Image

Mervi Vuorelan essee: Naisartistin levyn teilaaminen ei ole naisvihaa – juuri makuasioista meidän pitääkin kiistellä

Mervi Vuorelan essee: Naisartistin levyn teilaaminen ei ole naisvihaa – juuri makuasioista meidän pitääkin kiistellä
Hyvä kriitikko kontekstualisoi kuulemaansa ja kertoo tarvittaessa musiikin piilomotiiveista. Samalla hänen täytyy pystyä sanomaan, jos musiikki vihastuttaa häntä, kirjoittaa Mervi Vuorela.
Julkaistu: 15.4.2021
Siitä on jo vuosi, mutta kavahdan yhä inhosta, kun ajattelen Kiasmassa näkemääni Ragnar Kjartanssonin The Visitors -teosta. Yhdeksänkanavaisessa video­installaatiossa islantilaistaiteilija ja hänen kahdeksan ystäväänsä soittavat samaa kappaletta uudestaan ja uudestaan suuressa kartanossa, kukin eri huoneessa ja eri videoruudussa.
Visitorsia on hehkutettu ”2000-luvun parhaaksi taideteokseksi” ja ”koskettavaksi musiikilliseksi elämykseksi”. Minusta osuvampi luonnehdinta olisi helpoista naruista vetelevä universaali tunnehöteikkö ihmisille, jotka eivät koskaan käy keikoilla. Tai ylipitkä musiikkivideo, jossa yhdeksän keijukaiskompleksista kärsivää muusikkoa ulisee tunnin ajan keskinkertaisen yöpaita-indien päälle.
Visitorsissa ärsytti valtavan moni asia, mutta ehkä eniten teoksen yllä leijunut sietämätön hyväosaisuuden aura. Että ylempään keskiluokkaan kuuluvat taidekoulusnobit vuokrasivat ökykartanon New Yorkista ja järjestivät siellä pikkukivat sisäpiirijuhlat. Ja tätä omahyväisyyttä vielä alleviivattiin Kiasman ikkunaan sijoitetulla Scandinavian Pain -kyltillä.
Tai sitten romahduttavat yksityiskohdat: Pianisti tupruttelemassa sikaria ja leikkimässä 1800-luvun taiteilijaneroa. Naiset musisoimassa puolialasti ja miehet – tietysti – vaatteet yllään (lukuun ottamatta ammeessa lilluvaa Kjartanssonia).
Sekin ärsytti, että ihmiset ympärilläni tuijottivat teosta haltioituneina ja vieläpä jonottivat katsomaan sitä. Teki mieli huutaa täysillä, että ettekö te ymmärrä, kuinka merkityksetöntä koko perheen oltermannia tämä oikein on!
Lopulta eräs ystävistäni lausui mieltäni rauhoittavat sanat:
”Yksi taidehahmo vakuutteli, miten Visitors oli vaikuttavampi Venetsian biennaalissa, kun se oli jossain varastohallissa, ja niihin soikossa uikuttaviin hippeihin sai enemmän välimatkaa. En epäile. Kieltämättä on vielä vaikuttavampi, kun välimatkaa on sen verran, että makaan himassa sohvalla ja vedän kodeiinia pullon suusta.”
Kommentti summasi kaikessa tylyydessään, miten suuria tunteita omasta mielestä huono musiikki voi asiainharrastajissa synnyttää. Ja miten lohdulliselta tuntuu saada siihen vertaistukea.
Musiikin synnyttämän ärtymyksen ei pitäisi olla salaisuus. Ärtymys on välittämistä. Se on herkkyyttä nähdä epäkohtia ja halua reagoida niihin.
Miksi näin voimakas reaktio, näin voimakas inho? Eikö musiikki ole kuitenkin loppupeleissä ”vain” musiikkia?
Ranskalainen sosiologi ja makuteorian kehittäjä Pierre Bourdieu on kirjoittanut, että musiikkikokemuksen juuret ovat syvällä primitiivisessä ruumiillisessa kokemuksessa. Jos musiikki poikkeaa omasta mausta, se voi synnyttää lähes fyysistä pahoinvointia, joka ilmenee inhona, kauhuna tai suvaitsemattomuutena. Tämä voi kuulostaa jonkun mielestä ikävältä, mutta itse asiassa asioiden inhoaminen on keskeinen tapa määrittää omaa paikkaa yhteiskunnassa. Se, mistä ei pidä, on vähintään yhtä tärkeää tai jopa tärkeämpää kuin se, mistä pitää.
Musiikki on taidemuotona, harrastuksena ja arkielämän osana yksi läpäisevimpiä kulttuurin alueita länsimaissa – paljon suositumpi kuin esimerkiksi teatteri tai kuvataiteet, joita moni ei harrasta lainkaan. Siksi musiikista on myös helppo ärsyyntyä. Kyse on identiteetistä ja sen vaalimisesta: pidämme tai emme pidä jostain musiikista sen mukaan, miten se tukee käsitystä itsestämme tai siitä, millaisia haluamme olla. Tietyn musiikkigenren kuunteleminen voi myös olla merkki ryhmään kuulumisesta – tai siitä erottautumisesta. Aikuisilla tämä ryhmäidentiteetti ei välttämättä ole yhtä vahva kuin nuorilla, mutta mitä pienempi alakulttuuri on kyseessä, sitä määrittävämpää yhteisöön kuuluminen voi olla vanhemmallakin iällä.
Tämä ei tietenkään ole mikään uusi asia. Jopa enemmistö musiikkitieteilijöistä tunnustaa nykyään sosiologien jakaman käsityksen siitä, ettei musiikissa itsessään ole mitään arvoa tai merkitystä. Arvolataukset tuotetaan ulkoapäin, minkä jälkeen ihmiset tulkitsevat niitä. Kun kerromme mielipiteemme jostain artistista, emme arvota ainoastaan artistin esittämää musiikkia vaan myös hänen elämäntapaansa, yleisöään, uranrakennusmetodejaan ja niin edelleen.
Toisille tämä on ongelma. ”Kertoo enemmän kirjoittajasta itsestään kuin musiikista”, kuuluu yksi yleisimmistä musiikkikritiikin kriitiikeistä. Sen tausta-ajatuksena tuntuu olevan, että ihmisten pitäisi olla arvostelematta sellaista musiikkia, joka ei itseä miellytä.
Näkemyksestä kuvastuu välinpitämättömyys musiikkia kohtaan. Se on myös syvästi keskiluokkainen. Useat tutkimukset ovat todistaneet, että mitä koulutetumpi ihminen on, sitä vähemmän hänellä on halua tai valmiutta paljastaa inhoaan jotain musiikkia kohtaan – tai ainakin hän on enemmän kieli keskellä suuta ilmaistessaan sitä. Jos ja kun inho on paljastavaa, kuten Bourdieu on kirjoittanut, herää kysymys, mitä nämä vastenmielisyytensä kätkevät ihmiset piilottelevat.
Musiikin synnyttämän ärtymyksen ei pitäisi olla salaisuus. Ärtymys on välittämistä. Se on herkkyyttä nähdä epäkohtia ja halua reagoida niihin. Se on osoitus siitä, että musiikilla on merkitystä.
Vanhan sananlaskun mukaan makuasioista ei pitäisi kiistellä. Inhoan väitettä monesta eri syystä.
Ensinnäkin se antaa ymmärtää, että maku olisi fysiikan lakeihin pohjaava faktapohjainen asia, josta ei voi esittää mielipiteitä. Asia ei tietenkään ole näin: juuri maun kentällä voimme aseistautua ja taistella toisia vastaan kaikella sillä kulttuuripääomalla, jota olemme vuosien varrella haalineet.
Toisekseen väite halveksii retorista kilvoittelua. Sen esittäjä kieltäytyy edes aloittamasta väittelyä tai vastaavasti luovuttaa heti, kun tilanne alkaa käydä hankalaksi.
Kolmanneksi väite vihjaa, ettei maun kentällä olisi olemassa hierarkioita – joita siellä tietysti on. Esimerkikiksi klassisella musiikilla on Suomessa laajasti tunnustettu ja verovaroin tuettu asema, mikä tekee siitä Bourdieun mukaan ”legitiimin” eli hyvän maun mukaisen musiikkityylin. Myös jokaisen populaarimusiikkigenren sisältä löytyvät omat hierarkiansa enemmän ja vähemmän legitiimeille tyyleille. Hierarkioiden olemassaolo ei tarkoita, etteikö esimerkiksi klassista musiikkia vastaan saisi kiistellä. Mutta ne eivät poissulje sitä, etteikö klassinen musiikki olisi suomalaisten makuhierarkiassa ylempänä kuin vaikkapa kansanmusiikki.
Neljänneksi vihaan väitettä siksi, etten osaa tai halua noudattaa sitä. Kiistelen musiikista tuttujen, puolituttujen tai tuntemattomien kanssa viikoittain, vaikka empiiriset havaintoni ovat kerta toisensa jälkeen osoittaneet, ettei väittely varsinaisesti johda mihinkään. Musiikkimakua ei voi muuttaa silmänräpäyksessä eikä tahdonvaraisella päätöksellä, koska maku on yksilössä oleva perustavanlaatuinen toiminta­taipumus, eräänlainen ruumiillistunut yhteiskunnallinen rakenne. Se on seurausta monista asioista, kuten kuulijan sosioekonomisesta taustasta, persoonallisuudesta ja siitä, millaista musiikkia hän kuunteli herkkinä nuoruusvuosinaan.
Jälkimmäisen merkitystä musiikkimaun muovaajana kuvastaa esimerkiksi musiikki­kasvatuksen tutkijoiden Adrian Northin ja David Hargreavesin tekemä tutkimus, jossa he pyysivät kolmeasataa 9–78-vuotiasta nimeämään suosikkipop-artistinsa. Enemmistö nosti esiin sellaisen artistin, joka oli uransa huipulla haastateltavien ollessa nuoria tai nuoria aikuisia.
Jotta musiikkimaku voisi muuttua, ihmisen elämässä pitäisi tapahtua laajempi sosiaalinen muutos, jollainen voisi olla esimerkiksi muutto toiselle paikkakunnalle, kouluttautuminen tai uusiin sosiaalisiin verkostoihin hakeutuminen. Myös makuamme ruokkivien instituutioiden pitäisi muuttua: koulujen pitäisi alkaa opettaa toisenlaista musiikkia, konserttitalojen esittää toisenlaista musiikkia ja lehtien kirjoittaa toisenlaisesta musiikista.
Mikään näistäkään ei silti vielä takaa musiikkimaun muuttumista. Aivoja ja musiikkia tutkinut psykologian professori Daniel J. Levitin on todennut, että useimpien ihmisten musiikkimaku vakiintuu 18–20 ikävuoteen mennessä. Sen jälkeen ihminen ei enää ole yhtä avoin uusille kokemuksille.
Musiikkimaun muutos on siis pitkäkestoinen prosessi – jota ei suurella todennäköisyydellä edes tapahdu. Mutta entä sitten? Väittely on itsessään tyydyttävää ajanvietettä, jota on harrastettu niin kauan kun musiikkia on tehty. Yritys käännyttää muita omaan makuun sisältää myös yhden musiikin käyttökokemuksen päävirtalähteistä: polttavan halun saada toiset ihmiset kuulemaan eri tavalla.
Yhteiskuntatieteilijä ja musiikkikriitikko Simon Frith kirjoittaa teoksessaan Performing Rites (1996), että musiikkikokemuksen ytimessä on musiikin väittäminen hyväksi tai huonoksi jollekulle toiselle sekä omien makuarvostelmien puolustaminen keskustelussa, joka tästä seuraa. Frith siis esittää, että musiikkikokemus on pohjimmiltaan sosiaalinen ja että makuasioista saa kiistellä.
Kiistely ei tietenkään aina ole kaunista. Jos jonkun lempimusiikkia haukkuu, hän saattaa pahoittaa mielensä. Frith kuitenkin esittää, että valmius sanoa jotain musiikkia huonoksi on välttämätön osa musiikkikeskustelusta saatavaa nautintoa. Jos ihminen esiintyy jonkin musiikkigenren tai yhtyeen fanina mutta ei koskaan inhoa mitään, herää kysymys, onko hän todellinen fani lainkaan.
”Mervi Vuorela tunnetusti vihaa naisia”, kirjoitti Paula Vesala, kun en ollut pitänyt jonkun nais­artistin levystä.
Olen arvostellut musiikkia työkseni viimeiset 15 vuotta. Suurin osa levyistä ei ole miellyttänyt minua, ja osaa olen inhonnut syvästi. Tämä on saanut jotkut kritiikin kohteista päivittelemään, miksi edes kirjoitan musiikista – aivan kuin musiikin inhoaminen ei olisi suora edellytys musiikin rakastamiselle.
Kielteinen musiikkikritiikki on aina herättänyt vastustusta, mutta oman kokemukseni mukaan sille on tultu viime vuosina aiempaa allergisemmaksi. Esimerkiksi räppäri Pyhimys julkaisi viime vuonna tiedotteen, jossa hän kielsi puolitosissaan kriitikoita julkaisemasta arvioita hänen tulevasta Mikko-levystään. Vain vuotta aiemmin räppäri oli suivaantunut omalla keikallaan siitä, että näki yleisössä kriitikko Arttu Seppäsen. Keikan jälkeen Pyhimys pyysi Instagramissa ihmisiä kertomaan ”rehellisen mielipiteensä keikasta”, jotta ”ei sit liikaa vituta se @arttuseppanen tuleva konserttiarvio, jossa kerrotaan, miten tää ei ollu sitä mitä hänen mielestään ois pitäny”.
Syitä kasvaneeseen kritiikkiallergiaan on useita. Ensinnäkin lehtien kulttuuritoimituksia on pienennetty, mikä on vähentänyt levykritiikkien määrää. Kun kritiikkejä julkaistaan aiempaa vähemmän, ensimmäiseksi karsitaan yleensä heikommiksi katsotuista levyistä. Kun jäljelle jää enemmän myönteisiä kuin kielteisiä arvioita, haukut erottuvat paremmin ja saattavat siksi tuntua rajummilta kuin ehkä ovatkaan.
Toisekseen kritiikkien jälkipuinti on siirtynyt sosiaaliseen mediaan, jossa fanit ja muut samanmieliset pystyvät kätevästi ryhmittymään lynkkausjoukoiksi. Kivoista kritiikeistä ei juurikaan keskustella, mutta negatiiviset tekstit synnyttävät lähes aina haloon – etenkin, jos kritiikin kohteena on tunnettu artisti tai yhtye.
Sosiaalinen media on tarjonnut myös artisteille mahdollisuuden ohittaa inhottava kriitikko. Kun uuden levyn promootion voi hoitaa itse omalta sometililtä, kriitikoille ei enää välttämättä tarvitse lähettää promolevyjä. Tämä on synnyttänyt joillekin artisteille harhakuvan siitä, että he hallitsevat mediaa. Kun joku sitten sanookin jotain poikkipuolista, se hämmentää, sillä haukut eivät vastaa sitä mediakäsitystä, joka artistille on syntynyt itsekontrolloidussa somekuplassa.
”Onko hän entinen bändäri, joka ei ole kelvannut edes teknikoille, vai mistä toi inho muusikoita kohtaan kumpuaa?” pohdiskeli puolestaan muuan Pelle Miljoona -fani.
Kun musiikkikriitikko ilmaisee arviossaan inhoa tai ärtymystä, häntä syytetään usein kateelliseksi, katkeraksi, ilkeäksi tai milloin miksikin. Hänestä saatetaan myös tehdä yliampuvia tulkintoja: ”Mervi Vuorela tunnetusti vihaa naisia”, kirjoitti Paula Vesala, kun en ollut pitänyt jonkun nais­artistin levystä. ”Onko hän entinen bändäri, joka ei ole kelvannut edes teknikoille, vai mistä toi inho muusikoita kohtaan kumpuaa?” pohdiskeli puolestaan muuan Pelle Miljoona -fani erään näkökulmakirjoitukseni jälkeen.
En voi puhua kaikkien musiikkikriitikoiden puolesta, mutta ainakaan omalla kohdallani naisartistin levyn teilaaminen ei ole naisvihaa eikä Pelle Miljoonan paikalleen jämähtäneen retrorockin kritisoiminen inhoa muusikoita kohtaan. (Bändäri en ole koskaan ollut. Teknikon olisin ehkä halutessani saanut, sillä olen koulutukseltani äänisuunnittelija.)
Kun musiikkikriitikko teilaa levyn, se liittyy musiikkiin, sen merkityksiin ja/tai artistin paikkaan yhteiskunnassa. Hyvä kriitikko kontekstualisoi kuulemaansa ja kertoo tarvittaessa musiikin piilomotiiveista, oli niiden taustalla sitten misogyniaa tai vaikkapa yhteistyö Kiinteistömaailman (!) kanssa, kuten Vilma Alinan uusimmalla Mä Välitän -biisillä.
Musiikkikriitikolla on tarvittaessa oikeus antaa kovaakin palautetta, koska hänellä on päässään tuhansien levyjen kuuntelusta ja analysoinnista kertynyt asiantuntemus, jota vasten hän kykenee peilaamaan kuulemaansa todennäköisesti paremmin kuin satunnainen musiikinkuntelija. Vihaisuus auttaa pieninä annoksina myös näkemään selvästi: sen avulla kritiikko voi johdattaa lukijansa tyhjän hypen tai levy-yhtiötiedotteiden sanahelinän läpi.
”Pitkälle jaksaa hiihtää, kun kuuntelee musiikkia jota rakastaa. Mutta ylämäet sivakoi rivakammin, jos välillä altistaa itsensä musiikille jota vihaa”, kirjoitti popkritiikko Samuli Knuuti helmikuussa Foo Fightersin tuoreesta levystä Medicine at Midnight.
”Tämä on suurten eleiden ja tyhjien katseiden fiilisrockia sille preerialle, joka levittäytyy Grohlin silmien takana, silmien jotka ovat kuin kuolleet kuvaputket. Ei varjoa, ei kontrastia, pelkkää ylivalottunutta keskinkertaisuutta lahjattomuuden halogeenivalaistuksessa”, Knuuti jatkaa.
”Tässä vuoden pisimmässä 36-minuuttisessa levyssä ei ole yhtä ainutta karismaattista sekuntiakaan, kun Grohl käy raskaan sarjan painijan sulokkuudella jokaisen kirjoittamansa kliseen kimppuun kuin ne yrittäisivät paeta ovesta ulos. Medicine at Midnight on simulaatio kuolleesta musiikkigenrestä, keinotodellisuus jonne yhä harvempi haluaa.”
Vihainen musiikkikritiikki yritetään usein tehdä tyhjäksi kuittaamalla se yhden ihmisen mielipiteeksi. Väite on hölmö, sillä mitä muuta kritiikki voisi olla? On selvää, että kriitikolla on oma makunsa ja hän tarkastelee musiikkia omasta tietämyksestään käsin. Tämä ei ole ongelma niin kauan, kun kriitikko pitää asian mielessä arviota kirjoittaessaan ja perustelee mielipiteensä hyvin.
Joidenkin mielestä vihaista kritiikkiä pitäisi välttää myös siksi, että maut ja arvot muuttuvat ajan kuluessa, eikä musiikin lopullista arvoa ole siksi mahdollista määritellä. Tämäkin väite on kummallinen. Kenelle muille kritiikkiä muka tehdään kuin tässä ajassa eläville ihmisille? Yksi kritiikin hienouksista on nimenomaan siinä, että se sementoi levyt oman aikansa arvo- ja asenneilmapiiriin – ja tarjoaa myöhemmin kurkistusikkunan tähän aikaan. Ainakin omasta mielestäni on valloittavaa ja silmiä avaavaa lukea esimerkiksi 1980-luvulla kirjoitettuja yhden tähden lyttäyksiä levyistä, joiden merkittävyydestä vallitsee tänä päivänä yleinen konsensus.
Tietysti kriitikotkin kompuroivat. He saattavat missata pointin, altistua ennakkoluuloille, tehdä vääriä tulkintoja tai sortua väsyneisiin arvotuksiin vain sen perusteella, mitä kaanon opettaa. He voivat myös tehdä ylilyöntejä, jos jokin ärsyttää heitä.
Silti: Musiikkikriitikon täytyy pystyä sanomaan, jos jokin vihastuttaa häntä. Se on hänen velvollisuutensa kriitikkona. Jos lukija ei osaa tai halua nähdä ärtymystä merkityksen lähteenä vaan ainoastaan ilkeänä kiukutteluna, hän on ehkä jo kadottanut kosketuksensa musiikin alkukantaiseen voimaan: siihen, miten paljon merkitystä soivat äänet voivat ihmisen päässä saada.
Musiikkia voi inhota kymmenillä toisistaan poikkeavilla tavoilla.
Pikainen gallup musiikkikriitikkokollegoilleni paljasti, että vastenmielisyyden voi laukaista esimerkiksi jokin musiikillinen ilmiö tai trendi, tietty visuaalinen estetiikka tai soundi, musiikki, jonka pääasiallinen tarkoitus on vain pönkittää tekijänsä minäkuvaa, soitannollinen briljeeraaminen, ”silmäniskut” kuulijalle, laskelmointi, kaavamaisuus tai sanoitusten vinkkaama väärä arvomaailma.
Ärsytys voi syntyä myös uskomuksista, tunteista ja oletuksista, joita kohdistaa ihmisiin, joiden kuvittelee pitävän jostain tietystä musiikista. Esimerkiksi Ultra Bra voi ärsyttää, koska siitä pitävät etelähelsinkiläiset vihreät. Vastaavasti tuohtumus voi leimahtaa, jos ”väärät” ihmiset löytävät oman lempimusiikin ja tuottavat sille inflaation. Kaikki tämä kertoo siitä, kuinka musiikkimaussa on yhtä lailla kyse identiteeteistä kuin itse musiikista.
Torjuntareaktio voi syntyä siitäkin, jos musiikki pyrkii jonkin henkilökohtaisen rajan yli ilman, että kuulija saa itse määritellä ehtojaan. Rajarikkoja voi tehdä usealla eri tavalla: tungettelevalla tuotannolla, laulajan intonaatiolla, halvasti asetelluilla sanoilla, musiikin narsistisuudella, väkinäisellä tunnepaatoksella. Pohjimmiltaan kyse on ahtaalle jäämisen tunteesta: siitä, ettei voi mitenkään vuorovaikuttaa musiikin kanssa. Että musiikki ei kuuntele.
Musiikkikriitikot eivät tietenkään ole ainoita, jotka tuntevat välillä raivoa musiikin äärellä. Sosiologi Semi Purhonen työryhmineen havaitsi Suomalainen maku -kirjaan (2014) tekemissään tutkimuksissa, että suomalaiset ovat melko avoimia esittämään inhoaan verrattuna vaikkapa englantilaisiin. Inhon intensiteetit toki vaihtelevat: toiset näkevät punaisia lippuja kaikkialla, toiset ovat kuurompia musiikin ärsytysvivahteille lukuun ottamatta ehkä Finlandiaan kajoamista. ”Kai sinä olet katsonut sitä Voice of Finland -ohjelmaa, kun kerran tykkäät musiikista?” saattaa tällainen ihminen kysyä – ja pöyristyttää musiikkielitistin, jolle jokainen sekunti ohjelmassa on piinaa.
Tutkimuksissa on saatu selville, että klassista musiikkia ja oopperaa inhoavat useammin miehet kuin naiset ja heviä useammin naiset kuin miehet. Kansanmusiikkia vältellään urbaaneilla alueilla, ja klassista ja poppia maaseudulla.
Siihen, millaista musiikkia suomalaiset karsastavat, vaikuttavat eniten ikä ja koulutus. Vanhemmalla ikäluokalla raja kulkee usein kovaäänisessä musiikissa, kuten punkissa tai hevissä, tai selkeässä ”nuorisomusiikissa”, kuten edm:ssä. Nuorempi väki taas välttelee kotimaista kansanmusiikkia, kantria, hengellistä musiikkia ja osittain myös iskelmää.
Kuten jo edellä tuli ilmi, matalasti koulutetut esittävät inhonsa avoimimmin. Koulutetetulle keskiluokalle on tyypillisempää kulttuurinen kaikkiruokaisuus: he voivat diggailla sekaisin vaikkapa Beatlesia, Stravinskyä ja Philip Glassia. Tämänkin ryhmän ihmiset tekevät silti erotteluja muihin ja sulkevat vähemmän arvostetut asiat makunsa ulkopuolelle. Kansainvälisesti tarkasteltuna etenkin metallimusiikki on osoittautunut vedenjakajaksi kaikkiruokaisten suvaitsevaisuudelle. Salonkikelpoisen hevin mallimaa Suomi on tässä suhteessa poikkeus: täällä kaikkiruokaisuuden rajat kulkevat pikemminkin rahvaan kulttuurin genreissä, kuten siinä, kuunteleeko Arttu Wiskaria.
Myös sukupuoli ja asuinalue jäsentävät ihmisen inhokkimusiikkia, joskaan niiden merkitys ei ole läheskään yhtä suuri kuin koulutuksen tai iän. Tutkimuksissa on kuitenkin saatu selville, että klassista musiikkia ja oopperaa inhoavat useammin miehet kuin naiset ja heviä useammin naiset kuin miehet. Kansanmusiikkia vältellään urbaaneilla alueilla ja klassista ja poppia maaseudulla.
Musiikkia inhotaan siis monista eri syistä ja monilla eri intensiteeteillä kaikkialla Suomessa. Mutta sanotaanko sitä enää ääneen samalla tapaa kuin ennen?
Salailun luonne näyttäisi kääntyneen päälaelleen. 1970-luvulla Bourdieu kirjoitti, että epäkiinnostus musiikkia kohtaan on ”erityisen salattava barbarian muoto”. Nykyään jotkut salailevat sitä, että ylipäätään kuuntelevat musiikkia.
Eiks toi nyt ole vähän turhaa ja lapsellista”, eräs puolituttu totesi minulle baarissa hiljattain. Olin juuri vaihtanut keskustelunaihetta jalkapallosta musiikkiin ja alkanut vaahdota, kuinka ärsyttävää kaupunkilaishipsterien ironinen Arttu Wiskari -diggailu mielestäni oli.
Muutama päivä myöhemmin kommentoin Facebookissa David Foster Wallacea käsittelevää kirjallisuuskeskustelua. Se oli virhe: kun tiedustelin, mikä albumi voisi olla Infinite Jestin musiikillinen vastine nykyajassa, monelle keskustelijalle tuli kiire asemoida itsensä moisen musiikkihöpinän ulkopuolelle.
”Eipä tule kyllä enää juurikaan seurattua musiikkia”, yksi kommentoi.
”Onneksi musiikkimakuun liittyvien asioiden merkitys omassa elämässäni on jo pitkän aikaa ollut onnellisen lähellä nollaa”, toinen jatkoi.
Kommenteista saa vaikutelman, että musiikista jauhaminen olisi nykyään jotenkin noloa tai jopa vähän säälittävää kaltaisteni eli yli kolmekymppisten keskuudessa. Samansuuntaisia ajatuksia esittää tietokirjailija Tommi Uschanov uusimmassa teoksessaan Kuinka musiikkia käytetään (2020). Uschanov kirjoittaa, että musiikista on nykyään vaikeaa saada keskustelua aikaiseksi edes sellaisten ihmisten kanssa, jotka muutoin keskustelevat mielellään lähes mistä tahansa (poislukien sellaiset kontekstit, jotka keskittyvät yksinomaan musiikkiin).
”Kipukynnys sille, missä kohtaa omasta musiikkimaustaan oma-aloitteisesti kertova yksilö aletaan mieltää itseään väärällä tavalla esille tuovaksi ja siten sosiaalisia sääntöjä rikkovaksi, tuntuu madaltuneen aiemmasta, siinä missä se ei ole samalla tavalla madaltunut esimerkiksi elokuva- tai kirjallisuusmaun kohdalla”, Uschanov kirjoittaa.
Havainto on mielenkiintoinen, ja se saattaa selittää esimerkiksi sen, miksi juuri kukaan ei enää lue tai julkaise musiikkilehtiä. Toisaalta kysymys lienee myös iästä: Harva (varhais)keski-ikäinen jaksaa enää etsiä tai löytää uutta musiikkia samalla tarmolla kuin parikymppisenä – saati vaahdota siitä samalla omistautumisen asteella. Z-sukupolven edustajia taas tuntuu kiinnostavan jokin ihan muu kuin musiikki: tubettajat, somepersoonat, pelit ja niin edelleen.
Uschanov huomauttaa, että musiikkimaku saattaa yhä olla identiteettimme tärkeimpiä rakennuspalikoita, mutta nykyään identiteetin tärkeys ilmenee pikemminkin siinä, miten sitä suojellaan maailmalta kuin julistetaan maailmalle. Etenkin nuorille aikuisille musiikkimausta on tullut yksityinen asia, josta ei kiistellä kavereiden kanssa. Näin väittää myös toimittaja-kirjailija Emmi-Liia Sjöholm Helsingissä Sanomissa 2019:
”Suuri osa ystävistäni jakaa kanssani saman kokemuksen. Emme milloinkaan suostuisi jakamaan Spotify-tunnuksiamme bileiden kaikkien vieraiden käyttöön. Osa ystävistäni ei antaisi niitä edes puolisolleen”, Sjöholm kirjoittaa.
Musiikkimaun yksityistyminen ei tietenkään ole mikään täysin uusi ilmiö. Kuulokkeiden ansiosta musiikkia on pystynyt kuuntelemaan salaa muilta 1980-luvulta lähtien, ja 2000-luvulle tultaessa kuulokekuuntelu on vain lisääntynyt mukana kulkevien älypuhelinten vuoksi. Tuntuisi kuitenkin liian helpolta yrittää selittää musiikkimaun yksityistymistä kuuntelun yksityistymisellä – ovathan esimerkiksi musiikkifestivaalien kävijämäärät vain lisääntyneet viime vuosina.
Yksi vaihtoehto on, että musiikin käyttötarkoitus on muuttunut. Jos musiikkia kuunneltiin vielä 1990-luvulla kotisohvalla keskittyneesti, ”musiikin tähden”, nykyään kuuntelu saattaa olla välineellisempää. Musiikista haetaan eri tunnetiloja eri täsmä­tarkoituksiin: kuntosalitreeniin, juoksulenkille, työviikosta toipumiseen, tunnelman kohottamiseen. Koska käyttötarkoitukset ovat yksityisiä ja ohimeneviä, myös musiikki niiden käyttövoimana halutaan pitää yksityisenä.
On myös mahdollista, että Spotifyn kaltaiset suoratoistopalvelut ovat hämärtäneet ihmisten musiikillisia identiteettejä. Kun algoritmi tyrkyttää jatkuvasti uutta musiikkia, saattaa eksyä sellaistenkin bändien äärelle, joita ei normaalisti kuuntelisi. Ja kun eksyy tarpeeksi kauas, ei enää välttämättä halua kavereidensa tietävän, minne päätyi.
Niin tai näin, salailun luonne näyttäisi kääntyneen päälaelleen. 1970-luvulla Bourdieu kirjoitti, että epäkiinnostus musiikkia kohtaan on ”erityisen salattava barbarian muoto”. Nykyään jotkut salailevat sitä, että ylipäätään kuuntelevat musiikkia.
En enää näe painajaisia Visitorsista. En ratkea päättymättömään vihamonologiin, jos joku mainitsee teoksen. Olen jopa hiljaisesti, joskin kakistellen, hyväksynyt sen, että jotkut ihmiset ihan oikeasti pitivät Visitorsia ”koskettavana musiikillisena elämyksenä”. Heillä oli siihen varmaankin syynsä.
Jos musiikissa on jotain selittämätöntä, on se siinä, kuinka erilaisena se näyttäytyy eri ihmisille. Musiikki saa jatkuvasti uusia merkityksiä ihmisten identiteeteissä, ja eri ajat, ihmiset ja kulttuurit voivat muodostaa siitä uusia ja taas uusia makuarvostelmia ja tulkintoja.
Visitors osui johonkin yhteiseen nimittäjään tai identiteettien ryppääseen. Se tavoitti jotain, mikä puhutteli tässä ajassa, ja sai siksi monta (keskiluokkaista) alaleukaa väpättämään.
Silti, tai juuri siksi, inhosin sitä.
Esseetä varten on taustahaastateltu sosiologian professoria Semi Purhosta Tampereen yliopistosta ja musiikkitieteen yliopistonlehtoria Juha Torvista Helsingin yliopistosta.
3 kommenttia