Lucia yritettiin raiskata pikkukylässä, Dalian toimisto räjäytettiin – Pakolaisnaiset kertovat kokemastaan vainosta

Lucia on kotoisin Myanmarista ja kuuluu kareni-vähemmistöön. Hän saapui Suomeen vuonna 2006 kiintiöpakolaisena.

– Lapsuuden ajoista muistan vain sen, kun sotilaat ja poliisit tulivat kotiin kysymään isää ja veljiä. Olin liian pieni enkä tiennyt, missä he piileskelivät, Lucia muistelee.

Vuonna 1988 oli 12-vuotiaalle Lucialle erityisen rankka vuosi. Silloin sotilasjuntta otti vallan, opiskelijoiden protestit laajenivat, sisällissota riehui ja väkivaltaisuudet yleistyivät. Lisäksi Lucian äiti menehtyi, ja isä vei tyttärensä orpokotiin.

Neljä vuotta myöhemmin veli vei Lucian Thaimaan puolelle, hallitusta vastustaneiden opiskelijaliikkeiden leiriin. Niillä oli myös aseellinen siipi. Lucia sai lääkintäkoulutuksen ja alkoi hoitaa potilaita ja ommella haavoja.

– Kareneille itsemääräämisoikeutta tavoitellut ryhmittymä solmi tulitauon hallituksen kanssa vuonna 1995. Silloin palasin kotiseudulleni tapaamaan isääni. Hänet oli pidätetty avunannosta taistelijoille. Ryhmittymä värväsi minut, kun siellä kuultiin lääkintäkoulutuksestani.

– En vieläkään käsitä, miten uskalsin lähteä yksin päivän ajaksi kulkemaan sademetsän halki. En usko, että minulla olisi enää rohkeutta siihen, Lucia pohtii.

Hallinto oli julma, ja vähemmistöjä syrjittiin. Moni ryhmä taisteli sitä vastaan majoittuen sademetsissä ja vuoristoissa kaukana kaupungeista.

– Kerran metsässä nostin päätä väärässä paikassa, ja bambupuun lehden terävä kärki haavoitti silmääni. Yritin ommella sen itse, vaikka en nähnyt mitä tein. Lopulta minut lähetettiin hoitoon kaupunkiin. Matka sademetsässä kävellen kesti koko päivän, Lucia kertoo.

Lucialle jäi vahvoja muistoja: nuori nainen kävelemässä haavoittuneena sademetsässä, epäselvällä reitillä, vaarallisia eläimiä ja hallituksen joukkoja peläten.

– Se oli pelottavaa. Piilouduin ja olin hiirenhiljaa, kun aavistin jotakin. Myöhemmin komentaja sai moitteita siitä, että hän oli lähettänyt minut yksin matkalle.

Eräässä pikkukylässä matkan varrella Lucia yritettiin raiskata.

Myöhemmin Lucia avioitui miehen kanssa, joka oli auttanut häntä vaikeissa tilanteissa, ja he asettuivat pakolaisleirille. Siellä Lucia alkoi kouluttaa leirin naisia keskittyen naisten oikeuksiin ja tasa-arvoon.

– Kouluttaminen oli minulle tärkeä ja terapeuttista.

Menneiden muistelu ei ole Lucialle helppoa.

– En vieläkään käsitä, miten uskalsin lähteä kulkemaan yksin päivän ajaksi sademetsän halki. En usko, että minulla olisi enää rohkeutta siihen, Lucia pohtii.

– Paikallinen vallanpitäjä ei tehnyt mitään naisten kunniamurhien lopettamiseksi, sanoo Dalia, Irakista paennut kurdi.

Dalia on kurdi Irakista. Hän saapui kiintiöpakolaisena Suomeen 20 vuotta sitten ja työskentelee täällä lähihoitajana.

Hän oli alle kolmenkymmenen liittyessään Itsenäisen naisjärjestön toimintaan Kurdistanissa 1990-luvun puolivälissä. Seuraavana vuonna hän kuului jo järjestön edustustoon ja sitä seuraavana järjestön hallitukseen.

– Se aika oli poikkeuksellisen haastavaa, sillä Baathin hallinto oli syrjäytetty Kurdistanissa, ja kaksi kurdipuoluetta hallitsi aluetta. Tilanne oli sekasortoinen, ja erityisesti naisten asema heikkeni pelottavalla tavalla, Dalia kertoo.

Naisjärjestö oli aktiivinen tasa-arvon puolestapuhuja. Se järjesti erilaisia tilaisuuksia ja julkaisi kuukausilehteä nimeltä Tasa-arvo. Dalia oli hallituksessa, kun järjestö päätti perustaa turvakodin naisille, jotka olivat hengenvaarassa kunniamurhien vuoksi.

– Kaikki toimivat vapaaehtoisesti ja uskoivat vakaasti työnsä merkitykseen. Oli kova isku paikallisille vallanpitäjille, kun turvakodin perusti hallituksen sijasta kansalaisjärjestö.

Naisjärjestö joutui paikallisjohtajien silmätikuksi.

Kunniamurhien määrä nousi huolestuttavasti. Tarkkaa lukua ei tiedetä, mutta vuonna 2005 tehdyt epä- viralliset tutkimukset paljastavat, että vuodesta 1991 lähtien noin 33 000 naista oli menettänyt henkensä kunnian nimissä Kurdistanin hallintoalueella.

– Naisten kunniamurhasta tuli ilmiö, joka vaikutti jopa ulkomailla asuviin kurdiyhteisöihin, kuten Fatima Shahendalin tapauksessa.

– Paikallinen vallanpitäjä ei tehnyt mitään naisten kunniamurhien lopettamiseksi, ja aniharva asetettiin syytteeseen naisten murhasta. Monesti vallanpitäjät jopa suojelivat murhaajia.

Ainoan turvakodin paikat olivat niin kysyttyjä, ettei tilaa riittänyt kaikille suojelua tarvitseville naisille. Vapaaehtoiset ottivat ulkopuolelle jääneet koteihinsa. Dalian nelihenkisen perheen pienessä kaksiossa piileskeli aina kaksi naista, toisinaan jopa viisi.

– Se oli äärimmäisen vaikeaa. Talouspakotteet vaikuttivat raskaasti, ja minun piti usein ottaa lapseni mukaan toimistoon tai turvakeskukseen. Meidän piti liikkua huomaamattomasti, koska naisia etsittiin jatkuvasti. Riski oli valtava, vuoden aikana jouduimme muuttamaan kolmeen eri asuntoon, Dalia kertoo.

Vuosituhannen vaihtuessa naisjärjestö julkaisi Naisten huuto -aikakauslehden, mutta järjestö kiellettiin kesällä 2000. Aseelliset joukot tyhjensivät toimiston ja turvakodin. Naiset olivat omillaan.

– Kuulimme myöhemmin, että sen vuorokauden aikana surmattiin kaksi naista. Toinen heistä oli asunut myös meidän luonamme, Dalia paljastaa kyynelten täyttäessä hänen silmänsä.

Dalia sanoo välillä miettivänsä, miten rohkeni aikoinaan toimia.

– Riski oli valtava. Kerran toimistomme räjäytettiin vain puoli tuntia sen jälkeen, kun olimme poistuneet paikalta.

Äärimmäisistä vaikeuksista huolimatta Dalialle ja muille mukana olleille jäi myös mukavia muistoja yhteisistä iltahetkistä, jolloin piileskeleville naisille yritettiin tarjota hieman iloa ja vaihtelua.

– Lauloimme, tanssimme, kerroimme vitsejä, luimme runoja... Ne olivat hetkiä, jolloin unohdimme hetkeksi kaiken ympärillämme, Dalia muistelee silmät taas kerran kostuen.

Kun kontrolli Iranissa tiukkeni entisestään, Parshang vaihtoi kaupunkia useaan kertaan, kunnes joutui perheineen pakenemaan maasta.

Iranilainen Parshang Mohammedi saapui vuonna 1999 Jyväskylään kiintiöpakolaisena. Hän oli ollut teini-iässä, kun ympäri Irania oli 1970-luvun lopulla protestoitu shaahin valtaa vastaan. Hänen kotikaupungissaan Sanandajissa ei ollut aluksi merkkejä mielenosoituksista, kun Parshang siskoineen päätti lähteä keskustaan.

– Siirryimme kävelykadulta autotielle. Hetken kuluttua muutama muu liittyi mukaan, ja pian pari muuta. Ohitimme lukion, ja opiskelijat liittyivät äänekkäästi mukaan. Suuri mielenosoitus oli valmis. Voin sanoa, että me panimme protestit Sanandajissa liikkeelle, Parshang kertoo.

Kuten suurin osa Iranin asukkaista, Parshang toivoi parempaa elämää osallistuessaan vuoden 1979 vallankumoukseen, mutta maasta tehtiinkin islamilainen tasavalta. Seurasi tiukkoja sääntöjä, muun muassa huivipakko naisille.

– Aloin voimakkaasti vastustaa huivipakkoa. En aina käyttänyt huivia. Yhdessä muiden naisten kanssa järjestäydyimme ja suunnittelimme tempauksia. Toiminta oli jokapäiväistä.

Naisryhmä kirjoitti seinille hallitusta vastustavia iskulauseita, jakeli kirjoituksia ja kokoontui julkisilla paikoilla ilman huivia. Parshang pidätettiin useita kertoja kahdeksi tai neljäksi viikoiksi kerrallaan.

– Kun vankilassa huomattiin, että olimme aktivisteja, minut suljettiin erityisselliin.

Pidätykset eivät lannistaneet Parshangia, vaan pikemminkin innostivat jatkamaan. Ennen pitkää tilanne äityi niin pahaksi, että useat Parshangin läheiset saivat pitkiä vankeustuomioita, esimerkiksi sisko viisi vuotta. Lisäksi Parshang irtisanottiin luokanopettajan työstään, ja hän joutui elättämään perhettään ompelemalla.

– Sisko asuu nyt Alankomaissa ja kärsii yhä masennuksesta. Voin vain kuvitella, mitä hänelle on tehty vankilassa, Parshang sanoo.

Kun kontrolli tiukkeni entisestään ja tilanne Iranissa kävi yhä vaikeammaksi, Parshang vaihtoi kaupunkia useaan kertaan, kunnes joutui perheineen pakenemaan maasta.

Vuosikymmeniä myöhemmin Parshang seuraa yhä Iranin tilannetta toiveikkaana.

– Ei tiedetä, mitä kaikille pidätetyille tapahtuu, mutta vankeuden jälkeen monien into taisteluun heikkenee. Siitä huolimatta islamilaisen tasavallan kohtalon koittaminen on ajan kysymys.