Vahvojen naisten kasvattama näyttelijä Anu Sinisalo ei halua ylläpitää äitimyyttiä: ”On ollut helpottavaa saada olla myös heikko ja huono”

Herra Kaiku osaa manipuloida Anu Sinisaloa taitavasti. Se katsoo vetoavasti ruskeilla silmillään ja ilmoittaa, että Anun on kannettava se sylissään alas portaita. Kun päästään porras­tasanteelle, Anu laskee Kaikun lattialle. Edessä on vielä pari askelmaa kodin ulko-ovelle. Ne parikymmentä kiloa painava koira laskeutuu häntä heiluen. Viis portaista!

Kaiku on kahdeksanvuotias bordercollie. Koiran varsinainen isäntä on Anun poika Aleksi, mutta se viettää aikaa myös Anun luona.

Kokeneena koira­ihmisenä Anu tietää, miten paljon iloa ja naurua lemmikki tuo omistajalleen. Espanjasta tuotu rescuekoira Pinja eli Anun kanssa kuusitoista ja puoli vuotta.

– Hurmaava seniorirouva Pinja kuoli pari vuotta sitten. Se ehti reissata työmatkoillani mukanani Suomea ristiin rastiin ja sai nukkua hotellihuoneessani. Kun kuvasimme Sorjosta Joensuussa, apunani oli koiranhoitaja. Pinja oli luonteeltaan epäluuloinen kaikkia vieraita kohtaan. Paikalla ollut eläintenkouluttaja Tuire Kaimio näki, miten Pinja vei hoitajaa kuin pässiä narussa, Anu kertoo.

Koira on kuin perheenjäsen. Herra Kaiku on Pinjaan verrattuna hyvin reagoiva ja paljon viestivä koira, Anun mielestä myös hyvin fiksu.

– Jos olen kotona siirtänyt jonkin esineen toiseen paikkaan, Kaikun ilme paljastaa, että se on huomannut asian.

Samana vuonna kuin Pinja kuoli myös Anun äidinäiti, mama, joka oli hänelle hyvin läheinen.

– Hän sai elää pitkän ja täyden elämän. Hän oli kuollessaan 94-vuotias ja surin häntä ja samanaikaisesti Pinjaa. On armeliasta ja lempeää antaa itselleen lupa surra. Surun läpikäyminen puhdistaa, ja suuren surun äärellä huomasin surevani pienempiäkin, ehkä mieleni pohjalle jääneitä asioita ja ongelmia.

Mamalta ja äidiltään Anu on saanut vahvan naisen mallin.

– Olen ehdottomasti vahvojen naisten kasvattama, ja sen ansiosta kasvoin hyvin itsenäiseksi naiseksi. Viime aikoina olen miettinyt, ettei aina tarvitsisi olla vahva, vaan apuakin saa ja voi pyytää. Illuusio siitä, että kaikesta pitää selvitä itse, kumpuaa sieltä vahvojen naisten arvomaailmasta.

Anu opettelee myös hellittämistä. Hänellä riitti töitä koronavuosienkin aikana, mikä on tietysti tärkeää ja tavattoman onnekasta.

– Olen kova unelmoimaan ja nyt yritän antaa aikaa myös unelmille. Kaikkien ei tarvitse toteutua, mutta ajatukset saavat välillä leijua.

Äiti saa olla epätäydellinen

Oscar’s Bar Helsingin Itiksessä on sopiva haastattelupaikka näyttelijälle, joka on palkittu Jussi-patsaalla ja kahdella Kultaisella Venlalla. Jussi tuli elokuvasta Ei kiitos vuonna 2014, Venlat televisiosarjoista Helppo elämä vuonna 2010 ja Sorjonen 2017.

– Kun katson palkintoja kotonani, ajattelen, että johonkin olen yltänyt. Arvostan saamiani tunnustuksia, vaikka mikään itseisarvo ne eivät ole. Työni merkitsee minulle todella paljon. Vaikka olen aina ollut freelancer, töitä olen aina lopulta saanut. Työn vastapainona, hiljaisina aikoina, on luotettava tekemättömyyden sietämättömään keveyteen sekä kestettävä luopumisen tunnetta, Anu sanoo.

Teatterikouluun hän pyrki vasta 25-vuotiaana ja pääsi sisään saman tien. Sitä ennen Anu oli tehnyt monenlaisia töitä ja ehtinyt tulla äidiksi.

– Lapsen saaminen on ollut isoin asia elämässäni, mutta myös vaikein ja haastavin. Samalla se on ollut palkitsevin. Meillä on poikani Aleksin kanssa hyvät välit, ja olemme aina pystyneet puhumaan asiat selviksi.

Anu haluaa romuttaa äitiyden myyttejä tunnustamalla, että hän on tehnyt myös virheitä.

– Vanhemmuuden epätäydellisyyden hyväksyminen on suurimpia ja vapauttavimpia oivalluksiani. Minun ei tarvitse olla enemmän kuin olen eikä ylläpitää äitiydestä luotua mielikuvaa. On ollut helpottavaa saada olla myös heikko ja huono.

Työtään Anu tekee intohimoisesti, eikä hän voisi kuvitella olevansa muuta kuin näyttelijä. Ammattinsa lisäksi hän rakastaa perusarkea, joka ankkuroi kiireisen työelämän jälkeen takaisin hitaampaan rytmiin.

– Pidän pienistä asioista, tykkään kokata ja tavata ystäviä. Nyt talvella korostuu värien merkitys, ja täytän kodin värikkäillä tyynyillä ja pehmeillä matoilla. Parasta on se, ettei koko ajan tarvitse tehdä ja toimittaa.

Anu sanoo, että eskapismi, todellisuuspako, on luksusta. Hänen eskapismiaan ovat kirjat, elokuvat ja televisiosarjat. Niihin uppoutuessaan Anu sulkee puhelimen. Myös työnsä takia hän tarvitsee hetkiä, jolloin kukaan ei saa häntä puhelimella kiinni.

– Kyky laskeutua omiin oloihin ja omaan mielenalaan on antautumista ja laiskottelua. Sellainen lataa henkisiä akkuja. Ajatukset asettuvat järjestykseen, kun niille antaa tilaa ja aikaa.

Metsälenkillä mieli rauhoittuu

Anun yksi hyvä elämän motto kuuluu, että ”liike kohtuudella on lääke”. Hän on huono sitoutumaan säännöllisiin liikuntatunteihin, mutta sauvakävelylle voi lähteä milloin mielii.

– Käyn sauvakävelemässä yksin tai Herra Kaikun kanssa. Kävely antaa ääriviivat, jäsentää kehoa ja mieltä. En voisi kuvitella, että kuuntelisin äänikirjoja kävellessäni, sillä rakastan luonnon ääniä. Luonto soi eri vuodenaikoina eri tavoin. Keväisin metsä helisee lintuja, ja nyt talvella metsä on hiljaa lumen alla. Sekin on ääntä, lumen hiljaista ääntä.

Kävelymeditaation aikana Anu rauhoittaa mielensä. Tutun metsälenkin aikana hän tekee joskus myös töitä.

– Kävelyn tasaisessa rytmissä voin käydä mielessäni läpi jonkin työni tekstiä. Annan uuden roolihenkilöni tulla mukaan kävelylle ja opettelen tuntemaan häntä, melkein keskustelen hänen kanssaan. Lopullisen hahmon luovat tietenkin myös vastanäyttelijä ja koko tiimi, jonka kanssa teen töitä.

Kävelyn lisäksi Anu harrastaa satunnaisen säännöllisesti kylmävesiuintia ja tekee välillä ”viisi tiibetiläistä riittiä”, jotka yhdessä hengityksen kanssa lämmittävät ja vahvistavat ennen kaikkea keski­kehon lihaksia. Niihin ei liity henkisiä harjoituksia.

– Tanssitunneille menen, kun tekee mieli tanssia. Minulla ei ollut tanssitaustaa, ennen kuin osallistuin Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan vuonna 2014. Se oli mielen ja kehon mullistava kallisarvoinen kokemus, enkä vaihtaisi sitä mihinkään.

Hän sijoittui kilpailussa toiseksi opettajansa Jani Rasimuksen kanssa.

Ikääntyminen vapauttaa

Nyt 57-vuotiaana Anu tarkastelee itseään uteliaasti ja opettelee sietämään epätäydellisyyttä.

– Valehtelisin, jos väittäisin, etten mieti ikääntymistä. En mieti sitä millään kohtalokkaalla tavalla, vaan koen vapautumista nuoruuden vaatimuksista. Koska olen fyysisesti terve, voin sanoa, että olen todella onnekas, hän sanoo.

Hyvä ravinto on oleellinen osa kehon ja mielen hyvinvointia. Anusta on kiinnostavaa, kuinka paljon suoliston terveys vaikuttaa aivojen ja koko kehon hyvinvointiin. Uutta tutkimustietoa tulee jatkuvasti, ja asiasta puhutaan yhä enemmän.

– Lihan syöminen on jäänyt iän myötä yhä vähemmälle. Teen itselleni helppoja arkiruokia ja rakastan lämpimiä salaatteja ja papuja.

Anu söi elävää ravintoa jo lapsuudenkodissaan. Hän muistaa, että kodin ikkunalaudat olivat täynnä itupurkkeja.

Anun mama puhui paljon ravinnon merkityksestä ja muistutti, että ruoka pitää pureskella perusteellisesti, ei hotkia.

– Hän korosti myös veden juomisen tärkeyttä. Joka aamu herätessäni juon kaksi lasia vettä.

Lisäksi mama kävi joogatunneilla ja meditoi.

– Istuimme yhdessä olohuoneen lattialla ja yritin silmät kiinni kuunnella tikittävää kelloa hänen ohjeittensa mukaisesti. Sitten yritin hiljentää mieleni.

Nykyisessä ikävaiheessa on tiettyä vapautta ja keveyttä. Anun mielestä naurua ja huumoria tarvitaan aina, samoin itseironiaa ja leikkimieltä. Hän sanoo olevansa tunneihminen, jonka tunteet liukuvat laidasta laitaan.

– Olen tunteilla kyllästetty!

Uutisia Anu seuraa tiettyyn määrään, mutta ei ahdistukseen asti.

– Meihin kaikkiin vaikuttavat monenlaiset epävarmuutta tuovat asiat, kuten sodat, taloudellinen turvattomuus ja pandemian aiheuttamat uhat. Pitää kuitenkin luottaa oman elämänsä voimavaroihin eikä lamaantua maailman kauheuksien edessä.

Ulkomaille puhtaalta pöydältä

Alkanut vuosi avautuu Anulle seikkailuna uuteen. Helsingin Aleksanterin teatterissa jatkuvat Kaikki ystäväni -näytelmän esitykset Miitta Sorvalin ja Sanna Stellanin kanssa. Esitystä nähdään myös kiertueella pitkin Suomea. Lisäksi Anu on mukana muutamassa televisiosarjassa

– Teen joitakin töitä myös ulkomailla. On huumaavaa, ettei minua tunneta siellä ja voin lähteä tekemään työtä ikään kuin puhtaalta pöydältä. Tähän ikään mennessä minulla on jo paljon ammattitaitoa, ja saan olla siitä onnellinen. Uteliaana ihmisenä on kiinnostavaa tehdä töitä uusien ja vieraiden kollegojen kanssa. Se on kuin seikkailu.

Anu arvostaa myös nuorempia kollegoitaan siitä, että he tekevät suomalaista näyttelijäntaidetta tunnetuksi ulkomailla. Hänen mielestään Suomessa näytellään eri tavoin kuin muissa Pohjoismaissa.

– Ehkä se ero tulee siitä, että olemme jotenkin hyvin aitoja ja autenttisia. Meillä ei ole myöskään varsinaista tähtikulttia, ja olemme hyvällä tavalla arkisia ihmisiä. Se tekee suomalaisista kiinnostavia ulkomaisissa produktioissa.

Ihanat kollegat ja ystävät ovat Anulle hyvän elämän tukipilareita.

– He ovat tärkeitä kaikkinaisen hyvinvoinnin kannalta. Ystäväpiirini on hyvinkin suppea, mutta iloitsen siitä, että olen yllättäen saanut aikuisiällä uusia ystäviä. Näissä ystävyyksissä ei ole menneisyyden painolastia eikä tarvitse tietää ihmisen koko elämäntarinaa, Anu sanoo.