Tiede unohti klitoriksen pitkäksi ajaksi, sillä tiedettä tekivät ne, joilla sitä ei ollut
Naiset ansaitsisivat tutkimukseen perustuvaa tietoa omasta kehostaan ja miehet siitä ihmisestä, jonka kanssa harrastavat seksiä, kirjoittaa Maaret Launis.
Kävipä kerran niin, että mies ja nainen harrastivat seksiä, eikä miehellä ollut aavistustakaan, missä naisen klitoris oli. Kävipä kerran myös niin, että nainen ei itsekään tiennyt missä naisen oma klitoris oli.
Nyt lukija voi lisätä edelliseen virkkeeseen sanojen kerran kohdalle sen, kuinka monta kertaa hänelle on käynyt näin.
”Koko lantionpohjan alue on relevanttia pelikenttää kaikille mielihyvästä kiinnostuneille, myös naisille itselleen.”
Olen viime aikoina kirjoittanut seksistä paljon ja paneutunut erityisesti seksuaalisuuden lähihistoriaan. Hieman typertyneenä olen pannut merkille, miten paljon seksistä on ymmärretty tieteessä jo 1950-luvulla. Tällöin tutkija Alfred Kinsey esitti, että seksuaalinen halu ei ole joko homo- tai heteroseksuaalista, vaan ihmisen seksuaalisuus on luonteeltaan vivahteikasta ja ajan yli muuttuvaa. Typerryttävää on se, että samaan aikaan tiedeyhteisöllä on ollut perustavanlaatuisesti puutteellinen käsitys naisen anatomiasta.
Australialainen urologi Helen O’Connell alkoi tutkia klitoriksen anatomiaa tutkimusryhmänsä kanssa 1990-luvulla, ja teki historialliset julkaisunsa klitoriksen anatomiasta vuonna 2005. Siis silloin, kun minä jo luin ensimmäisiä Cosmopolitanejani perheenjäsenteni happamista kommenteista huolimatta. Vuonna 2005 esiteltiin uutena tietona, että klitoris on kymmenen kertaa luultua suurempi elin, ja että sen tuntoherkkyys on penikseen verrattuna kaksin-kolminkertainen. Klitoriksen näkyvä osa, sen pää, on vain jäävuoren huippu.
Toki klitorista on ollut vaikea tutkia: se ei peniksen tavoin roiku esillä, vaan on suurimmaksi osaksi kehon sisällä. Ruumiinavauksilla on tosin saatu tietoa ihmisen anatomiasta jo 1500-luvulta lähtien, mutta klitoris säästyi uuden ajan tiedemiesten mielenkiinnolta. 1900-luvun alussa psykoanalyysin kehittäjä, Sigmund Freud otti klitoriksen puheeksi ja kutsui klitorisorgasmeja ”epäkypsiksi”.
Tämä muodostaa kauniin esimerkin siitä, miksi diversiteetillä on tieteen tekemisessä väliä: noin puolella väestöstä on klitoris, mutta sitä ei ole pidetty merkittävänä tutkimuskysymyksenä, kun tieteen tekemisen on hoitanut karkeasti sanoen se toinen puolikas.
Klitorisorgasmeista ja vaginaorgasmeista puhutaan edelleen. Vaginaorgasmin saa, jos naisen emättimessä olevaa g-pistettä stimuloidaan riittävästi, kerrotaan. Itsekin olen vielä jokin aika sitten osallistunut kaveriporukassa voivotteluun siitä, miksi ne vaginaorgasmit tahtovat olla niin kiven alla. Sehän on se kunnollinen, järisyttävä, kyynelet silmistä kirvoittava orgasmi, eikö niin?
O’Connellin tutkimustulokset tarkentavat tätäkin kuvaa: vaginaorgasmi näyttää olevan klitorisorgasmi. Se vain aistitaan vaginan seinämien läpi. Klitoris levittyy laajalle alueella ja kuten penis, se turpoaa stimulaation tuloksena. Tämä tarkoittaa, että koko lantionpohjan alue on relevanttia pelikenttää kaikille mielihyvästä kiinnostuneille, myös naisille itselleen.
”Perimätieto kertoo, että hyvään rakastajuuteen kuuluu useimmiten jonkin verran vaivannäköä sekä kokeilemista ja erehtymistä.”
Seksi on kuitenkin lopulta enimmäkseen kaikkea muuta kuin anatomiaa. Maailma ei myöskään toimi niin, että tiedeyhteisö tekee löydöksen, joka sitten lahjoitetaan massoille täytäntöönpanoa varten. Jos toimisi, naiset olisivat eläneet tyystin vailla mielihyvää koko ajanlaskun ajan ja saisivat nyt enemmän orgasmeja. Näin asia ei totisesti ole: suomalaiset naiset eivät saa lainkaan enempää orgasmeja kuin 1970-luvulla, vaikka itsemääräämisoikeus ja tasa-arvo ovat kehittyneet kohisten. Vaikuttaa siltä, että tietoa on, mutta tahtoa ja aikaa ei ole.
Siinä, että naisten anatomiaan on suhtauduttu niin välinpitämättömästi niin pitkään, on jotain sanalla sanoen surullista. Naiset ansaitsevat tutkimukseen perustuvaa tietoa omasta kehostaan, ja miehet ansaitsevat tutkimukseen perustuvaa tietoa siitä ihmisestä, jonka kanssa mahdollisesti harrastavat seksiä.
Kaikki miehet eivät totisesti pane suurta painoarvoa naisen mielihyvälle seksin aikana, mutta tuskin kukaan haluaa ehdoin tahdoin olla huono rakastaja. Perimätieto kertoo, että hyvään rakastajuuteen kuuluu useimmiten jonkin verran vaivannäköä sekä kokeilemista ja erehtymistä. Eräs kokenut seksuaaliterapeutti tokaisi kerran, että mies on rakastajana parhaimmillaan yli 40-vuotiaana siksi, että vähentyneellä testosteronin määrällä on hänen mukaansa yhteys parempiin rakastajan taitoihin, vaikka se samalla merkitsisi heikompaa stondista. Kauan eläköön elinikäinen oppiminen!
Ja mitä tulee klitoriksen omaavaan henkilöön, hän voi myös tehokkaasti vesittää kumppanin pyrkimyksiä esittämällä, että sellainen kopeloiminen on kuumaa, joka ei oikeasti tunnu missään. Väitän, että esittämistä tapahtuu melko paljon. Jos haluaa parempaa seksiä, klitorikselle pitää varata aikaa ja vaivaa. Kärsivällisyys ei ole se seksikkäin hyve, mutta mitä tulee seksiin, sitä kannattaa kokeilla.
