Naisurheilun kriisi ei ole piilossa – me vain teeskentelemme, ettemme näe sitä
Maailmalla naisten urheilu kasvaa koko ajan isommaksi, mutta Suomessa tutut ongelmat ovat yhä läsnä. Naisurheilun suurin ongelma ei ole raha, aika tai näkyvyys, sanoo Aition kirjoittaja ja entinen jalkapalloilija Maiju Ruotsalainen.
Naisurheilusta puhutaan Suomessa kasvutarinoina. Mahdollisuuksina. Tulevaisuutena. Potentiaalina.
Todellisuudessa naisurheilun suurin ongelma ei ole raha, aika tai näkyvyys. Se on tahallinen rehellisyyden puute.
Esimerkiksi monissa suomalaisissa seuroissa tyttöpelaajat ovat taloudellinen perusta. Vanhemmat maksavat, joukkueet pyörivät ja järjestelmä pysyy hengissä. Silti päätökset tehdään toisaalla. Tyttöjoukkueet ovat seuroja varten, seurat eivät tyttöjä varten. Joukkueet ovat olemassa, mutta harvoin keskiössä. Ne ovat mukana, mutta harvoin strategisesti tärkeitä.
Me tiedämme, mitä tapahtuu. Me vain emme halua sanoa sitä ääneen, koska nykytila hyödyttää liikaa liian monia. Tämä rakenne ei ole sattumaa. Se on saanut jatkua, koska sitä ei ole koskaan pakotettu muuttumaan.
Lapsi ei ymmärrä budjetteja. Hän ei tiedä, mihin seuran rahat ohjataan tai kuka niistä päättää. Mutta lapsi ymmärtää arvon. Hän näkee ja tekee johtopäätöksen, jota kukaan aikuinen ei sano ääneen: minun urheiluni ei ole yhtä tärkeää.
Tätä viestiä ei tarvitse opettaa. Se opitaan kokemalla.
”Kun loukkaantumiset ja uupuminen lisääntyvät, syy kohdistetaan yksilöön.”
Yksi naisurheilun vakavimmista ongelmista on se, mistä vaietaan eniten: harjoittelua ei ole rakennettu naisille.
Tyttöjä ja naisia ei harjoiteta oikein, koska naisurheilua ei ole tutkittu eikä sillä ole ollut kiire. Valtaosa urheilututkimuksesta perustuu poikiin ja miehiin.
Silti naisten odotetaan harjoittelevan, palautuvan ja kehittyvän samoilla malleilla. Kun loukkaantumiset ja uupuminen lisääntyvät, syy kohdistetaan yksilöön. Harvoin järjestelmään.
Tämä ei ole tiedon puutetta. Tämä on priorisointia.
”Naisurheilua kutsutaan usein menoeräksi.”
Toinen naisurheilun suurimmista ongelmista on, että emme tunne sen yleisöä. Emme edes tiedä, kenelle naisurheilua tehdään. Se on tietoinen valinta.
Kuka seuraa naisten urheilua? Miksi he tulevat paikalle? Mikä heitä sitouttaa, mikä karkottaa?
Näihin kysymyksiin ei ole vastattu, koska niitä ei ole systemaattisesti kysytty. Ja syy on yksinkertainen: naisurheilussa ei ole panostettu markkinoinnin, viestinnän ja tapahtumatuotannon ammattilaisiin.
En tarkoita harrastajia tai ”sivutoimisia”. Tarkoitan ammattilaisia, joiden tehtävä on tehdä toiminnasta kiinnostavaa, saavutettavaa ja taloudellisesti kestävää.
”Naisurheilua pyöritetään yhä oletuksella, että laatu kentällä riittää.”
Naisurheilua kutsutaan usein menoeräksi. Mutta menoerä ei muutu tuottavaksi sillä, että toivotaan enemmän yleisöä. Se muuttuu tuottavaksi vain, jos siihen rakennetaan tarina, yleisöpolku, tapahtuma ja kumppanuuslogiikka.
Tällä hetkellä panostus menee urheiluosaamiseen, mikä on välttämätöntä. Mutta emme panosta ihmisiin, joiden tehtävä on kerätä yleisö, rakentaa arvo ja synnyttää tulovirtoja.
Ilman tätä osaamista naisurheilua ei kaupallisteta. Ja ilman kaupallistamista sitä ei priorisoida.
Naisurheilua pyöritetään yhä oletuksella, että laatu kentällä riittää. Ei riitä.
”Ei ole sattumaa, että tutkimusten mukaan jopa 94 prosentilla ylimmän johdon naisjohtajista on urheilutausta.”
Naisurheilun nykyinen rakenne on ollut monin tavoin puutteellinen, mutta sillä on ollut seuraus, jota ei ole osattu nähdä voimavarana.
Naisurheilijat ovat tottuneet toimimaan ympäristöissä, joissa vaatimustaso on korkea eivätkä resurssit vastaa niitä. Juuri tämä epäsuhta on pakottanut heidät kehittämään taitoja, joita työelämä nyt huutaa: itsensä johtamista, paineensietoa, vastuun kantamista ja kykyä toimia epävarmuudessa ilman turvaverkkoja.
Ei ole sattumaa, että tutkimusten mukaan jopa 94 prosentilla ylimmän johdon naisjohtajista on urheilutausta.
Tämä rakenteiden synnyttämä osaaminen tarjoaa perustan, jolle naisurheilua voi rakentaa jatkossa tietoisesti – ei sattumanvaraisesti, vaan vahvuutena.
”Hiljaisuus tässä ei ole neutraali valinta.”
Naisurheilu ei tarvitse suojelua kritiikiltä tai uusia korupuheita. Se tarvitsee rohkeutta kohdata todellisuus.
Naisurheilun arvo on tiedossa. Kysymys on tämä:
Kuka ottaa vastuun siitä, että naisurheilua johdetaan kokonaisuutena, ei pelkkänä kulueränä? Kuka tuo mukaan markkinoinnin, viestinnän ja tapahtumien ammattilaiset? Kuka uskaltaa tehdä päätöksiä, eikä vain puhua potentiaalista? Ja kuka uskaltaa tehdä sen rakenteissa, joiden nykytila hyödyttää liikaa liian monia?
Hiljaisuus tässä ei ole neutraali valinta. Se on kannanotto nykytilan puolesta.
Kommentit