Image

Nasta lautaan



Nasta lautaan

Jyrki Lehtola vaihtoi juuri Bemarin katumaasturinsa Mersun katumaasturiin ja haluaisi muuttaa siihen asumaan. Sonja Saarikoski ei ole koskaan halunnut ajaa autoa. Lehtola opetti Saarikoskea ajamaan.
Teksti Sonja Saarikoski, Jyrki Lehtola
Kuvat Hanna Anonen, Antti Grundstén

IHMINEN KASVAA AUTON SISÄÄN

En halua tietää, mikä minua vaivasi.

Useimmat kaverini toivoivat vanhemmiltaan ylioppilaslahjaksi autokoulun kustantamista. Värisokeana toivoin järjestelmäkameraa.

Elin yli 40 vuotta ilman autoa. Matkustin kuukausiksi kesämökille taksilla. Poljin lähikauppaan ostoksille pyörällä, jonka olin hankkinut lähikaupungista taksilla.

Kun perinnöksi päätyi kaksi kissaa, taksi toi meidät mökille ja haki muutaman kuukauden päästä takaisin. Myöhemmin taksi toi minut ja tyttäreni kesiksi mökille. Tyttären ollessa kolmevuotias kävimme kyläkaupassa soutuveneellä. Oli vuosi 2005, en sietänyt hippejä silloinkaan.

Koska ihmisen on asuttava hetken Espoossa voidakseen käyttää Espoota vertauskuvana, oli viimein mentävä autokouluun.

Autokoulun liukkaan kelin harjoituksissa autokoulun opettaja asetteli meidät rinkiin autonrenkaan ympärille ja kysyi: ”Mikä tämä on?” Katseltuamme tovin hiljaisina rengasta, opettaja karjaisi tyytyväisenä: ”AUTONRENGAS! Se on auton tärkeimpiä tekijöitä!” Elämä tuntui saavan uuden merkityksen.

Ajokortin saatuani vietin monta vuotta autossa ja vietän edelleen. Jos illalla huomaan, että kodistamme Töölöstä on kahvi loppu, yritän hakea sitä autolla Espoosta, vaikka vaimoni mielestä voisin joskus myös kävellä, jotta pysyisin pidempään hengissä. Näkökulmassa on varmasti ansionsa, joita mieluiten pohdiskelisin autossa.

Nyt opetan seuraavaa sukupolvea ajamaan. Vasta opetuksen loppuvaiheessa Saarikoski alkaa pelätä kuolemaa ratissakin.

Täysi-ikäistyttyäni olen asunut Punavuoressa, Etu-Töölössä, Hakaniemessä, Vallilassa, Punavuoressa, Kampissa, Alppilassa, Taka-Töölössä ja Lauttasaaressa. Olen aina päässyt kotikaupunkieni paikkoihin paremmin ilman autoa, ja niinä harvoina kertoina kun autoa on tarvinnut, kuski on löytynyt. Lapsuuttani lukuun ottamatta en muista yhtään tilannetta, jossa olisin kaivannut autoa tai varsinkaan ajokorttia.

En koskaan ollut ajatellut meneväni autokouluun. Pelkkä idea autokoulusta on huono monestakin syystä. Saatan joutua kuskiksi, saada sakkoja, kolhia autoja, kolhia ihmisiä tai joutua raivon valtaan typerien kuskien parissa.

Lehdistä olen lukenut, että yksityisautoilu on kuolemassa johtuen sellaisista arvoista ja kehityskuluista, joita minäkin kannatan. Luonto, tiiviimmät kaupungit, pyöräilymahdollisuuksien lisääntyminen, robotisaatio. Tämä autokoulu on suoraan menneisyydestä. En halua kuulua menneisyyteen vaan tulevaisuuteen. Kaiken lisäksi olen liian vanha suorittamaan ajokortin, jotta siinä olisi mitään jännittävää, mutta liian nuori siihen, että ajokortin hankinta kävisi kapinasta. Looginen jatkumo elämäni tähänastiselle kululle.

Siitä huolimatta projekti on alkamassa: punaiseen opetusautoon on ostettu opettajan jarrupoljin, ja minun on istuttava kuljettajan paikalle.

Opettajani on tunnettu suomalainen toimittaja, kolumnisti ja käsikirjoittaja, 54-vuotias mies. En voi kiistää, ettenkö suhtautuisi häneen epäluuloisesti. Hän on juuri niitä ihmisiä, joilla on teeskennelty mielipide kaikesta mutta ei mistään. Hän myöntää tämän itsekin, omassa autossaan ennen ensimmäistä ajotuntia. Olemme löytäneet yllättävän yhteyden puhumalla tämän projektin järjettömyydestä, mutta muuten tunnelma on varautunut.

Nuorena opettajani tuli kuuluisaksi kirjoitettuaan teoksen nimeltä Jälkisanat/Sianhoito-opas yhdessä Markku Eskelisen kanssa. Lainasin kirjan kirjastosta tutustuakseni paremmin opettajani henkilöön. Tunteeni vahvistui: jos olisin ollut olemassa kirjan ilmestymisvuonna 1987, olisin vihannut häntä.

Kirja vahvistaa sitä epäpedagogimaista kuvaa, joka minulla opettajastani on. On eletty kirjojen maailmassa – julistetaan, että täällä se elämä on, näissä teksteissä, näissä viittauksissa, näissä minun erinomaisissa lauseissani, mitä muuta te idiootit edes kuvittelette? Elämä on henki, elämä on ajatus, elämä on lause, elämä on se kuinka kekseliäästi pystyn sanallistamaan asian riippumatta siitä, sanotaanko sanallistuksessani mitään.

Opettajani oli teosta tehdessään 23-vuotias, kuusi vuotta nuorempi kuin minä nyt. Kirjassa käytetään hienoja sanoja kuten aporia ja skitsoanalyysi. Ei voi puhua pelkistämisestä, pitää puhua redusoimisesta.

Opettajani kertookin minulle, että hän käyttää sivistyssanoja, koska lukee niin paljon englanniksi eikä muista kaikkia sanoja suomeksi. Tämä, opettajani sanoo vitsikkyyttä ääneensä tavoitellen, on syy sille, miksi hänen lauseensa on niin ”kaunis”.

Toisin kuin hyrymäinen tökstöks. Tietenkin opettajani ja kirjan toinen kirjoittaja aloittavat kirjansa haukkumalla suomalaisen kirjallisuuden. Teon stereotyyppisyys on analogia opetusasetelmamme stereotyyppisyydelle. Erona on ainoastaan, että ensimmäistä emme halua tunnu/istaa, jälkimmäiseen olemme jo oppineet kyllästymään.

Suurin ongelma on silti tämä: autolla ajaminen ei ole teksti eikä se ole lause. Jos haluan päästä inssistä läpi, minun on opittava ajamaan autoa eikä minulla ole kuin yksi opettaja, minun opettajani.

Haluaisin heti alkaa valittaa hänelle hänen menneisyydestään, nykyisyydestään ja hahmostaan mutta en voi, koska olen aina ollut parempi oppimaan kannustavassa ilmapiirissä. Seuraavat viikot minä olen nainen ratissa, henkeni opettajani jarrujalan armoilla, horisontissa inssi pelottavine sensoreineen vielä kuulaana valousvana mutta kuitenkin vääjäämättömänä merkkinä siitä, että yö on ohi.

Pitääkö mun tietää mikä toi poljin tossa jarrun vieressä on, kysyn opettajaltani. Se on kaasu, opettajani sanoo.

BANG! CRASH! WHAAAAT?!

Onnettomuuksia ei tapahdu. Kuolemaa ei ole olemassa. Kun onnettomuus lähestyy, ensimmäinen reaktio siihen on epäusko, enhän mä nyt onnettomuuteen joudu, ei välitön pyrkimys itsensä pelastamiseen. Vastaantulevan rekan ajaessa päälle on viimeinen mahdollisuus kaikkivoipaisuuden tunteeseen, elämä on tähänkin asti jatkunut normaalina, kyllä tää tästä, kuolema ei Wittgensteininkaan mukaan ole elämäntapahtuma, tätäkin se varmaan tarkoitti.

Siksi jotkut pysyvät hyteissään, vaikka laiva alkaa upota; toiset tyhjentävät astianpesukonetta palavassa talossa, ja kun Saarikoski valitsee ajo-opetuksensa alussa vastaantulevien kaistan, painan jarrun sijasta silmäni kiinni.

Vanhempani menehtyivät yli kaksikymmentä vuotta sitten auto-onnettomuudessa. Kun isäni löi bussin alle ajautuvan auton jarrun pohjaan, missä vaiheessa kesken jarrutusta oli hetki, jossa ei ole hätää, ei tässä käy mitenkään… ei ole ennenkään käynyt… ja kun bussi sitten oli metrin päässä ja auto liukui sen sisään, ehtikö jossain päin tajuntaa olla se positiivisesti resignoitunut mikrosekunti, jossa hmmmm… toisaalta… kelpo elämähän tämä on ollut… lapsetkin jo isoja… ja vanhetessa kaikki ne degeneroitumisen vaihtoehd… BANG! CRASH!

”Vittu! Mitä mä nyt teen?!” tiedustelee Saarikoski, kun opetusautomme on tooooooodeeeeellaaaaaakiiiiiin hiiiiiiiitaaaaaaasti kääntymässä Lauttasaaren pikkukatujen risteyksessä samaan aikaan, kun suojatietä lähestyy vieläkin hitaammalla vauhdilla kaksi sokeaa opaskoiran kanssa.

Monitahoinen kysymys. Kaksi sokeaa. Imagen autokoulu. Journalismi. Kuolema. Auto-onnettomuuksien traagisuuteen liittyy yhä useammin Zeitgeistin koomisuus: Ajoit sitten teinin päältä, koska sinulla oli kiire… minne?... luennoimaan kohtaamisen tärkeydestä?

Välillä metron lähestyessä ajattelen hyppäämistä. Jos nyt hyppäisi, kuolisi heti.

Tai mitä jos joku tönäisee minua selästä? Mitä jos minä tönäisen?

Mitä jos minä puukotan jotakuta? Mitä jos minä hakkaan jonkun pään murskaksi kaulimella? Mitä jos tungen oiotun klemmarin jonkun valtimoon, tai omaani?

Sekoamista ei voi ennakoida. Mutta on myös tilanteita, joissa vaara ei jää potentiaaliksi neuroottisen ihmisen mielessä.

Yhteiskunnallista sekoamista on se, että ihmisen annetaan ajaa autoa.

Tilastojen mukaan Suomen tieliikenteessä sattui viime vuonna 212 kuolemaa, sitä edellisenä vuonna 258. Minäkin tunnen monta ihmistä, joiden läheinen on kuollut auto-onnettomuudessa.

Tilastot valehtelevat. Näen kuoleman lähes jokaisella ajotunnillani. Eläimen asennosta voi päätellä, miten auto on osunut. Onko se vielä tunnistettavissa – koira, kissa, kettu, rotta? – jolloin se on varmaan iskeytynyt puskuriin, lentänyt siitä tielle, ehkä kitunut hetken. Vai onko se oikeasti jäänyt alle; jättänyt jälkeensä verisen läntin ja joitain karvoja? Silloin se tuskin on ehtinyt kovasti kärsiä. Ruma kuolema voi olla armollinenkin. Mutta pitikö sitä tapahtua?

Eläinonnettomuuksista Suomessa tilastoidaan ainoastaan hirvieläinonnettomuudet, joita vuonna 2016 sattui 1 881 kappaletta. Hirvieläinonnettomuuksissa tapahtuneet ihmiskuolemat, kolme kappaletta, on merkitty tilastoihin henkilövahingot-sarakkeeseen. Loukkaantumiset ja omaisuusvahingot on myös merkitty. Miksei hirvien kohtaloille ole omia sarakkeitaan?

Se, että eläinkuolemia ei tilastoida, kertoo ihmisen harhaisesta luontosuhteesta ja oman merkityksensä yliarvioinnista: esimerkiksi punkki on ekosysteemille hyödyllisempi kuin ihminen.

Se taas, että minä olen hankkimassa ajokorttia, kertoo kaksinaismoralismista. En tapa eläimiä ravinnoksenikaan. Nyt vapaaehtoisesti asetan itseni tilanteeseen, jossa tulen vielä joskus tappamaan eläimen ajaessani autoa. Tai mitä jos se on ihminen? Tämä on paljon todennäköisempää kuin sekoaminen kaulin kädessä.

VÄÄRIN ASUTTU

Suomessa kaupunkisuunnittelu tarkoittaa Helsinkiä. Muut Suomen kaupungit ovat itseään glorifioivia kirkonkyliä.

Tampere on kahden järven väliin ahdettu Euroopan keskikokoisin jättömaa; Turun ydinkeskustan läpi kävelit etsiessäsi Turun ydinkeskustaa. Espoo on se mitä syntyi, kun yhdistettiin toiveet ja pelto; Vantaa, kun yhdistettiin realismi ja pelto.

Ja sitten on Helsinki. Sydän sydän sydän Helsinki; kaupunki, jota sen asukkaat pitävät suurkaupunkina ollakseen suuria itsekin.

Helsingissä asutaan, koska on joko pakko, tarpeeksi harhoja tai tarpeeksi rahaa. Lähiöissä asuvat ne, joiden on pakko, ja niille muille pyritään rakentamaan keskustan liepeille uusia asuinalueita, jottei lähiöasumisella loukattaisi heidän ihmisarvoaan.

Kun Hernesaareen alettiin suunnitella uutta asuinaluetta 6 000 asukkaalle, se ei riittänyt, arkkitehdeista ja kaupunkisuunnittelijoista koostunut Urban Helsinki – mainio nimi! – vaati Hernesaareen enemmän asukkaita sekä ”kaupunkia, jossa olisi oikeasti vipinää ja kuhinaa”. Oikeasti!

Jos Urban Helsinki olisi ollut – oikeasti! – rehellinen, se olisi vaatinut helsinkiläisiksi parempia… vipise, kuhise!... ihmisiä tuottamaan lisää vipinää ja kuhinaa. Muuten käy kuin Jätkäsaarelle. Sen liikenneympyröissä vipistessään ja kuhistessaan Saarikoski näkee ison mainoslakanan… katso kadulle, älä talon seiniin!... Jätkäsaari-kierroksista ja tiedustelee: ”Mitä vittua? Mitä nähtävää täällä muka on?” Ehkä juuri ne ihmiset, jotka lähtivät Jätkäsaari-kierrokselle etsimään vipinää ja kuhinaa.

Koska helsinkiläiset haluavat asua suurkaupungissa, ne ovat keksineet, että Helsingissä on suurkaupungin ongelmat. Sillä ne eivät tarkoita syvenevää eriarvoisuutta, kodittomuutta tai kasvavia mielenterveysongelmia vaan autoja, jotka pilaavat herkän keskusta-asujan kaupunkipyöräilevän mielen. Kun viimeinenkin vihreä kaupungistui, muuttui luonto perverssiksi. Luontoa on Iso Roobertinkadun kävelyosuus ja luonnon tuhoamista on sille parkkeerattu auto, josta otetuista some-kuvista voisi koota kipukynnyksen nopeasta madaltumisesta kertovan valokuvanäyttelyn.

Autoilijat puolestaan vahvistavat itseään koskevia ennakkoluuloja raivoamalla, että Helsinki on jo muutenkin liian ruuhkainen, vaikka suurkaupunkia sen ruuhkat muistuttavat vain muutaman tunnin ajan vappuisin, kun koko pääkaupunkiseutu köröttelee puhallutusta peläten kohti Kaivopuistoa.

Eikä niihin ruuhkiin kuole. Ne voivat olla se ainoa hetki ajatella syvemmin omia valintojaan: Mitä järkee tässä on? Jyväskylässä olisin jo halvemmassa ja isommassa kodissa itkemässä.

Aloitamme ajotunnit aina Haukilahdesta, koska venesataman parkkipaikalla autoa saa pitää parkissa ilmaiseksi niin kauan kuin haluaa. Sen jälkeen siirrymme Westendiin. Westendissä kääntyminen vastaantulevan kaistalle on vähemmän vaarallista kuin muissa kaupunginosissa keskimäärin, koska Westendissä näkee harvoin ketään.

Jos epäluuloni opettajaani kohtaan oli suuri, on se Espoota kohtaan vielä suurempi. Espoo on epäkaupunki – kasauma persoonattomia ”kaupunginosia” yhdistettynä erilaisilla autoteillä. Se on Suomen Los Angeles ilman vegaanikulttuuria, surffaajia, independent-kirjakauppoja, pilventuoksuisia iltoja, korkeilta kukkuloilta avautuvia laajoja horisontteja ja independent-pizzaravintoloita.

Jostain syystä opettajani silti haluaa, että suoritan inssini Hannuksenpellossa, jonka olemassaolosta en tiennyt mitään ennen autokouluani. (Eikä ollut syytäkään.)

Hannuksenpellossa on niin tylsää, että opettaja tuskin viitsii mainita monenkymmenen km/h:n ylinopeudestani. Ainoa vaikea kohta Hannuksenpellon tietämillä on kaksikaistainen liikenneympyrä, jota opettajani pelkää. Pelon huomaa kummallisista huudahduksista: aahhhHHaaaHHH, nikotiinipurkan jyystämisestä, auton kattokahvaa puristavasta otteesta ja siitä, että kysyttäessä opettaja vastaa, ettei pelottanut yhtään.

Opettajani ei tiedä, miten tässä liikenneympyrässä kuuluu toimia. Hän lähettää minulle artikkeleita aiheesta mutta ei osaa kertoa, miten niitä pitäisi tulkita. Teoriakirjasta olen lukenut, että liikenneympyrä on turvallinen risteysmuoto.

Opettajani ei pidä myöskään Helsingin keskustasta. Kun ajotunteja on ollut pari viikkoa, minun on päästävä korjauttamaan paitaani Samujin myymälään Erottajalle. Opettajani ei henno kieltäytyä eikä hänellä olisi siihen varaakaan, koska hän on tullut paljastaneeksi, että ajaa autolla kaikki kauppareissunsa.

Keskustassa käy ilmi, että enemmän kuin oman henkensä tai etenkään minun henkeni puolesta opettajani pelkää toisia autoja. Jos menen metriä lähemmäs tien reunaan pysäköityjä autoja, opettaja parkaisee. Keskustassa kadut ovat kapeita, joten näin käy usein.

Keskusta on jatkuvaa poikkeustilannetta. Joka paikassa on tietyö, pysäköintimahdollisuutta keskellä tietä kyttäävä auto ja äkäinen taksikuski, joka kaasuttaa vaarallista ylinopeutta ohi. Paras keskusta on sellainen keskusta, johon ei pääse autolla. Mutta olisinko silloin vienyt paitani korjaukseen?

Parin viikon päästä minun on päästävä hakemaan paitaani. Emme löydä parkkipaikkaa. Pysäköin vinoon jalkakäytävälle. Opettaja jää tupakalle riittävän etäisyyden päähän autosta.

Sitten ajamme pois. Alan tajuta, miksi opettajani haluaa joka aamu ajaa työhuoneelleen Kaapelitehtaalle kahvikuppi kädessään katsellen Espoosta töihin saapuvia yksityisautoilijoita, joille 80:n nopeusrajoitus opettaa ainoastaan, että mahdollisuuksien tasa-arvo ei ole muuta kuin käsitesekaannus kokoomuksen kiiltäväpaperisessa vaaliesitteessä.

Minustakin on kiva kiihdyttää sillan yli kotisaarelleni. Tästä suunnasta Espookaan ei ärsytä niin paljon.

Pidän Espoosta enemmän auton sisällä kuin sen ulkopuolella. En haluaisi asua siellä, mutta ajaessamme Soukkaan ja nähdessäni laskevan kevätauringon valaisemat rantamaisemat minun on vähän helpompi ymmärtää, miksi joku haluaa. Vähän kuin... Losissa? Hyvin vähän kuin.

BUSSISSA ET OLE KOSKAAN YKSIN

Helsingissä on erinomainen joukkoliikenne!

Kyllä helsinkiläisen kelpaa! Lauttasaaresta Kulosaareen metrolla 13 minuutissa! 13 minuutissa! Autolla keskimäärin puoli tuntia, enemmänkin. Kyllä helsinkiläisen kelpaa!

Lauttasaaressa asuvan Saarikosken työpaikka on Kulosaaressa.

Jo ensimmäisen ajotunnin jälkeen Saarikoski ilmaisee pettymyksensä, kun jätän hänet Kampin metroasemalle sen sijaan, että ajaisimme Kulosaareen. Ajotuntien edetessä Saarikoski alkaa ehdotella yhä julkeammin, että päättäisimme tunnin Kulosaareen. Yhden kerran niin tehdään. Aikaa kuluu ja Sörnäisten rantatiellä olemme ajaa Helsingin ainoan liikennesääntöjä noudattavan pyöräilijän päälle.

Kun kysyn Saarikoskelta, onko hänen suhteensa joukkoliikenteen autuuteen kenties muuttunut nyt, kun hän itse pitää kiinni ratista, Saarikoski vastaa: ”Eiii… mutta tää ajaminen on niin mukavaa.”

Paras kulkuväline on metro. Suuntavaisto tarkoittaa minulle kahta sanaa peräkkäin, mutta metrokarttoja olen aina osannut lukea, niiden avulla löytänyt perille maailman suurimmissakin kaupungeissa. Reilu puoli vuotta sitten muutimme Lauttasaareen. Silloin Länsimetro ei ollut vielä toiminnassa ja jouduin kulkemaan bussilla.

Iltaisin otin taksin useammin kuin oli suotavaa. En jaksanut busseja, niiden epämääräisiä pysäkkejä – Postitalo vai Kamppi, herra tietää – täysiä käytäviä, pitkiä vuorovälejä.

Alue, johon pääsee vain bussilla, on epäilyttävä. Sellainen, että siellä asuakseen auto alkaa tuntua liian mukavalta vaihtoehdolta.

TAPPAJA MUMMON ASUSSA

"Saaks tästä mennä?”, tiedustelee Saarikoski risteyksessä.

”Periaatteessa.”

”Miten niin periaatteessa? Eiks noilla toisilla oo kolmio?”

”On.”

”Niin voi mennä?”

”Joo, mee vaan.”

”Mikä tossa nyt oli niin vaikeaa?”

”Siin toises autos voi aina olla joku, jolla on liian kiire seminaariin elämän hidastuttamisesta.”

”Ai. Vittu. Taas tota.”

Autossa et ole koskaan yksin. Lyhyenkin ajomatkan aikana olet tekemisissä satojen ja tuhansien muiden kanssa. Heistä suurin osa on tietoisia siitä, että myös he ovat tekemisissä satojen ja tuhansien muiden kanssa ja ottavat sen huomioon. Kun perustarpeet on tyydytetty, ihmisten on voitava luottaa toisiinsa, ja Kantin kategorinen imperatiivi on syytä muistaa, vaikka pää olisi sekaisin siitä, että alla on nelilitrainen, turboahdettu V8.

Silti liikenteessä on hyvä pitää mielessä ne kaksi verisinä huutelevaa herrasmiestä, joita metroon astuessasi vilkaisit ja etsit paikkasi vaunun toisesta päästä, koska koskaan ei voi olla varma.

Koskaan ei voi olla varma. Ihmiset ovat pääsääntöisesti hyviä, toiset huomioonottavia, kohteliaita ja ajattelevat yhteistä parasta; jopa se Teuvo Hakkaraista äänestänyt naapurin mies…sä vihaat sitä natsia… joka luo lumet vanhan kotitalosi pihalta, kun äitisi on siihen liian huonokuntoinen ja itselläsi on kovasti kiireitä rakastellessasi Instagram-tiliäsi.

Sitten oikealta rampilta kylkeesi syöksyy joku, joka tunki juuri Kantin peräaukkoosi. Ja kun on mutkalla vääntyneen metallin sisässä, ei ole enää suurta väliä, mitkä olivat väistämissäännöt, kuka oli oikeassa ja kuka väärässä, koska joku vain halusi enemmän.

Saarikoski on ajamassa Olarissa suoraan eteenpäin. Yhtäkkiä vastaan ajava mummo kääntyy Suzukillaan opetusauton eteen päästäkseen ajoissa markettiin ostamaan jotain, joka ei lopu sieltä koskaan. Saarikoski reagoi opettajaansa nopeammin ja jarruttaa:

”Mitä?! Miks toi noin teki?”

”Vittu mikä kyrpä Suzuki-mummokyrpä!”

Suljetussa tilassa luulemme, että kukaan ei tiedä, kuinka tyhmiä meistä tulee.

Jonathan Franzenin teoksessa Vapaus päähenkilö Walter Berglund alkaa Volvonsa ratissa vihata ihmiskuntaa, toisten autoilijoiden vitkutteluja, vääränlaista liikennesääntöjen noudattamista ja typeryyttä. Ajaessaan kiinni ääliömäisten hidastelijoiden puskurissa hän ajautuu hallitsemattoman tunteen valtaan, rattiraivon, joka pian lisätään psykiatrian tautiluokitukseen yhdessä nikotiini- ja kofeiiniriippuvuuden kanssa.

Rattiraivon juuret ovat omnipotenssin tunteen järkkymisessä, niin kuin lähes kaikkien muidenkin psyykkisten ongelmien, pois lukien kofeiini- ja nikotiiniriippuvuudet, joiden juuret ovat omnipotenssin tunteen harhaisessa lisääntymisessä.

Autossa olemisemme rajallisuus ja liikkumisemme kömpelyys peittyvät moottorin lohdulliseen hurinaan. Viiskyt, sata, gepardin nopeus, nopeampi kuin maailman nopein! Siksi ihmiset kai haluavat autoja, unohtaakseen oman surkeutensa verrattuna lähes koko muuhun eläinkuntaan.

Kun itsepetos omasta nopeudesta ja kyvystä on kasvanut liian suureksi, samalla kaistalla viiden kilometrin alinopeutta ajava pieni punainen opetusauto muuttuu ongelmaksi. Uuden katumaasturin penkinlämmitin ei lämmitä sielua, kun väärännäköinen ja vääränkokoinen Teini-Rellu ”ajaa” unelman edessä, unelman vastapäällystetystä, juuri minua varten tyhjänä aukeavasta moottoritiestä.

Onneksi omaa vapauttani rajoittaa opettaja. Kun ehdotan äänimerkin käyttöä, opettajani ehdottaa etten käyttäisi. Sitten hän käskee parkkeeraamaan, koska taas on pakko saada tupakkaa. Liikennesääntöjä rikkonut ”Suzuki-mummo” horjautti opettajani herkkää mieltä.

STEREOTYYPIT AUTOISSAAN

Persepää on pysäyttänyt Škoda Octaviansa keskelle Ratakatua, jotta elämä muuttuisi siedettävämmäksi edes vapautuvan parkkipaikan muodossa. Periaatteessa Škodan vasemmalta puolelta mahtuisi ajamaan sen ja kadun toiseen reunaan pysäköidyn auton välistä, mutta on ensimmäinen ajotunti keskustassa emmekä ole Saarikosken kanssa haasteesta innoissamme.

Jäämme odottelemaan Škodan taakse. Olisi edes Audi, niin voisi vahvistaa yleistystä Audi-sosiopaateista, joille pikkulapsi on vain aikuista helpompi maalitaulu. Mutta Škoda, johon liittyvä yleistys on se, että kuski on ampunut päänsä palasiksi kojelaudalle, mutta emme näe sitä autostamme.

Autoiluun liittyy paljon stereotypioita, koska auto on ihmisen lailla yksilö vasta, kun se on kulunut ja rikki.

Naiset eivät osaa ajaa.

Taksikuskit ovat rasisteja.

Bemari-kuski! Sulla on muuten kusta päässä!

Autoileva humanisti on ihminen, joka maksaa tuhat euroa voidakseen ikuistaa osan nimeään ja numeron ”1” autonsa rekisterinumeroon (Terve hec-1! Moikku jpr-1!).

Iso auto, pieni penis.

Prius-kuskeilla on ruma koti, Porsche-kuski saa vain valheellista rakkautta ja Toyotan omistaja on elossa, koska itsemurha epäonnistui taas.

Stereotypioiden tehtävä on viihdyttää ja silloin tällöin loukata niitä, jotka tarvitsevat loukkaantumista. Autoiluun liittyvät stereotypiat toistavat usein vain tylsiä ennakkoluuloja ja loukkaavat korkeintaan niitä, joita ei olisi pitänyt päästää alun perinkään ulos.

Toisaalta mikäli voi tehdä yleistyksiä bensa-asemien miesten vessojen seinäkirjoituksista, Suomen bensa-asemat ovat täynnä innokkaita mutta kovin, kovin taidottomia suomalaissyntyisiä prostituoituja ja rekkakuskit ovat valinneet ammattinsa voidakseen harrastaa bensa-asemilla anaaliseksiä toisten rekkakuskien kanssa.

Vasta ystävieni kertomusten perusteella tajuan, mitä en koskaan saa tietää, koska ajo-opettajani on vain omaa lausettaan rakastava älykkö eikä Arto.

Arto, tuo opettajani veroinen verbaalilahjakkuus, lausui näin: hillittömiä kurveja täytyy varoa, sojottavaa vaihdekeppiä kosketella hellästi. Tankatessa on syytä hillitysti painella kahvaa, ettei laukea reisille. Kun laukeaa, se stoppaa ja tulee ulos reiästä itsestään!

Kaarlo kysyi, mistä sä oot perinyt noi sun kauniit silmät ja keksi: mitäs jos panisin, keskuslukituksen päälle? Ystäväni päätyi osallistumaan ajo-opetukseen yhdessä kaverinsa kanssa.

Nelikymppinen Ismo seurusteli juuri ja juuri ajokortti-iässä olevan oppilaansa kanssa.

Pentti vihelteli naisten perään auton ikkunasta.

Simo sanoi, että ei sille mitään voi, ulkomaalaiset eivät osaa ajaa autoa.

En pääse näppäilemään #metoo Twitteriin, en voittamaan Bonnier-palkintoa ajo-opetuksen rakenteellisen seksuaalisen häirinnän paljastamisesta, koska opettajani häiritsee ainoastaan mieltäni, joka haluaisi olla hänen mieltään sivistyneempi.

Pääsen kuitenkin tapaamaan Antin.

Ennen teoriakoetta on osallistuttava liukkaan radan opetukseen. Se järjestetään Vihdissä tiellä, jonka nimi on Pillistöntie.

Vastaanotossa radanhoitaja Antti katsoo ajokortit ja opetusluvat ennen luennolle osallistumista. Jonossa kuulen Antin manailevan ulkomaalaisten pitkiä nimiä, jotka eivät mahdu yhdelle riville.

Luennon pitää ajo-opettaja Jaakko. Sille osallistuu noin 15 opettaja-oppilasparia. Naisopettajia on kaksi. Kaikki oppilaat näyttävät minua yli kymmenen vuotta nuoremmilta. Heillä on sileä iho ja suuret unelmat. Tulen tietoiseksi kaulassani olevasta Marja Kurjen huivista.

Jaakko kertoo, että liukkaalla radalla kannattaa antaa mennä, jotta tosipaikan tullen osaa toimia oikein. Anttikin tulee antamaan ohjeita: Siinä vaiheessa, kun tyttöoppilailla on kädet nostettuna ratista silmien eteen, menee hyvin. Niin kuulemma käy usein.

Liukas rata on naurettavan helppo. Liiraaminen ei pelota. Ehkä se johtuu autoni automaattisesta vakautusjärjestelmästä. Jos kuolen rattiin vaikeissa ajo-olosuhteissa, syyttäkää ylimielisyyttäni tai opettajaani, joka haluaa lähteä radalta etuajassa. Kuuntelemme ohjaamossa musiikkia ja puhumme pahaa Antista ja monesta muusta. Ajan yli neljääkymppiä ”mustalle jäälle”. Opettajani huutaa vain vähän.

Kun 50 minuutin rataharjoittelu on ohi, päätän parkkeerata vinoruutuun, jotta pääsen hakemaan leiman todistukseksi harjoituksen suorittamisesta. Yhtäkkiä en tajua, mihin suuntaan rattia pitää kääntää. Liukkaalla radalla se sujui automaattisesti – kun perä menee oikealle, käännä rattia vasemmalle.

Auto ei osu ruutuun vaan jää kummallisesti poikittain. Minua alkaa punastuttaa.

Opettajani hermostuu. Hän huutaa: FUCK tää on viimenen paikka jossa sun pitää alkaa mokailla! Sä oot just nyt se tyttö joka ei osaa! Älä tee asioita sillon ku mä oon liukastellu tunnin ilman röökii!!!

Se on pahinta mitä opettajani on minulle sanonut.

Myöhemmin hän kertoo tämän kaiken olleen metaa.

UHKA MENNEISYYDESTÄ

Vegaani ja diesel-eläkeläinen istuvat autossa, ja sieltä, sieltä se on tulossa, Saarikosken kysymys. Ei erityisen paheksuvana tai moralisoivana vaan uteliaana, tiedonhaluisena niin kuin lapsi ihmettelemässä vaarilleen, miksi tällä on tapana virtsata housuihinsa aina puolenpäivän tienoilla.

”Eiksulla oo huono omatunto sun ajamisesta jo sun tyttäresikin tähden?”

Mitä tuohon nyt vastata?

”On, mutta toisaalta maksoin juuri tyttären netistä tilaaman bikinikasan, niin se tasaa tämän.”

”VÄISTÄ! ORAVA YLITTÄMÄSSÄ SUOJATIETÄ!”

”Ei, en ole lopettamassa autoilua tyttäreni tähden, koska hän kysyi viime viikolla, voinko seuraavaksi opettaa häntä ajamaan autoa.”

”Ole hiljaa!”

Saarikosken kysymykseen ei ole oikeaa vastausta vaan monia vääriä vastauksia ja yrityksiä väistää vastuuta huumorilla, ja siksi virtsaan housuihini koska se on helpompaa ja on edes hetken lämmin tunne.

Sitran elintapatestissä kysytään mm. kuinka monta kuppia kahvia juo päivässä, asuuko kerrostalossa ja montako ihmistä istuu keskimäärin autossasi (kuusi, kyllä, yksi).

Kun tein testin rehellisyyttä tavoitellen, Sitra ilmoitti minun olevan ”vihreä nautiskelija”. Kun liioittelin vastaukset, olin ”uhka menneisyydestä”.

Sitra on uhka tulevaisuudelle. En ole ”vihreä nautiskelija”, olen uhka menneisyydestä, upm Kymmene tutustumassa uteliaana helikopterista käsin neitseelliseen sademetsään, ei ole kauaa tuollainen.

Jos aletaan moralisoida ja syyllistää, ja syystäkin aletaan, voisi samalla vaatia edes radikaaleja, kaikkien elämää hankaloittavia muutoksia sen sijaan, että yritetään pelastaa maailma vihreällä nautiskelulla, jossa leikimme toisillemme, että kahvin juonnillamme on merkitystä. Se maailma kestää kaksi sekuntia kauemmin kuin maailma täynnä dieseliä juovia menneisyyden uhkia.

”Jos haaskataan / ni haaskataan sit kunnolla”, lauloi Ruger Hauer. Se ei tietenkään ole oikea vastaus, mutta nykyisissä parametreissa tulevia sukupolvia kohtaan rehellisempi kuin ”älä mua syytä, join vain ne Sitran tarjoamat kolme kuppia kahvia”.

Sosiaalinen kuljettaja on ajokoulukirjani mukaan kuljettaja, joka asettaa muiden tarpeet omiensa edelle. Oikeasti sosiaalinen kuljettaja on oksymoroni.

Jos asettaisimme muiden tarpeet omiemme edelle, emme ajaisi autoa.

Uutiset kertovat, että viime aikoina ilmastonmuutosahdistus on lisääntynyt. Minäkin kai koen jotain sellaista, tosin olen ahdistunut niin monesta asiasta, etten aina osaa sanoa, mistä. Huonoa omatuntoani koitan parannella kasvisruualla ja kertomalla asuvani keskimääräistä ahtaammin, vaikka kyse olisikin Helsingin neliöhinnoista.

Opettajani kertoo, että häntä ilmastonmuutos ei ahdista eikä hän koe oloaan moraalittomaksi. Hän on juuri niitä itsekkäitä ihmisiä, joiden takia ponnisteluni maailman pelastamiseksi valuvat hukkaan.

Opettajani ajeli toukokuun puoliväliin katumaasturi-Bemarilla, siitä eteenpäin katumaasturi-Mersulla. Myi Bemarinsa eteenpäin, sentään. (Töölön parkkimaksut eivät ole ilmaiset.) Hän syö lihaa, enkä usko, että hän kierrättää biojätteitään. En usko, että hän myöskään tietää, miksi hänen pitäisi.

Koen opettajaani kohtaan henkistä alemmuutta kaikessa muussa paitsi tässä. Voin lähes valehtelematta kertoa, että ajotuntimme soimaavat omatuntoani ja olen huolissani opettajani tyttären tulevaisuudesta tuhoutuvalla maapallolla. Minua jäytää, että Sitran elintapatestissä meidän molempien status on ”Vihreä nautiskelija”. Näkisitte pääni sisään niin kertoisin teille aforismeja nautinnon mahdottomuudesta…

Uskonto kiinnostaa minua, koska tekopyhyys on sen väistämätön synonyymi. Mistä nähdäkseni seuraa, että loogisesti ajateltuna uskominen on turhaa, koska kaikki kääntyy ennemmin tai myöhemmin tekopyhyydeksi.

Ahdistus taas saattaa olla jäänne esi-isiemme meihin istuttamasta jumalanpelosta. Elämän epävarmuutta on helpompi sietää, kun ajattelee kaiken olevan korkeimman käsissä.

Pelko lamauttaa, tasa-arvon ihanne tekee henkilökohtaisesta onnesta oikeuttamatonta. Tarvittiin uskonpuhdistus, jonka myötä nousseessa kalvinismissa pelko muuttui individualistiseksi varmuudeksi siitä, et jos mulla menee hyvin, jumalan täytyy olla just mun puolella. (Miksi koitan imitoida opettajani kirjoitustyyliä kun en selkeästi osaa? Hyvii kyssäreit hyvii kyssäreit, opettajani sanoisi.)

Tämä predestinaatio-opiksi kutsuttu käsitys on niin kätevä siksi, että se oikeuttaa jokaiselle hänen henkilökohtaisen hyvänsä. Se on kapitalismin moottori ja sekulaarin maailman aineeton pyhäkkö, jonka rukoushuoneena toimii Bemari soukkalaisen valkotiilirakennuksen etupihalla. Bemarikirkossaan jumalan nöyrä palvelija muistaa, että ilmastonmuutos ratkeaa, ainakin just mulle. Tällaiselle yksilölle jumala on dippainsinööri, joka keksii miten teknologialla perutaan napajäätiköiden sulaminen. Herran kämmenellä on helppo painaa kaasua, vetää Raybanit silmille ja varata vasurilla lennot lämpimään.

Itse olen samastunut amerikkalaisia karismaatikkoja enemmän körttiläisehköön asenteeseen, jossa hartaasti toivotaan, että jumala ehkä olisi, muttei olla ihan varmoja. Päivänä, jona toivo on vahva, kiihdytän punaisella opetusautollani sataankahteenkymppiin ja pohdin, milloin voisin lentää Kaliforniaan, jossa Joan Didion lääkitsi ahdistustaan ajamalla Losin teitä Corvetella.

SOITA TOTON AFRICA

There’s no-one driving / There’s no-one driving / There’s no-one driving / There’s no-one…

”Vittu mitä paskaa! Mun pää tulee kipeeks. Soita nyt se Toton Africa.”

Toton Africa! Olen soittanut Saarikoskelle autoiluaiheisia kappaleita… David Bowien Always Crashing in the Same Car, John Foxxin No-one’s Driving, Chamillionairen Drivin’… koska Saarikosken mukaan autoilulla ja musiikilla on suhde. Sen sijaan, että iloitsisi tuosta suhteesta, Saarikoski haluaa olla ylipainoinen hifi-hippi Ladassaan 80-luvun Seinäjoella.

Toton African jälkeen Saarikoski vaatii kuulla Scandinavian Music Groupin Terhi Kokkosen laulavan heinikoista, aitoista sekä nokkosista, ja alan ymmärtää, miksi autossa jutellaan eikä kuunnella musiikkia.

Kun Saarikoski haluaa kuulla Paperi T:tä, saa opetusauton navigaattorikin kyllikseen. Se alkaa neuvoa Paperi T:tä, käänny seuraavasta liittymästä oikealle, vaikka Paperi T juuri avautui, kuinka se vihaa rivitaloja.

Yksin autossa kaipaa musiikkia, jotta voisi ajatella samanaikaisesti ei-mitään ja kaikkea. Kaksi ihmistä autossa voivat katsoa eteenpäin… oo varovainen, toi rekka tulee aika lujaa tuolta rampilta… ja puhua tärkeistä asioista.

”Oottekste tyytyväisiä siihen Tempur-sänkyynne? Meillähän on käynyt niin, et vuoden aikana oon todellakin innostunut pellavalakanoista!”

Sulla on todella huono musiikkimaku ollaksesi kasvanut musiikin parissa, opettajani sanoo, kun ehdotan automusiikiksi Toton Africaa.

Opettajani on oikeassa. Kotikasvatukseni on senpuoleinen, että Beatlesia lukuun ottamatta poppi on paskaa. Tästä luonnollisesti seuraa, että mikäli poppia tai jotain muuta ”kevyttä” musiikkia ylipäätään haluaa kuunnella, ”hyvyys” ei ole mikään arvo.

Sen sijaan arvo on jokin yksittäinen, tästä keveydestä nouseva tunne.

Yleensä ne tunteet ovat hyvin banaaleja ja voi perustellusti epäillä, tarvitaanko niitä mihinkään.

Käsitys, jonka perheestäni sain, ei ole totta edes perheeni mielestä – on myös laadukasta ”kevyttä musiikkia”, joka on terminä niin typerä, että sen käytön voisi lopettaa, ellei musiikiksi kutsuttaisi myös sitä kaikkea luokattomuutta, jota koko ajan tehdään. Minä olen kuitenkin viettänyt aikaa muunlaisen musiikin parissa.

Tätä kirjoittaessani kuuntelen Schubertin kvartettoa Tyttö ja kuolema. Jos joku kysyisi minulta, miltä todelliset asiat kuulostavat, kehottaisin kuuntelemaan tämän teoksen. Sen jälkeen voi kuunnella Crumbin Tytöstä ja kuolemasta inspiroituneen kvarteton Black Angels jousille, laseille ja ties mille, josta tuli David Bowien lempiteos.

Olen kvartettoihminen. Kvartettisoitto ei ole lähtökohdiltaan egoistista niin kuin virtuoottiset konsertot suuren orkesterin edessä usein ovat tai suuruudenhullua kuin jylisevä sinfoninen paatos, orkesteri-instituutioidemme lähes viikoittainen viesti suoraan 1800-luvulta, teollistumisen, hierarkisoitumisen ja ylikorostuneen henk.koht. tunneilmaisun aikakaudelta. Joskus sitä miettii, että ai klasari menettänyt relevanssinsa – te teitte sen ihan itse.

Ei ole sattumaa, että teininä Tšaikovski oli lempisäveltäjäni. Toki Tšaikovski on hienoa edelleen, mutta yleisesti ottaen romantiikka on epäkiinnostavin musiikin historian aikakausista – minä, ego, tunteet, puhun siis nyt 1800-luvun taidemusiikista enkä ystäväni Oskari Onnisen 2010-luvun parhaaksi popkappaleeksi nimeämästä Call me maybestä.

Schubert oli varhaisromantikko – edellisvuosisadan klassismi piteli vielä hänen suitsiaan. Niin kuin Beethoveninkin, joka vuotta Tyttöä ja kuolemaa myöhemmin sävelsi a-mollikvartettonsa op. 132. Tuolloin Beethoven oli jo yli 50-vuotias kuuro mies, joka oli ollut kuolla mutta selvisi ja sävelsi tämän teoksen. Kun kuulin sen ensimmäistä kertaa Turun tuomiokirkossa, aloin itkeä hallitsemattomasti. Itken kolmannen osan kohdalla vielä nykyäänkin. (Sen nimi on Heiliger Dankgesang.)

Toukokuussa olin kuuntelemassa ystäväni pianodiplomia. Toisena ohjelmanumerona hän soitti Bachin Preludin ja fuugan cis-molli. Andrei Tarkovskin sanoin: taidetta tarvitaan, jotta tulisimme sinuiksi oman kuolevaisuutemme kanssa.

Vihaan jälleen verbaliikkaani ja pyydän kuuntelemaan teoksen. Vaivaisena kiitoksena ystävälleni kirjoitan, että Bachin Preludi ja fuuga hänen tulkitsemanaan liikkui pois arkipäivän sotkuista, kaikesta ennakoitavasta. Sellaista musiikkia kuunnellessa on sallittua ajatella, että ainoa oikea ajatus on sanottu antiikissa. Mitä voimme tietää on että emme tiedä.

Toton Africaa kuuntelin teininä yhdessä yläastekaverieni kanssa. Se oli yleistä pihalla olon aikaa; potentiaali oli aktualisoitumatta ja käsitys sen suuruudesta ylimitoitettu.

Vallitseva tunne oli aikuisuuden odotus.

Nykyään Africa tuo mieleeni ensimmäistä kertaa tapahtuvat asiat. Niitä on koko ajan vähemmän. Varmaankin sen takia haluan kuunnella Africaa autokoulussa.

Onko se kuolevaisuuden hyväksymistä vai pakenemista?

Voiko olla niin, että molempia tarvitaan?

VAPAA KUIN SEISOVA VESI

Autoiluun liitetään usein vapaus, vaikka aina ei ole helppo hahmottaa, mitä sillä tarkoitetaan.

Tunnetta, kun 30 kilometrin köröttelyn jälkeen moottoritie vihdoin aukeaa ja saa ajaa 120 km/h, eikä sekään hetken päästä tunnu enää miltään?

Tunnetta, että tuon kurvin vetäisen vauhdilla, nyt tuolta saapuvatkin jo poliisi ja ambulanssi?

Vai onko vapaus vain se hetki, kun suljet auton oven, käynnistät moottorin ja olet hetken tilassa, jossa kukaan ei vaadi sinulta mitään ja voit olla pettymys vain itsellesi?

Auto sentään liikkuu, toisin kuin omat ajatukset. Ja kun auto liikkuu, se joutuu tilanteisiin, joihin pitää reagoida. Ehkä autoiluun liitetty vapaus on sitä, että autossa muut asiat, autoasiat, vievät edes hetken huomion ja olet vapaa siitä ahdistuksesta, joka valtasi mielen, kun istuit auton ulkopuolella etkä nähnyt muuta kuin itsesi.

Olen käsittänyt, että ihmiset käyvät joogatunnilla päästäkseen irti omista ajatuksistaan. Ajatus on käsittämätön. Jooga on liian hidasta ja turvallista.

Toisin kuin autoilu. Ajotunnit ovat ensimmäinen kerta vuosiin, jolloin en ole ajatellut moneen hetkeen mitään muuta kuin ajamista. En osaa kääntyä, en liikennesääntöjä, ennakointia, vilkkujen käyttöä, välillä edes vasenta ja oikeaa. En osaa jarruttaa järkevästi, en tarkkailla nopeusrajoituksia, en liittyä liikenteeseen.

Kunnes osaan. Sä oot oppinut ajamaan autoa, opettajani tokaisee erään kerran kääntyessämme kohti parkkipaikkaa Haukilahdessa, enkä kehtaa myöntää, kuinka paljon olen kaivannut tätä koulusta tuttua tunnetta, opettajan kehuja, ymmärrystä siitä, että on oikeasti oppinut jotain uutta.

Tässä lehdessä aiemmin julkaistussa twerkkausartikkelissaan Riikka Pulkkinen kertoi, kuinka ei tiennyt, että hänen kehonsa taipuisi moiseen, kunnes kokeili. Ja oppi. Minulle kävi ehkä ajamisen kanssa samoin. Autoilu on tuntunut asialta, joka ei kuulu minulle. Kokeiltuani tajusin, että kuuluu. Pulkkisesta tuli uuden harrastuksensa myötä notkeampi kuin koskaan, minä saan korkeintaan peräpukamia. Riittääkö, jos autoilu notkistaa mieleni?

Totta kai suvereniteetin tunne vaikuttaa olemiseemme autossa. En tiedä, missä vaiheessa me aloimme puhua, mutta me aloimme. Olen kertonut opettajalleni eksästä, joka toivoi, että minulla olisi isommat tissit. Olen kertonut kaikista muistakin eksistä, sellonsoiton minulle aiheuttamista traumoista ja klassisen musiikin sairaista piirteistä; siitä, etten ole varma haluanko lapsia vaikka samalla pelkään, etten voi saada niitä, yleisestä näköalattomuudesta, sitoutumiskammosta, kateuden tunteistani, kuolemista ja suruista.

Puhuminen on helppoa, koska ei tarvitse katsoa silmiin, ei ala punastuttaa, voi tokaista jotain ja sitten meinaakin jo ajaa motarilla päin kalliota. Tässä elämä on, auton ja kallion väliin jäävässä ilmakaistaleessa, refleksiksi muuttuneessa ratinkäännöksessä. Olinko jo kertonut sulle mun syömishäiriöistä?

Puhumme kirjoista ja niiden tekijöistä; Merete Mazzarellasta, Matti Pulkkisesta ja Miki Liukkosesta, joka kirjoitti Parnassoon pamfletin suomalaisen kirjallisuuden surkeudesta. Sanon, että siitä tuli mieleen laimennettu versio Sianhoito-oppaasta. Opettajani vastaa, että Sianhoito-opasta kirjoittaessa kaikki oli teeskentelyä muutenkin. Hän kertoo, ettei välttämättä osaisi enää kaikkia tuolloin käyttämiään käsitteitä.

Usein opettaja nauraa jutuilleni. Olen siitä uskomattoman onnellinen. Paatunut vakavikko, Suomen tylsin ex-nuori saa Suomen ykköshumoristin nauramaan! Elämä on vitsi! Tai sitten opettaja saattaa kysyä, tykkäänkö kokata. Entä tatuoinnit, ei varmaan ole?

Minä taas kysyn opettajalta, eikö hän koskaan mieti tupakoinnin haittoja terveydelleen. Opettaja sanoo, että tämä ei nyt ole hyvä puheenaihe. Vastaan, että minäkin olen polttanut. Opettaja yllättyy: ei olisi uskonut! Hän kertoo tiedon ilahduttavan, enkä oikein ymmärrä, miksi.

Kerran opettajani kehuu erästä poikaystäväni vanhaa artikkelia. Artikkelissa kerrotaan, että jutun kohde ajaa Bemarinsa jalkakäytävälle. Todella hienosti kerrottiin rivien välistä, ettei kohde osaa taskuparkkeerata, opettaja sanoo. Tuntuu kuin hän kehuisi minua. Artikkeli julkaistiin kaksi vuotta ennen kuin aloin seurustella poikaystäväni kanssa.

Opettaja kysyy ahdistuksestani. Ei ole pakko kertoa. Kerron, että tämä johtuu varmaan kolmenkympin kriisistä.

Opettajani nauraa todella räkäisesti, vittu kolmenkympin kriisi, ja kertoo, että hänen mielestään ahdistukselleni on selkeä syy. Minulla on omistusasunto, poikaystävä, työpaikka ja liikuntaharrastus. Voi olla, että kohta minulla on myös koira.

Sinulta puuttuu auto, opettajani sanoo.

EPÄMUKAVUUSALUEELLA LIIAN EPÄMUKAVAA

Hyvin se menee, hyvin se menee.

Saarikoski, yksin maailmaan heitettynä. Eikä edes Hannuksenpeltoon, vaan Hyvinkäälle, koska koko Espoo sai ylioppilaslahjaksi auton.

Saarikoski toivoo itselleen uskollisena ajotutkintonsa vastaanottajaksi naista ja siinähän Sirpa jo seisookin. Hyvinkäällä Riihimäki taivutetaan ”Riihimäessä” ja jotkut hetket ovat sellaisia, joissa alkaa vihata vääristä syistä ihmistä, josta ei tiedä mitään, vittu me kuollaan kaikki Hyvinkäässä.

Hyvin se menee, hyvin se menee.

Saarikosken suorittaessa ajokoettaan Hyvinkään molemmilla kaduilla mietin, jäikö jotain opettamatta, jotain tekemättä.

Olisiko pitänyt ostaa surunappi, kiinnittää se muutenkin mustiin pukeutuneen Saarikosken paitaan ja toivoa ajotutkinnon vastaanottajan kysyvän siitä jotain?

”Suurta surua ollut, mutta kyllä mä selviän, haluatko että taskuparkkeeraan tuon rekan alle?”

Hyvin se menee, hyvin se menee.

Ihmiselämä koostuu tilanteista, joissa määräävänä tekijänä on tuntemattoman yksilön mielivalta ja se, kuinka pettyneenä tämä aamulla heräsi. Nuo tilanteet ovat tarpeellisia muistutuksia siitä, ettei kannata liikaa juopua oikeudenmukaisuuden harhasta, ja mielivaltaan on syytä valmistautua jo etukäteen surunapeilla ja muilla narratiiveilla.

Tämän ei pitäisi olla sellainen hetki. Vaikka halveksiikin näkökulmiensa rajoittamista siihen, että oikea on oikealla ja vasen vasemmalla, Saarikoski osaa ajaa erittäin hyvin. Tosin niin ovat osanneet nekin, joiden teiniviikset värisevät vieläkin oikeusmurhista Motonetin pihoilla pitkin Suomea. Ne eivät vielä tiedä maailman olevan paikka, jossa kannattaa aina kantaa mukanaan surunappia.

Hyvin se menee, hyvin se menee.

Ennen ajokoetta mietin erilaisia skenaarioita. Rationaalinen minäni sanoo, että osaan ajaa, mutta ainoa kuva, joka päähäni tulee, on minä itkemässä. Jostain syystä ajattelen, että opettajani halaa minua ja haukkuu ajotutkintoni hylkääjän tyhmäksi kanssani.

Aluksi inssin vastaanottaja Sirpa pakottaa minut tekemään itsearvioinnin ”1. ajokokeesta”. En ymmärrä, mitä itsearvioinnilla tarkoitetaan. Enhän minä vielä tiedä, miten koe tulee menemään, koitan sanoa ja merkitsen kaikkeen parhaan mahdollisen arvosanan.

Olet siis täydellinen? kysyy Sirpa.

Miksei kuulakärkikynää voi kumittaa.

Autossa Sirpa kuulustelee, miten auto toimii. Sitten ajokoe alkaa. Viiden minuutin jälkeen minut käsketään S-marketin pihaan. On peruutettava ruutuun, Sirpa ilmoittaa. Voinko mieluummin peruuttaa pois ruudusta, kysyn. Nyt peruutetaan ruutuun, Sirpa toistaa.

Kolmen autosta nousun jälkeen auto on ruudussa.

Hyvä, Sirpa sanoo.

Ajamme hyvinkääläisillä pientaloalueilla. Kerran kysyn, olihan nopeusrajoitus tässä 40. On kuljettajan tehtävä tietää, Sirpa sanoo.

Tulee taas hiljaista. Tässä autossa ei koskaan ole ollut näin hiljaista. Pitäisikö rupatella: onko Sirpa ollut näissä hommissa jo pitkään, onko tosiaan niin, että ruutuun peruuttaminen on turvallisempaa kuin sieltä pois peruuttaminen, onko elämä Hyvinkäällä kivaa? En sano mitään.

Odotan koko ajan, että menisimme McDonald’sin tasa-arvoiseen risteykseen, jossa selviämistä olemme opettajani kanssa harjoitelleet monia kertoja, mutta ajammekin takaisin Ajovarman pihaan.

Sirpa käskee parkkeeraamaan ruutuun. Parkkeeraan vinoon.

Onko se ruudussa, Sirpa kysyy. On mutta vinossa, vastaan. Haluatko, että parkkeeraan uudelleen? Minua varten täällä ei tarvitse tehdä yhtään mitään, sanoo Sirpa.

Tuulilasin läpi näen opettajani, joka istuu puisessa pihakeinussa. On tullut kesä: hänellä on sortsit ja uudet vaaleanpunaiset kesäkengät. Ostaessaan hän luuli niitä harmaiksi.

Sirpa kättelee minua. Avaan auton oven. Se kolahtaa viereen parkkeeratun Mersun sivupeiliin.

Kymmenen metrin päässä opettaja nousee keinusta. Mutta enää hän ei ole minun opettajani.

Autokoulujen työntekijöille ei kerrottu, että harjoituksiin ja kokeisiin osallistuja on toimittaja. Tämä on journalistin ohjeiden mukaan sallittua, jos tietoja ei muuten ole mahdollista saada ja aiheella on yhteiskunnallista merkitystä. Jutussa esiintyvien työntekijöiden nimet on muutettu. Opetusauto vuokrattiin Autoverkkokaupasta. Sonja Saarikoski on ammatiltaan toimittaja. Hänen käyttämiensä sitaattien sisältö on totta ja referoidut keskustelut on käyty. Jyrki Lehtola on ammatiltaan käsikirjoittaja. Hänen käyttämillään sitaateilla on juurensa todellisuudessa.

Julkaistu: 16.8.2018