Image

"Naurettiinhan Hitlerillekin, kunnes nauru juuttui kurkkuun" Juha Itkonen, House of Cards ja Donald Trump



"Naurettiinhan Hitlerillekin, kunnes nauru juuttui kurkkuun" Juha Itkonen, House of Cards ja Donald Trump

Herra presidentti
Teksti Juha Itkonen
Kuvat Getty Images

Kun House of Cardsin katsonut Juha Itkonen lähti Yhdysvaltoihin seuraamaan presidentinvaalikampanjaa, hän sai kohdata tv-sarjan seuraukset.

Frank Underwood on poliittinen broileri: demokraattipuolueen pitkäaikainen kongressiedustaja Etelä-Carolinasta ja puolueensa uskollinen soturi. Vuoden 2012 presidentinvaalien jälkeen hän uskoo saavansa palkintonsa, sillä vastavalitun presidentin Garrett Walkerin on määrä nimittää Underwood ulkoministerikseen. Presidentti kuitenkin pettää lupauksensa ja sanoo demokraattien tarvitsevan Underwoodin taitoja kipeämmin kongressissa.

Underwood näyttää ensin nielevän kiukkunsa ja tyytyvän osaansa, mutta vaimo Claire usuttaa häntä taisteluun. Yhdessä pariskunta aloittaa kulissientakaisen pelin, jossa sääntöjä ei tunneta.

Käy pian ilmi, että presidentti Walker on suututtanut väärän miehen. Kokenut Underwood tietää, miten viholliset tarpeen tullen joko kiristetään, uhkaillaan tai lahjotaan väliaikaisiksi ystäviksi. Kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, kunnes Underwoodin pelinappulanaan käyttämä, alkoholismin kanssa kamppaileva kongressiedustaja Peter Russo alkaa vuotaa medialle vaarallisia tietoja.

Underwood juottaa Russon humalaan ja tarjoutuu ajamaan hänet kotiinsa. Perillä Underwood jättää sammuneen kongressiedustajan autoon, moottorin päälle ja kävelee muina miehinä ulos autotallista. Miksei kävelisi, hänhän on poliitikko? Poliitikot ovat läpimätiä, tuskin ihmisiä lainkaan. Tällaista se on, arki Washingtonissa.

Loppuvuodesta 2015 päätin kirjoittaa kaunokirjallisen matkakirjan Amerikasta. Ajattelin, että vaalivuosi tarjoaisi sille mielenkiintoisen kehyksen. Sitä, miten mielipuolinen vuodesta lopulta tulisi ja millaiseen murheeseen se päättyisi, en tietenkään voinut tietää.

Tammikuun lopussa 2016 matkustin siis Iowaan seuraamaan presidentinvaalisirkuksen käynnistymistä. Heti ensimmäisenä aamunani perillä seisoin Dubuquen pikkukaupungin lentokentällä osavaltion koilliskulmassa odottamassa Donald Trumpia. Ympärilläni seisoi satoja hänen kannattajiaan kirkkaanpunaisissa Make America Great Again -lippalakeissaan. Talvitakkien liepeissä oli rintanappeja, joissa Lähi-idän kriisiin ehdotettiin kahta vaihtoehtoa: Bomb the Shit Out of Isis tai Bomb the Fuck Out of Isis.

Näiden innokkaiden opetuslastensa keskuuteen Trump saapui kuin moderni messias, yksityiskoneella yläilmoista. Kolme varttia ilmoitetusta aikataulusta myöhässä Yhdysvaltain lipun väreillä maalattu Boeing 757 ilmestyi horisonttiin, näytti jo laskeutuvan, mutta nostikin viime hetkellä korkeuttaan. Oh my God, iowalaiset päivittelivät. That was so cool. Majesteettinen ylilento selvästi vastasi heidän odotuksiaan.

Puhujakorokkeelle päästyään Trump aloitti saman tien verbaalisen free jazzinsa. Seisoin noin viidentoista metrin etäisyydellä Yhdysvaltain seuraavasta presidentistä, ja koska ajatus vielä silloin tuntui mahdottomalta, minua nauratti. Trumpissa oli helppoheikin vetovoimaa. Hän selvästi viihtyi yleisönsä edessä. Puheet olivat tietenkin järjettömiä mutta, jos sivuutti niiden sisällön, tolkuttomassa liioittelussaan usein myös hauskoja. When I am president, we’re gonna win. Win so much that you’ll get tired of winning. You’re going to beg me to lose just for a change.

Kirjoitin kirjaani näin:

Minun pitäisi olla kauhuissani. Tämä mies on oikeasti vaarallinen. Hän manipuloi. Pelaa, kylläkin riskillä mutta tietäen mitä tekee. Ja silti minä nauran. Nauran! Taputanko käsiänikin, en kai sentään, melkein; joka tapauksessa muuri minun ja näiden muiden välillä, muuri jota olen kuvitellut ylittämättömäksi, tuntuu matalammalta kun tämä presidenttiehdokkaan hahmon ottanut showpainija puhuu meille kaikille ja sitoo meidät yhteen. Näinkö se tapahtuu, ajattelen aivojeni tietoisella osalla. Näinkö kansakunnat suistuvat raiteiltaan, sodat käynnistyvät, maailmanhistoria kiertää ikuista luuppiaan? Näinkö Hitler nousi valtaan?

Ei siis niin, etten olisi ollut lainkaan huolissani. Esitys oli todellakin uskomaton, ja vielä uskomattomampaa oli se, että se meni läpi. Silti en vielä tosissani osannut pelätä, että näillä keinoilla noustaisiin Yhdysvaltain presidentiksi asti. Olin varma siitä, että tällainen pelleily loppuisi kyllä aikanaan. 

Myös Frank Underwoodin oli tarkoitus laskeutua maailmaan metelillä, ja niin myös tapahtui. House of Cards oli Netflixin ensimmäinen iso oma tuotanto, todellinen suursatsaus. Pääosissa olivat A-luokan elokuvatähdet Kevin Spacey ja Robin Wright, ja sarjan visuaalisen tyylin oli luonut pari ensimmäistä jaksoa ohjannut David Fincher. Koko ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin katsottavaksi samana päivänä, 1. helmikuuta 2013, mikä sekin oli ennenkuulumatonta ja uutisoinnin arvoista. Huomiotalouden logiikassa sarjalla oli monta ässää hihassaan.

Aloin katsoa House of Cardsia myöhemmin samana vuonna, hommattuani ensin AppleTV:n ja siirryttyäni nykyaikaan. Sitä näyttivät kehuvan kaltaiseni ihmiset, samat, jotka katselivat Mad Meniä tai Siltaa. Olin kiinnostunut Yhdysvaltain politiikasta ja sitä paitsi pitänyt aina sekä Fincheristä että Spaceystä. Toisin sanoen kuuluin tiettyyn, kansallisvaltioiden rajat ylittävään demografiseen ryhmään, jonka Netflix algoritmeillään oli todennut niin suureksi, että se tarjosi House of Cardsin tekijöille kaksivuotista sopimusta näkemättä sarjasta etukäteen edes pilottia.

Yhtenä tavallisena arki-iltana panin sitten sarjan pyörimään ja katselin, miten Kevin Spacey avauskohtauksessa kuristaa koiran paljain käsin. Sitä ennen hän rikkoo neljännen seinän katsomalla suoraan kameraan ja puhuttelemalla katsojaa:

”Kipua on kahdenlaista. Sellaista, joka vahvistaa, ja turhaa kipua. Turha kipu on pelkkää kärsimystä. Kärsivällisyyteni ei riitä hyödyttömille asioille.”

Alku oli sekä vahva että yllättävä. Tuotelupauksen mukaisesti ammattimiehet tuntuivat olevan asialla. Siitä oli hyvä jatkaa, ja minä jatkoin, jakson päivässä, pari viikkoa putkeen aina iltaisin lasten mentyä nukkumaan. House of Cardsissa ei ollut Mad Menin eksistentialistista nerokkuutta, se ei tuntunut läheiseltä niin kuin samoihin aikoihin seuraamani Vallan linnake, mutta se oli laadukasta ja helposti sulavaa viihdettä, johon jäi koukkuun tahtomattaankin.

Kyyninen sarja kyllä oli. House of Cardsin Washingtonissa oli aina pimeää, mustaa ja märkää. Kalpeat toimittajaparat raatoivat kurjannäköisessä toimistossa särisevien loisteputkilamppujen alla. Poliitikkojen ulkoiset puitteet olivat paremmat, mutta päivänvaloa hekään eivät nähneet, kaikki juonittelivat kaikkia vastaan yötä päivää eikä mihinkään voinut luottaa. Katsellessani ketkuilua muistin aina välillä vuosituhannen vaiheessa satunnaisesti katsomani West Wingin ja sen huomattavasti optimistisemman maailmankuvan, Martin Sheenin esittämän inhimillisen erehtyväisen mutta oikeamielisen presidentin Jed Bartlettin.

Toisaalta olivathan ajatkin toiset. Vuoden 2008 talouskriisi oli horjuttanut koko globaalin maailmanjärjestyksen perustuksia. Obaman presidenttiyteen kohdistetut suuret odotukset olivat osoittautuneet yltiöoptimistisiksi. Koska republikaanit olivat päättäneet tehdä kaikkensa hänen epäonnistumisekseen, koko Washingtonin poliittinen koneisto oli liki halvaantuneessa tilassa. Niin kuin West Wing, myös House of Cards tuntui aikansa kuvalta.

Toukokuussa matkustin Yhdysvaltain syvään etelään. Alabama oli vihreää, eteläosiltaan Atlanttia kohti viettävää suistomaata. Metsiä, peltoja ja kumpuilevia kukkuloita, sameavetisiä leppoisasti virtaavia jokia. Kiersimme valokuvaaja Timo Pyykön kanssa pikkuteitä ja löysimme niiden varsilta tilapäisen tuntuisia asumuksia, ränsistyneitä taloja ja romuvarastoiksi muuttuneita pihamaita: unohdettua Amerikkaa, josta katsoen Washington, New York ja Los Angeles tuntuivat sijaitsevan jollain toisella planeetalla.

Toisin kuin tammikuussa olin kuvitellut, Trump ei ollut vieläkään tuhoutunut omaan mahdottomuuteensa. Päinvastoin, tässä vaiheessa oli jo lähes varmaa, että hänestä tulisi republikaanipuolueen presidenttiehdokas. ”What do you think of Donald Trump?” kyselin unohdetun Amerikan asukkailta. Tiesin vastauksen jo ennen kuin he avasivat suunsa. Tietenkin he rakastivat häntä. Trump ei ollut niin kuin poliitikot yleensä. Hän uskalsi sanoa, miten asiat ovat. Hän oli niin kuin he itse, suoraselkäinen ja suorapuheinen, ja siksi heidän ainoa toivonsa.

Tajusin kyllä, että nimenomaan toivoa nämä ihmiset tarvitsivat. Ja totta kai he äänestivät republikaaneja, mitään muuta olisi ollut hölmöä edes kuvitella. Mutta miten ihmeessä Yhdysvaltain syrjäseutujen pelastajaksi oli noussut kultaisessa tornissaan Manhattanilla asustava newyorkilainen miljardööri? Yritin pari kertaa kysyäkin sitä, mutta kysymystäni tuskin edes ymmärrettiin. Miksi ei olisi noussut?

Birminghamin asemessuilta löysimme Rayn, eläkkeelle jääneen armeijan upseerin. Raylla oli harmaanvalkoinen kokoparta ja vuosikymmenien ulkoilmaelämän parkitsema nahka. Marlboro roikkui suupielestä kuin ympärivuorokautisesti palveleva majakka. Jos Barack Obama olisi sillä hetkellä sattumalta liittynyt seuraamme, Ray ei kuulemma olisi epäröinyt puhua suutaan puhtaaksi. ”Mister President. You are a coward”, hän olisi sanonut asevoimien raukkamaisesti arastelevalle komentajalle.

Kysyin Raylta, mitä hän ajattelisi, jos Trumpkin osoittautuisi pelkuriksi. Poliitikoillahan on tunnetusti paha tapa puhua vaalien alla yhtä ja valtaan päästyään toista. Olimme Rayn kanssa yhtä mieltä siitä, että Donald Trump ei ollut tyypillinen poliitikko, mutta siitä huolimatta epäilin hänelläkin presidenttinä olevan vaikeuksia toteuttaa kaikkia suuria lupauksiaan.

”Jos hän ei pidä niitä, hän tulee yllättymään ikävästi”, Ray sanoi. ”Boy, he’s in big trouble. Siinä tapauksessa meitä pettyneitä on miljoonia, ja me olemme raivoissamme.”

Ray kertoi meille vielä, ettei häntä tunneta miehenä, joka ampuu ohi. Katselin hänen uurteisia kasvojaan, hänen puolihampaatonta suutaan, ja mietin, mitä pirua Donald Trump tekisi, jos hänet todella valittaisiin presidentiksi.

Ehkä hän oli lähtenyt mukaan vain julkisuuden vuoksi, hämmennystä herättääkseen, ja oli jo itsekin salaa kauhistunut ajatellessaan Valkoisen talon arkea ja presidentin ikäviä velvollisuuksia. Leikkiin oli nyt kuitenkin tullut lähdettyä. Suosiota näköjään riitti. Ja voittaminen, olihan se mukavaa.

Oikea Washington rakastui House of Cardsiin välittömästi. Helmikuussa 2014, sarjan toisen tuotantokauden alla, jopa istuva presidentti twiittasi odottavansa jatkoa intohimoisesti. Obama vitsaili olevansa itse Frank Underwoodia pehmeämpi mutta Michelle-vaimonsa yhtä kova kuin Robin Wrightin näyttelemä Claire Underwood, House of Cardsin aristokraattisen viileä Lady Macbeth.

Tavallaan into on helppo ymmärtää. Omien kasvojen eteen kohotettu peili kiinnostaa, oli se sitten millainen tahansa. Julistautuminen suositun sarjan faniksi on sitä paitsi taktisestikin mielekästä – niin tehdessään poliitikko toivoo osoittavansa yhtä aikaa sekä maanläheisyyttä että itseironian tajua. Siitä huolimatta tuntuu merkilliseltä, että humaani ja maltillinen Obama halusi kertoa koko maailmalle samastuvansa poliitikkopariskuntaan, joka hankkiutuu eroon vastustajistaan keinolla millä hyvänsä, tarvittaessa vaikka murhaamalla.

Underwoodien valmius henkirikoksiin tuli minulle yllätyksenä. En ollut nähnyt House of Cardsin alkuperäistä brittiversiota, en tiennyt siitä mitään, ja niinpä kuvittelin ensimmäisen kymmenen jakson ajan seuraavani hengeltään nihilististä mutta silti jonkinasteista realismia tavoittelevaa poliittista draamasarjaa. Koiran paljain käsin kuristamisesta olisi tietysti voinut aavistaa jotain, mutta kun Frank hankkiutui ensin eroon Peter Russosta ja työnsi pian sen jälkeen toimittaja Zoe Barnesin junan alle, hätkähdin käänteitä.

Myöhemmillä tuotantokausilla olenkin sitten ollut ajoittain hämmennyksissä. Olen ehkä turhan tosikko, en osaa katsoa House of Cardsia oikein. Toisaalta en ole varma myöskään siitä, kirjoitetaanko sitä oikein. Mitä pidemmälle sarja on edennyt, sitä vahvemmin se kutsuu eläytymään päähenkilöiden tunteisiin, vaikkapa lapsettomuuden Clairelle aiheuttamaan tuskaan tai puolisoiden välillä hetkittäin välkähtelevään rakkaudentapaiseen. Onko katsojan tarkoitus unohtaa verityöt vai samastua Underwoodeihin niistä huolimatta?

Joskus tuntuu kuin House of Cards ei olisi missään vaiheessa selkeästi valinnut linjaansa vaan yrittää olla yhtä aikaa sekä perusdraamaa että kyyninen satiiri. Mikä on House of Cardsin moraali? Mitä sarja yrittää ihmisestä katsojilleen kertoa? Aina välillä, itse asiassa melko usein, olen miettinyt sitä, ja siirtynyt sitten seuraavaan jaksoon. Sarja on pyyhkinyt muut ajatukset mielestäni tunniksi kerrallaan ja täyttänyt siten kai minunkin osaltani sen pääasiallisen tehtävän, joka sillä maailmassa on.

Lokakuun kaksi viimeistä viikkoa vietin kansainvälisessä kirjailijaresidenssissä New Yorkin osavaltion pohjoisosissa, parisataa kilometriä Manhattanilta. Se jos mikä oli kupla. Jykevät vanhat vaahterat laskivat hiljalleen hohtavanpunaisia lehtiään. Intiaanikesän aurinko väreili horisontissa siirtävien Catskills-vuorten yllä. Haukat kaartelivat avaralla Amerikan taivaalla, ja aamukasteen aikaan pelloilla loikki bambin näköisiä kauriita. Asuin vanhassa valkoisessa puutalossa yhdeksän kollegani kanssa, ja lienee sanomattakin selvää, etteivät keskinäistä rauhaamme häirinneet eriävät toiveet vääjäämättä lähestyvien vaalien lopputuloksesta.

En rehellisesti sanoen ollut enää edes lainkaan huolissani. Johtui ehkä kuplan kauneudesta, että Trumpin presidenttiys tuntui entistäkin epätodennäköisemmältä. Mieshän oli melkein mennyttä: oli onnistuttu kaivamaan esiin vanha videonauha, jossa hän kerskui voivansa puristella naisia pillusta mielensä mukaan. Sen piti olla viimeinen naula hänen arkkuunsa, hän ei voinut enää kuvitellakaan saavansa niin paljon naisääniä kuin voittoon välttämättä tarvitsi.

Tätä mieltä olivat lähes kaikki. Juuri kukaan ei siis ollut vieläkään tajunnut Trumpin vetovoiman syvintä ja kauhistuttavinta salaisuutta: millään, mitä hän kampanjansa aikana teki, ei ollut missään vaiheessa mitään väliä. Trumpia äänestettiin, koska hän ei ollut Hillary Clinton. Koska hän ei ollut poliitikko lainkaan. Koska ajat hänen äänestäjiensä mielestä ovat epätoivoiset ja epätoivoiset ajat vaativat epätoivoisia tekoja.

Rayta ja riittävän montaa muuta äänioikeutettua amerikkalaista yksinkertaisesti vain vitutti niin, että he halusivat nostaa keskisormensa pystyyn, ja Donald J. Trump oli se keskisormi. Jos keskisormessa nyt sattuikin olemaan vähän paskaa niin mitäpä siitä, parempi vain, silloinhan se on entistä törkeämpi ja oksettaa omahyväisiä liberaaleja aina vain enemmän.

Niinpä me, omahyväiset liberaalit, luimme residenssissämme edelleen levollisin mielin New York Timesia. Vielä kaksi viikkoa ennen vaaleja se keskittyi lähinnä ennustamaan, miten pahasti Trump häviäisi ja millaisen äänikadon hänen ennenkuulumaton katastrofinsa aiheuttaisi kongressin republikaaneille. Lehden tietokonemalli antoi Clintonin voitolle 93 prosentin todennäköisyyden.

En ajatellut, että sekin olisi ollut kupla. Sehän oli New York Times. Mutta ehkä se oli. Kaikki ne tuhannet uutisjutut ja kauhistuneet kolumnit, kaikki reaaliajassa päivittyneet ennusteet, yleinen ja rohkaiseva käsitys siitä, ettei amerikkalaisten hiljainen enemmistö voi hyväksyä presidentiltään sellaista käytöstä – marraskuun yhdeksännen päivän valjetessa osoittautui, että koko perinteisellä medialla ja sen mielipiteillä oli juuri niin vähän merkitystä kuin Trump koko ajan oli väittänyt niillä olevan. Hän oli oikeassa.

Miten helvetissä niin saattoi olla? Vaikka Trumpin presidenttivuosista selvittäisiinkin hengissä, onko ihmiskunnalla enää toivoa?

House of Cardsin neljännellä ja tuoreimmalla kaudella käydään vuoden 2016 presidentinvaalitaistoa. Erinäisten juonittelujen ja pariskunnan keskinäistenkin selkäänpuukotusten jälkeen Claire Underwood päätyy miehensä varapresidenttiehdokkaaksi. Se tuntuisi epäilemättä epäuskottavalta, ellei oikeassa vaalikamppailussa olisi tapahtunut niin paljon niin uskomattomia asioita, että sarjan käänteet vaikuttavat pikemminkin mielikuvituksettomilta.

Viidennen kauden jaksot ilmestyvät Netflixiin toukokuun lopussa. Vaikka tuttuun vuosirytmiin onkin otettu muutaman kuukauden lisäaika, uudet jaksot on siis ainakin osin kirjoitettu ja kuvattu ennen kuin vaalitulos oli selvillä, ympärivuorokautisen mutta ennen marraskuun vaaleja vielä ohimeneväksi toivotun Trump-sirkuksen keskellä.

Sarjan tekijöitä ei todellakaan käy kateeksi. Paiskiessaan töitään heidän on ollut pakko tuntea jonkinlaista voimattomuutta: tosi elämän tapahtumat tekivät kerta toisensa jälkeen pilkkaa heidän fiktiivisistä pyrinnöistään. Kukaan ei olisi kehdannut laittaa Yhdysvaltain presidentiksi pyrkivää fiktiivistä henkilöä rikkomaan kaikkia niitä kirjoitettuja ja kirjoittamattomia sääntöjä, jotka Trump kampanjansa aikana rikkoi ja voitti silti. Ehkä sarjan luoja Beau Willimon aavisti tulevat vaikeudet, sillä hän lähti käsikirjoitustiimistä viime hetkellä, alkutalvesta 2016.

Mahdollista on sekin, että hän oli säikähtänyt ja tullut syyllisyydentuntoon. Ennen käsikirjoittajan uraansa Willimon toimi Washingtonissa demokraattipoliitikoiden avustajana. House of Cardsin perusteella hänen kokemuksensa siellä eivät vahvistaneet uskoa Yhdysvaltain poliittiseen päätöksentekokoneistoon. Kuitenkaan Willimon, nuorehko älykköliberaali, tuskin toivoi sarjallaan pohjustavansa Donald Trumpin kaltaisen wannabe-diktaattorin valtaannousua. 

Peilaako fiktio todellisuutta vai onko sillä valtaa jopa muokata sitä? Jos uskomme jälkimmäiseen vaihtoehtoon edes jossain määrin, House of Cardsin neljä tuotantokautta ovat olleet todellista teholannoitetta siihen jo valmiiksi pilaantuneeseen maaperään, josta Donald Trumpin kiukusta vääristyneet kasvot kohosivat kauhistuttamaan maailman kaikkia rauhaan ja rationaaliseen ajatteluun uskovia kansalaisia. Sarjan liki koomisen tummasävyinen Washington on juuri se myrkyllinen, läpeensä korruptoinut suo, jonka Trump vaalikampanjansa aikana lupasi kuivata. Toisin sanoen House of Cards on kuin Trumpin tarpeisiin tehty 48 tunnin mainoskampanja. Kuitenkin sen ovat tehneet ihmiset, joista luultavasti ainakin 90 prosenttia äänesti vaaleissa Hillary Clintonia. Luultavasti myös jotkut sarjaa hehkuttaneet Washingtonin konkaripoliitikot kummastelevat jälkikäteen omia lausuntojaan: oliko sittenkään viisasta vahvistaa muutenkin vahvaa käsitystä Yhdysvaltain kongressista valheiden, vedätysten ja lehmänkauppojen tyyssijana?

Wikipedia kertoo Beau Willimonin perustaneen heti Trumpin vaalivoiton jälkeen The Action Group -nimisen, uutta presidenttiä vastustavan suoran kansalaistoiminnan verkoston. Ehkä häntä siis todellakin kaaduttaa. Vahinko, ikävä kyllä, on jo tapahtunut. Kukaan ei usko enää mihinkään, ja voiton korjasi mies, joka tuskin ikinä on uskonut mihinkään muuhun kuin omaan erinomaisuuteensa.

Washingtonissa sataa. On tammikuun seitsemästoista päivä, Obaman presidenttikauden kolmanneksi viimeinen, ja ilmassa on sekä surua että huolta. Vahvasti demokraattinen kaupunki ei voi muuta kuin valmistautua urheasti presidentti Trumpin ja hänen kannattajiensa maihinnousuun.

Massiiviset hallintorakennukset lepäävät talviaamun harmaassa valossa mykkinä ja majesteettisina. Kävelen Pennsylvania Avenueta itään kohti Capitol-kukkulaa, näen edessäni kongressirakennuksen kupolin, ja niin naurettavaa kuin se ehkä onkin, kuulen korvissani House of Cardsin tunnusmusiikin.

Yhdysvaltain edustuksellisen demokratian ylimpään temppeliin pääsee tutustumaan yllättävän helposti. Kävelen turvatarkastuksen läpi, ilmoittaudun opastetulle kierrokselle, ja kohta jo kuljenkin turistiseurueen mukana parlamentin käytävillä ja kuuntelen innokasta opasta, joka selittää minulle rakennuksen historiaa. Sisällissodan aikana kupolin rakennustyöt olivat vielä kesken, Abraham Lincoln käski jatkaa niitä, jotta koeteltu kansakunta jaksaisi uskoa tulevaisuuteensa; niinpä orjat nakuttelivat parlamenttia kasaan samaan aikaan, kun amerikkalaiset ratkaisivat silloin orjuuskysymykseen kilpistyneitä erimielisyyksiään. Vaikka Yhdysvallat vuonna 2017 onkin jakautunut kahtia jyrkemmin kuin aikoihin, tästä surkeasta lähtökohdasta on sentään päästy esteenpäin.

Ei ole epäilystäkään, etteikö myös Donald Trump haluaisi presidenttinä saavuttaa merkittäviä asioita. Huge things! Tremendous! Amazing! Hän haluaa myös saavuttaa ne nopeasti, itse asiassa heti, ja mahdollisimman vähällä vaivalla. Trump suunnittelee skippaavansa tylsät kohdat ja siirtyvänsä suoraan raikuviin palkintoaplodeihin.

Kuitenkaan politiikka ei toimi niin. Tietynlainen kankeus on sekä demokratian hinta että sen suojamekanismi. ”Miten sovittelemme yhteen kaikki erilaiset näkemyksemme”, kysytään kongressin juhlavalla esittelyvideollakin. ”Miten liikumme eteenpäin yhtenä kansakuntana kohti yhteistä päämäärää?” Vastaus näihin kysymyksiin on tietysti rakennus, jossa parhaillaan istumme, riitaisan ja toisinaan mahdottomalta tuntuvan demokraattisen päätöksenteon näyttämö.

Pystyn kuvittelemaan Frank Underwoodin vaivatta näihin huoneisiin. Mies on häikäilemätön peluri ja kyyninen manipuloija mutta myös realisti: hän tietää, ettei voi saavuttaa tavoitteitaan ilman Washingtonin koneistoa. Kyllä Underwood täällä jaksaisi istua. Paljon vaikeampaa on nähdä täällä Donald Trump, joka tähänastisesta käytöksestään päätellen ilmeisesti kuvittelee vain sanelevansa Yhdysvaltain kongressille tahtonsa, johon senaattorit ja kongressiedustajat mukisematta taipuvat.

Ei jumalauta. Täysin moraaliton televisiosarjan hahmo tuntuu minusta sekä uskottavammalta että paremmin tehtäväänsä sopivalta kuin parin päivän päästä virkaansa astuva Yhdysvaltain presidentti. Se on kamalaa.

Totta kai meitä ympäröivät fiktiot muokkaavat todellisuutta. Donald Trump ei olisi päässyt lähellekään Valkoista taloa ilman Diiliä, alkuperäiseltä nimeltään The Apprenticea. Sarjan käynnistyessä vuonna 2004 koko ohjelmatyyppi oli vielä uusi. Sitä kutsutaan harhaanjohtavasti tosi-tv:ksi, mutta tietenkin Diili oli vain nimellisesti vähemmän fiktiota kuin vaikkapa House of Cards. Donald Trump sai esittää siinä kymmenille miljoonille amerikkalaisille omaa fantasiaansa, satumaisen menestyvää liikemiestä, joka hoitaa hommat jämäkästi, nopeasti ja turhia tunteilematta. 14 tuotantokauden jälkeen tämä mielikuvitushahmo ilmoitti pyrkivänsä kansakuntansa presidentiksi.

Tosi-tv on siis fiktiota, ja Yhdysvaltain presidentinvaalisirkus tosi-tv:tä. Suomalaiset voivat törmätä Tarja Haloseen Hakaniemen torilla, mutta Donald Trump ja Hillary Clinton ovat amerikkalaisille äänestäjille väistämättä vain etäisiä julkisuuden henkilöitä, joihin he liittävät merkityksiä puoluekantansa ja seuraamansa median mukaan.

Medialle ehdokkaat taas ovat materiaalia, päähenkilöitä pitkässä ja tuottoisassa jatkokertomuksessa. Näin on ollut jo pitkään, kaikki menestyneet poliitikot ovat tajunneet tämän, mutta ennen Donald Trumpia he ovat kuitenkin olleet poliitikkoja ja sen takia sitoutuneita tiettyihin yhteisiin pelisääntöihin. Oli puhuttava enimmäkseen totta. Ajettava jotain suurin piirtein koherenttia agendaa. Oltava ihmisiksi.

Ikävä kyllä sellainen on tylsää. On tylsää, kun ihmiset ovat ihmisiksi. On paljon viihdyttävämpää, kun he eivät ole, ja tämän Donald Trump oli tajunnut jo kauan sitten. Hän tiesi ettei yleisöä missään tapauksessa saa tylsistyttää. Ihmiset ovat irrationaalisia olentoja. Äänestyspäätöksiä ei tehdä tutustumalla poliittisiin ohjelmiin. Jos vastakkain ovat järki ja tunne, tunne voittaa aina.

Mutta vaikka politiikka olisikin suurta sirkusta, se on edelleen myös politiikkaa. Sekä teoillaan että sanoillaan Yhdysvaltain presidentillä on enemmän vaikutusvaltaa koko maailman tulevaisuuteen kuin yhdelläkään toisella ihmisellä. Se on tosiasia, joka ei ole muuttunut mihinkään, vaikka kykymme sietää tylsyyttä ja asioiden väistämätöntä monimutkaisuutta kuinka olisi heikentynyt.

Ja niin me olemme tässä: on koettanut hetki, jonka kuvittelemiseen mielikuvituksemme ei tahtonut riittää. Se on totta. Se tapahtuu nyt. Donald J. Trump, 70-vuotias manhattanilainen miljardööri ja tosi-tv-tähti vailla aiempaa poliittista kokemusta, astuu virkaansa Yhdysvaltain 45. presidenttinä, ja minä seison noin kolmensadan metrin päässä hänestä National Mallin ihmisjoukossa ja voin fyysisesti pahoin.

USA, USA, USA, ihmiset huutavat. He ovat saaneet, mitä halusivat: Amerikkansa takaisin. Amerikasta tulee taas suuri ja mahtava. Amerikkaa ei koskaan enää kuseteta. Amerikalle nauraminen loppuu.

Oranssi painajainen alkaa vannoa virkavalansa. Yksi Raamattu ei riitä näin hurskaalle miehelle, käytössä on sekä Abraham Lincolnin vanha että hänen rakkaan äitinsä hänelle lahjoittama. Jumalaa ei ole, ihmettä ei tapahdu, Trump pääsee valansa loppuun, hän on presidentti nyt, ja ihmiset puhkeavat uudestaan huutoihin.

USA, USA, USA! He ovat amerikkalaisia. Minä en ole. Juuri nyt tuskin edes uskaltaisin tunnustaa sitä tässä joukossa, kuilu välillämme tuntuu äkkiä ylittämättömältä, enkä vielä ole edes kuullut uuden presidentin virkaanastujaispuhetta.

Miljoonien tavoin kuvittelen edelleen, että kuoren alta paljastuisi viime hetkellä kokonaan toinen mies, pragmaattinen järkipoliitikko. Mitä vielä. Ensi töikseen valtionpäämies haukkuu uudet tärkeimmät yhteistyökumppaninsa, koko Washingtonin poliittisen eliitin. Toisin kuin Trump itse, he eivät Washingtonissa ollessaan ole pyrkineetkään ajamaan kansalaisten asiaa vaan tietoisesti unohtaneet heidät ja rikastuneet itse. Poliitikot ovat korruptoituneita ja pahoja. Trump ei ole poliitikko. Kaikki muuttuu tässä ja nyt. Piste.

Sitten kuullaan karmiva satu amerikkalaisesta verilöylystä. Muut maat ovat varastaneet amerikkalaiset tehtaat ja työpaikat. (Miten ihmeessä tehtaita edes voisi varastaa?) Vastoin kaikkia tilastoja ja tosiasioita Trumpin lauseillaan maalaama Amerikka on köyhä ja kurja, apokalypsin partaalla.

Näinkö Hitler nousi valtaan? Kyllä, juuri näin. Kerro uhritarina. Maalaa viholliskuva. Esitä itsesi ainoana mahdollisena pelastajana. Dubuquen lentokentällä yleisölleen jutustellut Trump on poissa ja hänen tilallaan kivikasvoinen, välillä nyrkkiään vilauttava diktaattori.

Minun ei olisi pitänyt nauraa. Kenenkään ei olisi pitänyt. Naurettiinhan Hitlerillekin, kunnes nauru juuttui kurkkuun.

Ajattelen Frank Underwoodia. Ajattelen, että hän luultavasti ymmärtäisi Trumpin strategian. Neljännen kauden lopussa presidenttinä pahoihin vaikeuksiin joutunut Underwood päättää luoda tietoista pelkoa ja kaaosta saadakseen vahvan johtajan maineen ja kansansuosionsa takaisin.

Silti minusta tuntuu, että jopa Underwood päivittelisi Trumpin puhetta. Hän ei pitäisi vastavalittua presidenttiä virkaansa pätevänä. Ei uskoisi hänen mahdollisuuksiinsa lunastaa amerikkalaisille antamiaan hillittömän suuria lupauksia. Jos Frank Underwood olisi olemassa, päästäisin Valkoiseen taloon mieluummin hänet kuin Donald Trumpin, murhista huolimatta.

God bless America. God bless us all. Se on menoa nyt, ja suunta on tuntematon. ■

Julkaistu: 24.3.2017