Näyttelijä Hannu-Pekka Björkman inspiroituu matkoista outojen asioiden perässä: "Kun innostun jostakin maasta, tahdon saada sen kerralla haltuun"
Hannu-Pekka Björkmanin ensimmäisiä pitkiä matkoja oli seikkailu Euroopassa rockbändin riveissä. Nykyään hän reissaa niin outojen harrastusten kuin syvällisten elämysten perässä.
Kaveribändin nimi oli Jack Meatbeat & the Underground Society. Se vei näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin yhdelle ensimmäisistä ulkomaanmatkoistaan 1990-luvun alussa.
”Ostettiin bussi ilman ajokokemusta ja lähdettiin Euroopan-kiertueelle. Yhtään keikkaa ei oltu sovittu, oli vain yhteystietoja ruutupaperilla”, hän kertoo. ”Ajettiin vuorotellen, ja muistan yhden puoliunessa kuulemani keskustelun. Mitä tuossa lukee, kuski kysyi auton lähestyessä siltaa. Painoraja kolme tonnia, kuului vastaus. Mitäs tämä bussi painaa? Kahdeksan tonnia. Mennäänkö? Mennään.”
Kun kahden kuukauden reissulla keikkoja järjestyi, klubit olivat aina täynnä, niin eksoottisena suomalaisbändiä pidettiin. Eräässä Barcelonan punk-baarissa, jolla oli aggressiivisen paikan maine, kaikki yleisössä halusivat tulla yhtyeen kanssa juttusille. He tiesivät suomalaisen Äpärät-bändin. Kitaraa soittaneesta Björkmanista ei tullut rocktähteä, mutta into matkailuun jäi.
”Alusta saakka matkustaminen tuntui vapaudelta”, hän kertoo tavatessamme Helsingissä Lauttasaaren rannalla Björkmanin kodin lähellä. ”Se oli niin erilaista kuin elämä Ilmajoella, eteläpohjalaisessa kylässä, jossa olin kasvanut. Siellä ei voinut tehdä mitään ilman, että kaikki tiesivät siitä.”
Maailma alkoi aueta Björkmanille muutenkin kuin rockin merkeissä, kun hän pääsi opiskelemaan Teatterikorkeakouluun vuonna 1993. Hän matkaili eri maissa kulttuurin merkeissä, milloin kirjallisuuden ja milloin kuvataiteen. 2010-luvun alussa hän päätyi Kristian Smedsin kanssa Saksaan tekemään Münchner Kammerspiele -teatteriin näytelmää, joka siirsi Rikoksen ja rangaistuksen päähenkilö Raskolnikovin siperialaiseen sirkusperheeseen.
”Saksa on teatterin huippumaa, josta on Suomeen haettu mallia monella tavalla”, Björkman kertoo. ”Siellä kyllä puntti tutisi. Saksan teatterimaailma oli kovin toisenlainen kuin Suomessa, paljon hierarkkisempi. Lavalla oli monia suuria persoonia – samaa polkkaa ei siellä tanssita.”
Björkman näki Saksassa huikeita teatteriesityksiä, kuten Franz Kafkan Oikeusjutun sovituksen, jossa näyttelijät istuivat seinällä päälaet yleisöä kohti. Teatterimatkoja hän ei ole muuten erityisesti harrastanut, mutta rooli Mikko Myllylahden ohjaamassa elokuvassa Metsurin tarina toi hänelle taannoin vierailun Cannesin elokuvafestivaaleille. Björkman kertoo kokemuksen avanneen sitä, kuinka pieni hiekanjyvä hän on elokuvamaailman rattaissa.
Björkmanin erikoisimpia matkailuinnostuksia on etsiä maailmalta myöhäiskeskiaikaisia kuolemantanssimaalauksia.
Kokemusten kerääminen eri maista on auttanut häntä kuitenkin rakentamaan näyttelijänä uran, joka kattaa teatteritöiden lisäksi jo viitisenkymmentä elokuvaa ja lukuisia tv-sarjoja. Maailmalle ovat vieneet myös harrastukset, joita Björkman kutsuu omituisiksi.
Niihin lukeutuu esimerkiksi myöhäiskeskiaikaisten kuolemantanssiaiheisten maalausten perässä matkustaminen. Innostus näihin teoksiin syntyi, kun hän näki poikiensa isovanhempien kotona pienen kopion Bernt Notken 1400-luvun lopulla maalaamasta Kuolemantanssista. Kookas alkuperäisteos on esillä Tallinnassa Niguliste-kirkossa.
Björkmanin pohjoisin matka kuolemantanssitaiteen teemalla on suuntautunut Inkooseen, eteläisin Espanjaan.
”Moneen outoon paikkaan olen sen harrastuksen mukana päätynyt”, hän kertoo. ”Usein maalaukset sijaitsevat keskellä ei mitään, kuten vaikka Pinzolon kylässä Pohjois-Italiassa. Etukäteen ei aina tiedä onko maalaus esillä ulkoseinässä vai sisällä kirkossa, jonka aukioloajat voivat olla mitä sattuu. Osa maalauksista on nähtävyyksiä, joista myydään paikan päällä hienoja postikortteja, kun taas toiset on jätetty oman onnensa nojaan.”
Pyhiinvaellusmatka suuntautuu aina sisäänpäin. Siltä palataan muuttuneena ihmisenä, Björkman sanoo.
Oma lukunsa on hengellinen matkailu, jota Björkman on harrastanut jo 1990-luvulta lähtien. Hänen ensimmäinen pyhiinvaellusmatkansa oli Lintulan luostariin Heinävedellä, ja sen tehdessään Björkman ei vielä kuulunut ortodoksiseen kirkkoon. Hän vain laittoi ikonin reppuun ja käveli parikymmentä kilometriä Valamosta Lintulan luostariin. Fyysisesti matka tuntui lyhyeltä, mutta ei henkisesti.
”Pyhiinvaellusmatka suuntautuu aina sisäänpäin”, Björkman sanoo. ”Siltä palataan aina muuttuneena. Niillä matkoilla kohtaa merkityksellisiä ihmisiä, joilla saattaa olla tärkeä viesti juuri minulle. Olemisen tapa on näillä matkoilla toisenlainen. Luostareissa ei yleensä ole kirkon lisäksi juurikaan ulkoista nähtävää, vain munkkeja ja luontoa.”
Mennessään Kreikan Pátmosin saarella Johannes Teologin luostariin Björkman pyysi arkkipiispalta pyhiinvaeltajan suojeluskirjeen. Se avasi hänelle kaikki ovet, vaikka hän ei ymmärtänyt kreikankielisestä kirjeestä sanaakaan. Björkman hymähtää, että siinä olisi voinut olla vaikka moussakan resepti.
Toscanalaisessa luostarissa käydessään Björkman sairastui ankaraan vatsatautiin. Munkit pyysivät häneltä anteeksi hänen kohtaamaansa vastoinkäymistä ja sitten hoitivat Björkmanin terveeksi. Se on osa hengellisten matkojen kulttuuria: pyhiinvaeltajista huolehditaan ja heitä arvostetaan.
Lähitulevaisuudessa Björkman aikoo tehdä poikiensa kanssa matkan Kreikkaan Athoksen luostarivaltioon. Siellä asuu vain munkkeja, ja vieraiksi otetaan vain miehiä.
Mikä on merkillisin paikka, jossa Björkman on käynyt? Se lienee Khaibarsola Luoteis-Pakistanissa, hän sanoo. Se on Afganistanin ja Pakistanin yhdistävä yli 50 kilometrin mittainen sola, jota pitkin kulkivat aikanaan Tšingis-kaani ja Aleksanteri Suuri. Nykyisin solaa käytetään salakuljetusreittinä.
Björkmanin ystävän vanhemmat toimivat diplomaatteina Pakistanissa. Se teki Khaibarissa käynnin mahdolliseksi: sola on ollut joskus täysin suljettu ja nykyisinkin sinne on vaikea päästä.
”Se oli todella vaarallinen ja karu paikka. Kerran nousin autosta ja päätin kavuta pienelle nyppylälle katsomaan ympärilleni. Mukana kulkeva henkivartija säikähti, että älä hyvä mies kävele mihinkään ilman minua – ja sillä hetkellä puskasta nousikin aseistettu sotilas.”
Nykyään puhutaan paljon matkustamisen haitoista, mutta Björkman tuntee myös maailmaan tutustumisen positiiviset puolet. Hän muistelee Goethen sanoneen jotakin sen kaltaista, että ihminen on heitto taivasta kohti.
”Kai tärkeintä, mitä matkoilla voi oppia, on se, että ympäri maailmaa ihmiset yrittävät olla inhimillisiä toisilleen. Ja sen oppii nimenomaan tapaamalla ihmisiä niin kutsutun kansan keskuudessa. Voi kiertää koko maailman viiden tähden hotelleissa asuen, eikä oikeastaan näe mitään.”
Omanlaisensa reissu oli myös vierailu Kirgisiassa kaksi vuotta sitten. Siellä Björkmanille valkeni, kuinka vieras keskiaasialainen kulttuuri meille on ja kuinka vähän ihmisiä siellä kiinnostavat läntisen maailman asiat.
Mielenkiintoisia siltoja kulttuurien välille hahmottui toki sielläkin. Kirgisian yhdessä setelissä on nuoren Carl Gustaf Mannerheimin vuonna 1906 ottama valokuva kansanjohtaja Kurmanžan Datkasta. Merkittävästä naisesta ei juuri muita kuvia ole jälkipolville jäänyt.
Björkman ihasteli myös sitä, kuinka Kirgisian tunnetuimmalle kirjailijalle Tšingiz Aitmatoville oli omistettu kokonainen huone maan kansallismuseossa. Siellä oli seinällinen Aitmatovin teosten käännöksiä, myös monia suomenkielisiä, kuten Björkmanin lukema Mestauslava.
”Haluaisin mennä Japaniin, mutta pelkään, että minuun iskisi Japani-hulluus. Kun innostun jostakin maasta, tahdon saada sen kerralla haltuun.”
Kaunokirjallisuus on Björkmanille osa matkailua. Aina ennen reissua hän yrittää lukea jonkin paikallisen romaanin, joka avaa kohteen kulttuuria.
Minne hän vielä haluaisi matkustaa?
”Japaniin haluaisin mennä, mutta pelkään, että minuun iskisi hetkellinen Japani-hulluus”, Björkman sanoo. ”Kun innostun jostakin maasta, tahdon saada sen kerralla haltuun kokonaan. Haluaisin ymmärtää paremmin japanilaista kirjallisuutta ja kuvataiteen minimalismia.”
Hän sanoo myös ymmärtävänsä, etteivät kaikki paikat ole häntä varten – eikä hän kaikkia paikkoja varten.
