Laila Pullinen uudisti kuvanveiston miehistä maailmaa eikä suostunut vaikenemaan – Nyt näyttelijä Anne Nielsen hyppää hänen haalareihinsa

Nämä tienoot ovat näyttelijä Anne Nielsenille rakasta kotiseutua. Hän on asunut läheisessä Vantaan Itä-Hakkilassa jo vuodesta 1986. Nämä tutut lenkkipolut, vanha kulttuurimaisema, niityt ja vanhat lehtipuut, niitä Anne Nielsen on katsellut ja tuntenut outoa vetovoimaa yhteen erityiseen puistoon.

Tämä puistoalue on Terijoella syntyneen kuvanveistäjä Laila Pullisen (1933–2015) veistospuisto Vantaalla, jossa sijaitsee myös hänen Nissbackan ateljeensa ja kotitalonsa, kartanon entinen pehtoorintalo.

Sen alakerta toimii nykyään kotimuseona, yläkerrassa asuu Pullisen poika Jean Ramsay vaimonsa Petra Piitulainen-Ramsayn kanssa.

Nissbackan ateljeessaan kuvanveistäjä Laila Pullinen loi veistostaidettaan. Laila oli Suomen tunnetuimpia kuvanveistäjiä, joka uudisti miehistä kuvanveiston maailmaa ja ei pitänyt mielipiteitään ominaan. Laila oli aikansa suuria kulttuurijulkkiksia.

Anne Nielsen ihmetteli kerran miehelleen, miksei Lailasta ei ole tehty yhtäkään esitystä.

– Onhan Armi Ratiastakin kirjoja, näytelmä ja jopa elokuva, hän sanoo.

Veistospuiston vetovoima ja ajatukset kuvanveistäjän elämästä johtivat vuosi sitten Anne Nielsenin ja Jean Ramsayn yhteistyöhön. Ramsayn kirjoittama monologi Rakkauden tekoja saa nyt elokuussa näyttelijän tulkinnan Lailan omassa ateljeessa. Ramsayn teksti ja ohjaaja Osku Heiskasen luotto Anne Nielsenin tulkintaan on vahva.

Monologi kertoo poikkeuksellisen vahvan naisen taiteesta, naiseudesta ja naistaiteilijuudesta.

Ajankohta esitykselle ei ole sattumaa. Laila Pullinen -veistospuisto ja kotimuseo viettää 40-vuotisjuhliaan näyttelyllään Häikäisee – Dazzling, ja samaan juhlavuoteen osuu Anne Nielsenin elokuinen 70-vuotispäivä.

– Ja Lailan kuolemasta on tänä vuonna kymmenen vuotta, hän sanoo.

Anne Nielsen tapasi Laila Pullisen virallisissa yhteyksissä muutamia kertoja ja näki hänessä ristiriitaisen ja jännittävän persoonan.

– Hän oli samanaikaisesti näyttävän naisellinen ja toisaalta sellainen rohea jätkä, alansa uranuurtaja. Muistan hänet myös vaikeasti lähestyttävänä ja mielipiteissään jyrkkänä.

Jean Ramsay tuo pöytään kahvia ja sanoo muistavansa äitinsä elohopeamaisen luovana ja täysin pelottomana ihmisenä.

– Hän ei pelännyt laittaa itseään likoon todistaessaan asiaa, johon uskoi. Oli siten kyseessä taide tai naisen asema, Jean Ramsay sanoo.

Kun Anne Nielsen puki ensi kertaa ylleen Lailan työhaalarit ja laittoi jalkaansa tämän puukengät, hän oli niin Pullinen, että hämmästyi itsekin.

– Kun Jean ehdotti tätä asua, ajattelin, että olen pienempi kuin Laila oli. Ehkä hän vaikutti fyysistä kokoaan suuremmalta.

Kopsutellessaan Lailan puukengissä, ”haalarihahmona” kuten Anne Nielsen rooliaan kutsuu, hän kertoo monologissa kipeistä ja tärkeistä asioista, naiseudesta, äitiydestä, synnyttämisestä, riittämättömyyden tunteista. Sekä taiteen tekemisestä naisen elämän ristiaallokossa.

– Hänellä oli myös vahva yhteys luontoon ja sen suojeluun, hän sanoo.

Jos Laila Pullinen oli vahva nainen, sitä on myös Anne Nielsen.

Teatteri Vantaan perustajiin kuuluva näyttelijä ei ole pelännyt laittaa itseään likoon, eikä taistella välillä varsinkin kaupungin byrokraattisissa tuulissa heiluvia tuulimyllyjä vastaan.

Teatteri Vantaan tarina alkoi vuonna 1986. Alussa se tunnettiin nimellä Teatteri Kehä III, ja vuodesta 2006 nykyisellä nimellään.

Idean omasta teatterista keksi Nielsenin puoliso, tenori Matti Pasanen ollessaan esiintymismatkalla New Yorkissa Suomen Kansallisoopperan kanssa. Suomalaiset esittivät Metropolitanissa Viimeiset kiusaukset- ja Punainen viiva -oopperat.

– Masa kuului oopperan kuoroon, ja vierailun aikana hän eksyi pieneen teatteriin. Siellä kolme englantilaismiimikkoa esitti pari kertaa päivässä Seitsemän samuraita -näytelmää. Yleisöä ei ollut kuin muutama, ja Masa koki ahaa-elämyksen – mitä tahansa voi tehdä ja mitä eniten haluaa!

Siitä alkoi Teatteri Vantaan tarina.

Pienen teatterin matka on osoittanut, että kaikki on mahdollista, ja sillä asenteella teatteri on selvinnyt vaikeistakin vaiheista.

– Meitä oli monta perustajaa ja lähdimme liikkeelle nuoruuden rohkeudella, Anne Nielsen sanoo.

Vuosikymmenien varrella teatterissa on tehty monta kantaesitystä, ja ohjelmiston sekä vierailuesitysten kirjo on laaja.

– Taiteen nimissä on otettava riskejä. Jos vain miettii rahaa ja katsojamääriä, voi saman tien luovuttaa.

Kun teatteri sai Suomen Kansallisteatterin remontin alta vanhat Willensaunan näyttämön tuolit, Anne Nielsen ajatteli:

– Ne tuolit antavat lupauksen kulttuurin selittämättömästä havinasta ja syvyydestä.

Yksi tuoleista kuulemma narisee, ja se on ohjaajan tuoli, jolla moni merkittävä ohjaaja on Kalle Holmbergista lähtien istunut.

Kuopiossa syntyneen Anne Nielsenin isä oli tanskalainen puutarhuri – sieltä sukunimikin.

– Osa juuristani on Tanskassa, jossa on paljon sukulaisia. Tanskalainen mutkattomuus lämmittää, ja hieman olen harmitellut sitä, että osaan vain joitain fraaseja tanskaksi. Mutta aina vieraillessani Köpiksessä suvun luona tunnen läheisyyttä sikäläiseen mentaliteettiin.

Ehkä osa näistä juurista johti Anne Nielsenin, ujon teinitytön, vain 15-vuotiaana Kuopion teatterin nuorisoteatteriin. Siellä vaikuttivat 1970-luvun alussa sellaiset kulttuuripersoonat kuin teatterinjohtaja Kurt Nuotio ja ohjaaja Sina Kujansuu.

Nuorisoteatteri johti myös uranvalintaan. Anne Nielsen pääsi kolmannella yrityksellä Teatterikouluun.

– Ne olivat neljä hurjaa ja vauhdikasta vuotta. Koulussa ei vielä eletty Jouko Turkan aikaa, mutta auktoriteetteja riitti. Yksi sellainen oli hieman pelottava ohjaaja Kaisa Korhonen. Minulle itselleni merkityksellinen oli laulua opettanut Toni Edelmann. Hän oli opiskelijoitaan kohtaan lempeä ja ymmärtäväinen.

Teatterikoulusta vuonna 1979 valmistunut Nielsen ehti työskennellä kymmenen vuotta MTV-teatterissa. Hän mietti silloin samanikäisiä kollegoitaan katsellessaan, että pitäisikö sittenkin olla jossain muualla kuin missä oli.

– Jotenkin sitä ajatteli, että onko tämä ansaitsematonta – meillä oli hyvä palkka ja helpommat työajat kuin teattereissa on. Näin jälkeenpäin ajattelen, että se oli hyvä uran alkuvaihe. Sain tehdä niin monia kiinnostavia rooleja.

Kun MTV-teatteri lopetettiin, näyttelijät saivat vielä pari vuotta täyttä palkkaa. Ilman sitä ei omaan teatteriin panostaminen olisi Anne Nielsenille ollut mahdollista.

Samana vuonna 1986 tuli esikoistytär, joka nykyään tunnetaan muusikko Kanerva Salomaana.

– Kanervan jälkeen saimme vielä pojat Tepon ja Tommin. Lasten ollessa pieniä tein koko ajan töitä ja olen miettinyt, olinko liikaa niissä kiinni. Se on varmasti jokaisen äidin tuntemaa ikiaikaista syyllisyyttä.

Lähestyvä oma 70-vuotispäivä ei häkellytä Nielseniä. Kun on terve ja on tekemisen intohimo ja ilo, merkkipäivä on yksi muiden joukossa.

– Koen innostusta kaikesta uudesta tekemisestä. Niin paljon on näkemättä ja kokematta, enkä ole asettunut vielä mihinkään, katin hännät!

Teatteri Vantaa on ollut menestystarina, ja kieltämättä sen menestys on ollut pitkälti Nielsenin hartioiden varassa. Teatterinjohtaja ja näyttelijä – hänellä on paljon vastuuta.

– Vaikka välillä joutuu kiristämään hampaitaan, niin minulla on aina vahva vakaumus, että kaikesta selvitään ja eteenpäin mennään.

Yksi viime aikojen vantaalaisen teatterin onnistumisia on ollut Silkkitehtaan naiset -näytelmä, joka kertoo Tikkurilan Silkkitehtaan ja sen työntekijöiden elämäntarinoista. Tehdas työllisti aikoinaan satoja työtekijöitä perheineen.

Ritva Oksasen tähdittämä näytelmä saavutti niin suuren suosion, että esitykset jatkuvat ensi marraskuussa. Näyttelijä Seela Sella totesi esityksen nähtyään, että tarina antaa työntekijöiden elämälle merkityksen.

Voisiko taide enempää tehdä?