavilla, se ei koskaan petä, eikä miehen tarvitse kaivella pyykkikorista jotain vähemmän haisevaa päällepantavaa. Kuten Michael tokaisee The Boys in the Band -elokuvassa, masturbaation hyvä puoli on se, ettei sitä varten tarvitse panostaa ulkonäköön.

Useimpien nykynuorten ensikosketus seksiin tulee nettipornon kautta. Nykypäivän keskiverto 14-vuotias poika on nähnyt enemmän kovaa pornoa kuin yksikään toisessa maailmansodassa taistellut amerikkalaissotilas. (Parempi niin, koska se sota meidän oli oikeasti pakko voittaa.)

Internetillä on kyky turruttaa ja heikentää ihmisten luonnollisia reaktioita järkyttäviin asioihin. Tämä seikka yhdessä algoritmien kanssa ajaa nuoret nopeasti yhä rajumpien videoiden pariin, ja kuten aina ennenkin, nämä ensikokemukset seksistä vaikuttavat vahvasti nuorten mielikuviin siitä, millaista seksin kuuluisi olla.

Pornosivustoa ei tarvitse selata kuin vartti, kun vastaan tulee todennäköisesti video, jolla esiintyvän naisen pelko tai kipu ei näytä olevan vain näyteltyä vaan aitoa tunnetta. Jos sattuu olemaan niitä ihmisiä, jotka nauttivat pakotetun seksin katselusta, elämään ei varmasti mahdu yhtäkään tylsää hetkeä.

Mitä pornon katsomisen moraaliseen puoleen tulee, tärkein kysymys kuuluu: kiihottaako sinua naisten ilmeinen hyväksikäyttö, vai oletko oppinut hyväksymään sen oman nautintosi välttämättömänä hintana? Entä kumpi näistä on pahempi vaihtoehto?

Kyse on yksityisestä, yksilöllisestä kokemuksesta. Voiko sillä olla vaikutusta myös yhteiskuntaan?

Aivan varmasti. Jos heteromiehet eivät tarvitse naisia seksiin, herää kysymys, mihin he sitten tarvitsevat heitä? Jos tarve liittyy lasten saamiseen, miesten on pakko uskaltautua ulos maailmaan tapaamaan naisia, vaikka he joutuisivat tällöin tyytymään omasta mielestään kakkoslaatuiseen seksiin.

Jos nuoruusiän seksikokemukset ovat kaikki tapahtuneet puhelimen ja kannettavan tietokoneen välityksellä, mies tuskin on kovin taitava keskustelemaan oikeiden naisten kanssa, mikä aiheuttaa ongelmia, jos hän päättää liittyä omenanpoimijoiden seuraan.

Pornoa ykkösvaihtoehtona pitävä mies on yleensä Andrew Tate -henkinen tyyppi. Tate on entinen potkunyrkkeilijä, Hustlers Universityn kansleri, alkujaksoissa tippunut Big Brother -kilpailija (hänen mukaansa video, jossa hän piiskaa naista vyöllä, oli editoitu niin, ettei tilanteen huumori ja hauskuus välittynyt katsojille), somevaikuttaja ja Häipykää inhottavat tytöt -kerhon istuva puheenjohtaja.

Hän vietti viimeiset kaksi vuotta Romaniassa saatuaan syytteet raiskauksesta ja ihmiskaupasta, mutta viime kuun lopulla hän sai luvan matkustaa vapaana Yhdysvaltoihin. Siellä hänet napattiinkin kiinni Floridassa, missä hän on nyt uuden rikostutkinnan kohteena. (Hän on kiistänyt kaikki syytökset.)

Tate on karismaattinen ja vangitseva esiintyjä, täydellistä seuraa yksinäiselle masturboijalle. ”Et ole luuseri, olet kuningas!”

Hän tarjoaa verkossa tuntikausia sisältöä, jossa varoitetaan miehiä naisista, jotka yrittävät riistää heidän miehisyytensä. Tällä hän viittaa erääseen vanhaan ajatukseen, jossa voi hyvinkin olla jotain perää: on yhteiskunnan edun mukaista, että miehet pariutuvat naisten kanssa, koska naiset sivistävät miehiä.

Naiset itse vastustavat tätä ajatusta: ei ole heidän tehtävänsä sivistää miehiä. Ajatus herättää myös miehissä levottomuutta (kuka mies nyt haluaisi toisen ihmisen, varsinkaan naisen, ”sivistävän” häntä?).

Mutta miehet, joille on opetettu, että naiset ovat ”hädin tuskin tuntevia olentoja”, joita voi surutta käyttää ja hyväksikäyttää, viettävät todennäköisesti loppuelämänsä yksin.

Internetin merkittävin sivutuote on yksinäisyys, eikä porno ole tässä suhteessa poikkeus. Meitä ei ole luotu elämään näin; mehän hädin tuskin edes elämme. Monet ihmiselle ominaisista piirteistä, kuten kyky osoittaa myötätuntoa tai keskittyä pitkäjänteisesti johonkin ongelmaan, kyky rakastua sekä uhrautua rakkaidemme puolesta, ovat täysin merkityksettömiä meitä ohjaileville algoritmeille.

Algoritmit ovat vääristäneet meidät. Aina kun kuulen keskiluokkaisen nuoren naisen esittävän käytännölliset perustelunsa sille, miksi hän tekee seksivideoita OnlyFans-sivustolle (koska hän voi tienata kahdessa tunnissa saman, minkä hän tienaisi 40 tunnissa tarjoilijana), ajattelen: ”Nyt se on vihdoin koittanut: kapitalismin viimeinen vaihe. Kun millään ei ole enää muuta arvoa tai merkitystä kuin asian myyntihinnalla.”

Internet ei lipunut luoksemme kuin aalto, antaen meille aikaa pohtia ihmisyyttämme ennen kuin kastoimme varpaamme veteen. Se vyöryi yllemme kuin tulva ja on yrittänyt hukuttaa meidät jo yli neljännesvuosisadan ajan. Se nakertaa jatkuvasti sieluamme; menetämme vuosi vuodelta yhä enemmän osia itsestämme.

Pian meistä ei ole jäljellä juuri mitään. Meidät voi pelastaa vain täysi irtautuminen internetistä. Mutta siihen me emme ikinä ryhdy.

Viihdymme täällä, tumman veden alla.

©2025 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.