Matkailu
Mondo

Napoli – Italian outolintu

Napoli – Italian outolintu

Napoli on kuin Italian Tuhkimo. Kurjan menneisyyden jälkeen sen on aika loistaa. Matkailijoita sinne houkuttavat nyt muun muassa Elena Ferranten romaanit.
Teksti Minttu Poutanen
Kuvat Veikko Kähkönen
Mainos

”Oletko jo lukenut Elena Ferranten kirjoja?” Fiorella Squillante kysyy heti alkuun. Olemme kävelykierroksella Napolin historiallisessa keskustassa, ja ympärillä levittäytyvät kapeat kujat ränsistyneine taloineen.

Elena Ferrante on kansainvälinen ilmiö. Kirjailijan Napoliin sijoittuva romaanisarja on kerännyt valtavat yleisöt eri puolilla maailmaa. Kutkuttavinta on, että Ferrante on nimimerkki, joka on varjellut pitkään henkilöllisyyttään. Tarina kertoo köyhistä napolilaisista ystävyksistä, Lilasta ja Elenasta. Totta kai mukana on myös kaupungin kuuluisa järjestäytynyt rikollisuus, camorra.

Ferrante-kuume on tuonut Napoliin lisää matkailijoita. Se on monen paikallisen mielestä hämmentävää. Miksi kukaan haluaisi tulla Napoliin? Kaupungilla on aina ollut huono maine, ja monet italialaiset pitävät sitä maansa häpeä tahrana. Matkailijoille Välimerellä sijaitseva miljoonakaupunki on yleensä pelkkä läpikulkupaikka Amalfin kauniille rannikolle.

Squillanten mielestä Ferrante kuvaa hyvin sitä, kuinka kahtiajakautunut kaupunki Napoli on. Pysähdymme leipomo Scaturchioon maistamaan kaupungin klassikkoleivonnaista, ricottalla täytettyä sfogliatellaa.

”On Chiaian, Vomeron ja Posillipon vauraat kaupunginosat, ja sitten tämä historiallinen keskusta, jossa voi tapahtua ihan mitä vain”, Squillante sanoo.

Nurinkurista, mutta Napolissa vanha keskusta on niin sanottua rähjäistä kulmaa. ”Vertaapa tätä Pariisiin tai Lontooseen. Euroopasta ei löydy toista suurkaupunkia, jonka historiallisessa keskustassa asuisi pelkästään tavallisia ihmisiä.”

Jako on niin syvä, että rikkaassa Vomerossa kasvanut Squillante kävi ensimmäisen kerran näillä kulmilla vasta aloitettuaan yliopisto-opinnot. Nyt hän työskentelee taiteeseen ja arkkitehtuuriin erikoistuneena matkaoppaana Vesuvius Vs Pompeii -yrityksessä.

Ero ei jää huomaamatta matkailijaltakaan. Sokkeloisessa keskustassa on tyystin eri tunnelma kuin kukkuloiden vauraissa ja hiljaisissa kortteleissa. Täällä ohi kulkee tanakoita tatuoituja naisia, nuoria tyttöjä lastenrattaiden kanssa ja poikia geelitukkineen.

Napolin historialliselta keskustalta on turha odottaa puleerattuja julkisivuja. Kaikkialla näkyy arkinen elämä.

Ei ole ihme, että Napoli on viime vuosina alkanut kiinnostaa. Jo ensimmäisenä matkapäivänä tuntuu kuin olisi löytänyt jotakin ainutlaatuista. Puitteet ovat hienot: Välimeri, taustalla kohoava Vesuviuksen tulivuori, palatseja ja kirkkoja.

Puitteissa on kuitenkin säröjä. Kaduilla on roskaa, seinissä graffiteja, liikennekulttuuri on Euroopan kaoottisin. Joka puolella roikkuu pyykkiä kuivumassa. Jos kääntyy sivu kujalle, näkee yhtäkkiä ihmisten keittiöihin, joissa olomekkoihin pukeutuneet mammat sättivät miehiään.

Täällä pääsee kurkistamaan Italiaan ilman turisteja, ilman puleerattuja julkisivuja ja museojonoja.

Keskustan tärkeimpiä nähtävyyksiä ovat kirkot. Squillante vie meidät suosikkiinsa, Sanseveron pieneen kappeliin. Sieltä löytyy harvinaisen taidokkaita marmoriveistoksia sekä kaksi kappelin rakennuttajan, vapaamuurari Raimondo di Sangron tekemää kammottavaa muottia ihmisen verisuonistosta.

Sanseveron vierestä löytyy kaupungin kuuluisin kuja, via San Gregorio Armeno, jonka varrella myydään pelkästään jouluseimien hahmoja. 1700-luvulla Napolin seimikoristeet tunnettiin kaikkialla Euroopassa. Muutaman sadan metrin päässä sijaitsee kaupungin arvostetuin seimihahmojen valmistaja, La Scarabattola.

”Ostaisin Napolin-tuliaiseni sieltä”, Squillante neuvoo.

Tuomiokirkko eli Duomo on kaupungin komeimpia nähtävyyksiä.

Napolin synkän maineen alla elää merkittävä taidekaupunki. Capodimonten taidemuseossa voi nähdä samojen suurmaalareiden töitä kuin Firenzen Uffizissa, Tiziania, Caravaggiota, Botticellia. Lippuja ei tarvitse ostaa etukäteen, sillä jonoja ei ole.

Napolin arkeologisen museon antiikin kokoelma on maailman laajimpia. Sen kohokohtiin kuuluvat Pompeijista löydetyt upeat mosaiikit. Yksi huone on omistettu antiikinaikaiselle pornografialle.

Nykytaidekenttääkin kehutaan yhdeksi Italian parhaista. Sitä pääsee ihailemaan esimerkiksi nykytaidemuseo MADREssa sekä hieman yllättävässä paikassa: kaupungin metroasemilla, joista osa on 2010-luvulla muutettu Stazioni dell’arte -taideasemiksi. Piazza Gerolominin kohdalla ohitamme katutaiteilija Banksyn työn.

”Ihmiset ovat vaikuttuneita, kun tajuavat kuinka hieno kulttuurikaupunki Napoli on. He eivät osaa odottaa meiltä taideaarteita”, Squillante sanoo vähän ennen kävelykierroksemme loppua.

Napoli on Italian kiinnostavin nykytaidekaupunki. Esimerkiksi osa metroasemista on muutettu nykytaiteen esityspaikoiksi. Kuvassa Toledon asema.

Aidon tunnelman lisäksi Napolilla on muitakin valttikortteja. Yksi on tietenkin pitsa. Se on täällä maailman parasta, väittäväthän paikalliset, että herkku on täältä kotoisin. Tänä vuonna Unesco harkitsee napolilaisen pitsanvalmistustavan liittämistä kulttuuriperintöluetteloonsa.

Tomaattipohjaiset margherita ja marinara ovat yksinkertaisia klassikkoja. Listaa selaillessa kannattaa muistaa tämä: jos ainesosaluettelo Italiassa alkaa juustolla, pitsaan ei yleensä tule tomaattikastiketta. Napolilaisten suosikki on portafoglio, pitsa joka kääritään tötteröksi ja annetaan syötäväksi mukaan.

Toinen Napolin valtti on edullisuus. Pitsan saa parhaimmillaan kolmella eurolla, majoituksen hotellista alle satasella. Hotellin kanssa matkailija joutuu välillä hassuihin tilanteisiin.

”Missä päin majoitut?”

”Sataman lähellä.”

”Mitä? Ei siellä voi majoittua. Se on huonoa aluetta.”

Myös Quartieri Spagnolin kaupunginosa ja rautatieaseman seutu ovat paikallisten mielestä arveluttavia. Hyvä vaihtoehto on etsiä majapaikkaa pääkatu Spaccanapolin tuntumasta tai Chiaian trendikkäästä kaupunginosasta. Napolissa on yhä kortteleita, joissa ei tunnu mukavalta kävellä yksin iltaisin, varsinkaan naisena.

Via San Gregorio Armenolla myydään seimikoristeita. Joulun aikaan shoppailijoita saapuu eri puolilta Italiaa.

Sateisena päivänä Piazza del Plebisciton aukiolla odottaa hauska näky. Pojat ovat tehneet paidoistaan maalitolpat ja pelaavat jalkapalloa kaupungin parhaalla paikalla kuninkaallisen palatsin ja San Francesco di Paolan basilikan välissä. Sellainen tuskin onnistuisi Lontoossa tai Helsingissä.

Voiko tällaiseen kaupunkiin olla rakastumatta?

Välillä Napoli on yksinkertaisesti riemastuttavan outo. Yksi erikoisimmista nähtävyyksistä on Santa Maria delle Anime del Purgatorio ad Arcon kirkko. 1600-luvulla sen maanalaisessa kappelissa palvottiin anime pezzentellen kulttia. Aateliston keskuudessa levinneeseen lahkoon kuului hankkia nimettömien kuolleiden pääkalloja ja pitää niistä huolta.

Maanalainen kirkko on täynnä kalloja, jotka on koristeltu muovikukilla, kynttilöillä, valokuvilla ja rukousnauhoilla. Kuuluisin kalloista on morsianten suojelija Lucia, joka lepää pitsisellä alttarilla päässään helmitiara ja kellastunut huntu.

Vierailu kappelissa saa yllättävän käänteen, kun jostakin yläilmoista kajahtaa yhtäkkiä italoiskelmäversio Ave Mariasta. Kadulla selviää, mistä musiikki on lähtöisin. Likaiseen t-paitaan pukeutunut mies vetää kärryissä kaiutinta edestakaisin. Miksi? Se ei selviä. Tämä on Napoli.

Napolissa kannattaa maistaa kaupungin klassikkoleivonnaista sfogliatellaa, jonka sisällä on pehmeää ricottaa ja sitruunaa.

”Kuolema tulee täällä kaiken edelle”, Alberto Corbino sanoo ja huitaisee kädellään kohti pimenevää iltataivasta.

Istumme Corbinon ja hänen ystäviensä Luciana Espositon ja Stefano Fedelen kanssa Spazio Nean terassilla historiallisessa keskustassa. Viereisellä piazza Bellinin aukiolla nuoret nojailevat skoottereihinsa ja polttelevat pilveä.

Nyt on hyvä hetki syventyä Napolin tulevaisuuteen.

Corbino huokaisee syvään. Voi napolilaisia, voi heidän itsepäisyyttään. Hän antaa esimerkin. Ihmisillä on yhä tapana liimata kuolinilmoituksia katujen seinille. Kujat voivat olla valkoisenaan lappuja, joissa kerrotaan, että Alvise ”leipuri” tai Giovanna ”pikkupossu” on saatettu viimeiseen lepoon. Nimen yhteyteen liitetään myös lempinimi.

Corbino on kirjailija ja yliopistonopettaja, joka on tutkinut ympäristörikoksia sekä järjestäytynyttä rikollisuutta. Hän vetää Il Vagabondo -järjestöä, joka edistää reilua matkailua Napolin seudulla. Hänen mielestään napolilaisten on vaikea päästää irti menneisyydestään ja katsoa tulevaan. Heidän on myös vaikea siivota roskansa ja noudattaa lakeja liikennesäännöistä puhumattakaan.

”Älä käsitä väärin. Alberto rakastaa Napolia”, Luciana Esposito pistää väliin. ”Me kaikki rakastamme, intohimoisesti”, Stefano Fedele lisää.

Esposito, Fedele ja Corbino ovat hekin ihmeissään siitä, että Napolin-matkailu on nousussa. Se antaa toivoa. ”Vielä 20 vuotta sitten emme olisi voineet istua tässä viettämässä iltaa. Kukaan ei uskaltanut tulla historialliseen keskustaan. Nyt tänne aukeaa uusia ruokapaikkoja enemmän kuin koskaan”, Corbino summaa.

2000-luvun alussa Napoli tunnettiin myös jätekriisistään. Kadut täyttyivät roskista, kun jätehuolto ajautui osittain järjestäytyneen rikollisuuden käsiin. Nyt tilanne on korjaantunut, kiitos nykyisen pormestarin Luigi de Magistrisin.

”Napolilla on kaunis vanha sielu”, Corbino sanoo.

Sitten ollaankin eteläitalialaisten lempiaiheessa: pohjoisen ja etelän välisessä erossa. Napolin kohtalo on siitä esimerkki. Vielä 1700-luvulla se oli Euroopan rikkaimpia kaupunkeja, jonka vertaisia olivat vain Pariisi ja Lontoo. Sitten Italia yhdistyi, ja varat päätyivät pikkuhiljaa pohjoiseen.

”Etelä-Italia ja Pohjois-Italia ovat kuin Meksiko ja Yhdysvallat”, Corbino sanoo. ”Teollisuuslaitokset ja pankit ovat kaikki pohjoisessa.”

Napolin työttömyysprosentti on yli 20, Milanossa ja Firenzessä luku on alle kymmenen.

”Kaikki meidän ikäisemme koulutetut ihmiset ovat lähteneet muualle töihin”, nelissäkymmenissä olevat Esposito ja Fedele kertovat. Esposito on biologi, Fedele viestintäkonsultti.

On illan viimeisen kysymyksen aika. Mikä on heidän suosikkivinkkinsä Napoliin?

Corbino innostuu. ”Ihaile kaupunkia kolmesta perspektiivistä: ylhäältä, alhaalta ja mereltä”, hän vastaa.

Corbino suosittelee kiipeämään Castel Sant’Elmon linnalle, josta aukeaa kaunis näkymä keskustan kattojen yli Vesuviukselle. Sitten kannattaa laskeutua maanalaiseen Napoliin. Keskustan alta löytyy katakombeja ja antiikin aikaisia raunioita. San Lorenzo Maggioren kirkon alla on kokonainen antiikin ajan kauppa paikka.

”Eikä pidä unohtaa portaita”, Fedele lisää. Ne ovat kukkulaisen kaupungin erikoisuus ja yhdistävät toisiinsa hyvin erilaisia kaupunginosia.

Rappioromantiikan ystävä ihastuu Napolissa ikihyviksi. Varsinkin historiallisessa keskustassa riittää katseltavaa.

Se on hyvä vinkki. Myöhemmin Rampe del Petraion portaita kivutessa aukeaa hieno maisema merelle ja keskustaan.

Ylhäällä Certosa di San Martinon luostarilla odottaa vielä kauniimpi näky. Kaupunki kaartuu tiiviinä kudelmana merenlahdelta aina Vesuviuksen tummille rinteille. Yläilmoista Napoli on melkeinpä sävähdyttävämpi kuin Rooma.

Mieleen tulevat opas Fiorella Squillanten sanat: ”Voit rakastaa Napolia, voit vihata Napolia, mutta välinpitämättömäksi se ei jätä ketään.”

Napoli ei ole kaikille. Rooman kaltaisia palveluja siltä on turha odottaa, koska mikään ei tunnu pyörivän turistien ehdoilla. Kaoottinen liikenne tekee hulluksi.

Mutta jos on valmis näkemään vähän vaivaa, löytää jotakin, mitä moni kokenut matkailija etsii: aidon, omaperäisen, kiihkeän kaupungin täynnä yllätyksiä.

Juttu on julkaistu Mondon numerossa 3/2017.

Julkaistu: 22.4.2018