Näyttelijä Oona Airola arvostaa äitiään yli kaiken: ”Antaisin hänelle rauhan Nobelin"

Lapsuuteni sitkein oli tulla hevoskuiskaajaksi ja lännenratsastustilan ­omistajaksi. Luin kaikki mahdolliset kirjat ja katsoin elokuvat aiheen tiimoilta.

Teini-iässä inhosin erityisesti koulua. Paikallaan ­istuminen ja luennoiva opetustyyli, jossa oppilaat ­kuuntelevat kun opettaja puhuu, ei ollut yhtään minun juttuni. Olisin tarvinnut paljon luovemmasta kulmasta oppimista lähestyvää opetusta. Huomasin, että levotonta käytöstä ei varsinkaan tytöiltä sallittu yläasteella. En palaisi päiväksikään noihin aikoihin pulpettiin. ­Toivottavasti opetus on noista vuosista muuttunut parempaan suuntaan peruskoulussa.

Häpeän syvästi aina, kun sanon jotain todella typerää. Olen vähän hölösuu ja minulla on outo tarve täyttää nopeissa kohtaamisissa kaikki tauot puheella. Juuri nopeita ja yllätyksellisiä kohtaamisia jään aina morkkistelemaan ja miettimään, että miksen taas vaan pitänyt turpaani kiinni ja antanut tilanteen olla. Olen sosiaalisesti ehkä vähän huono ja liian herkkä.

Nykyajan parhaita puolia on tunnekasvatuksen ­kehitys. Uskon että tulevat sukupolvet ovat merkittävästi itsereflektoivempia, älykkäämpiä ja itsetuntemuksessaan paljon pidemmällä kuin vaikkapa oma sukupolveni.

Seuraavan rauhan-Nobelin antaisin äidilleni. Hänellä on käsittämätön taito uskoa ihmisten hyvyyteen. Hän luottaa siihen, että kun ihmisiin uskoo ja heihin luottaa, syntyy aina hyvää. Ja hyvä kiertää aina. Äiti ei ikinä ajattele mitään rahan tai hyötymisen kautta. Hän on itse asiassa enemmänkin jonkinlainen hyväntekijä. Hän pyörittää esimerkiksi kulttuurikahvilaa, jonka keikkailtojen tuotto on usein olematon tai miinusmerkkinen, mutta hänen mielestään työllistävä vaikutus ja ilo paikalliselle yhteisölle on tärkeämpää kuin se, että hän jää voitolle. Aikanaan ­kritisoin hänen antibisnes-ajatusmalliaan. Mutta en enää. Tajuan, että se on hänelle itseisarvoasia.

Vihaan sydämeni pohjasta kyynisyyttä. Olen varmaan itsekin jossain määrin aika kyynistynyt, mutta yritän parhaani mukaan taistella sitä vastaan rajaamalla elämästäni pois kyynistävät asiat ja ihmiset. Minut saa raivon partaalle erityisesti hyvin hyväosaiset ihmiset, jotka katsovat muiden tekemisiä kyynisesti ja ikään kuin etsien muista ihmisistä vikoja – sekä kuvitellen heidän koko ajan laskelmoivan kaiken suhteen. Jos minun pitäisi mainita joku henkilö, joka on jotenkin aina vilpitön ja kyynistymiseltä säästynyt, hän olisi Selma Vilhunen. Oli suuri ilo tehdä hänen kanssa töitä elokuvassa Neljä pientä aikuista, joka tulee ensi-iltaan joulukuussa. Elokuva kertoo hänen maailmankatsomuksestaan niin paljon. Se on oodi rajat ja normit ylittävälle rakkaudelle.

Maahanmuuttajille haluan sanoa, että vaikka tehtävä on sietämättömän raskas, vain te voitte sivistää meidän nuorta ja osin aika junttia, pelokasta, pientä kansaamme. Me tarvitsemme teitä. Ja vaikka maamme vaikuttaa välillä umpirasistiselta, on muistettava, että meitä on paljon, jotka ajattelemme toisin.

Aion vielä opetella kunnolla jonkun kielen. Olen ehkä sielultani aika ranskalainen, vaikka geenitesti paljastikin, että sellaista ei minussa ole ripaustakaan. Se jotenkin oudolla tavalla ­harmitti. Haluaisin olla boheemi ja cool ranskatar.