Vain 3–4 prosenttia uhreiksi joutuvista miehistä tekee asiasta poliisiasian, sanoo Miessakit ry:n väkivaltatyöntekijä Jussi Pekkola.

Miessakit ry:n Väkivaltaa kokeneet miehet -ryhmä tekee työtä vain niiden miesten parissa, jotka itse ovat joutuneet väkivallan kohteiksi. Väkivaltaa itse tekeville miehille on oma ryhmänsä, Lyömätön linja.

Väkivaltaa kokeneet miehet -ryhmä aloitti toimintansa kolme vuotta sitten. Parin vuoden aikana, viime syksyyn mennessä, parisataa lähisuhdeväkivaltaa kokenutta miestä oli rohkaistunut hakemaan keskusteluapua toimistolta ihan kasvokkain.

Pekkolan miesasiakkaista 85 % on joutunut vaimonsa tai avovaimonsa pahoinpitelemäksi. Vain 15 % on kohdannut muunlaista väkivaltaa, esimerkiksi kadulla.

– Asiakkaamme eivät välttämättä edusta väkivallan uhrien valtavirtaa. He ovat useimmiten melko korkeasti koulutettuja ja luottavat avuntarjoajiin, Pekkola sanoo.

Pekkolan mukaan miehillä kestää pidemmän aikaa tunnistaa oma roolinsa lähisuhdeväkivallan uhrina. Avun pyytämisen koetaan merkitsevän jonkinlaista miehisyyden menettämistä.

– Rikosilmoituksen tekemiseen on edelleen korkea kynnys. Mies saattaa pelätä, että poliisi ei usko hänen kertomustaan, Pekkola sanoo.

Tavatonta ei ole sekään, että jotkut väkivaltaa kokeneet miehet tulevat avun pariin  haettuaan ensin apua omaan väkivaltaisuuteensa.

– Usein parisuhteessa väkivalta on molemminpuolista. Toisinaan syytökset miehen väkivaltaisuudesta osoittautuvat perättömiksi. Syytökset voivat olla tapa manipuloida uhri uskomaan kaiken johtuvan hänestä. 

Psykiatrisen sairaanhoitajan koulutuksen saanut Pekkola paikkasi 2000-luvulla väkivallan uhrien vammoja Töölön tapaturma-asemalla.

– Kun ruhjeita saaneella vaimolla oli saattajanaan mies, niin miestä automaattisesti epäiltiin pahonpitelijäksi. Jos taas pahoinpidellyllä miehellä oli vaimo saattajana, niin yhtä automaattisesti nainen nähtiin auttajana. Nyt osaisin katsoa asiaa siltä kantilta, että se vaimokin voi olla pahoinpitelijä. Puolet parisuhteissa tapahtuvista törkeistä pahoinpitelyistä ja tapon yrityksistä kohdistuu miehiin, Pekkola sanoo.

Pekkolan mukaan miehillä kynnys tunnustaa puolison käytös väkivaltaiseksi on selkeästi korkeampi kuin naisilla.

– Asia konkretisoistuu miehelle vasta sitten, kun kysymme, olisiko sinun itsesi tekemä läpsiminen väkivaltaa. 

Pekkola vahvistaa Tommin kertoman siitä, että lastensuojelukaan ei välttämättä puutu naisen käyttämään väkivaltaan yhtä hanakasti kuin miehen tekemään.

– Voi olla, ettei väkivaltaa tunnisteta, koska perinteisesti naista ei ole nähty väkivallan tekijänä. Meillä on jostain syystä sellainen ajattelutapa, että naisen tekemä väkivalta ei ole niin haitallista miehille eikä lapsillekaan kuin jos pahoinpitelijä on mies. Tähän ehkä vaikuttaa miehen ja naisen fyysinen kokoero.

Häpeän tunteen lisäksi mies voi Pekkolan mukaan jättää tekemättä väkivallasta rikosilmoitusta myös siksi, että vaimo uhkaa tehdä miehestä valheellisen rikosilmoituksen lasten seksuaalisena hyväksikäyttäjänä.

– Tähän törmäämme jatkuvasti. Myös somea ja erilaisia verkkopalveluita käytettään loukkaamiseen ja jopa valheellisen materiaalin levittämiseen. Ystäviäkin valjastetaan antamaan vääriä todistuksia, Pekkola päivittelee.

– Samasta syystä kuin naisetkin. Voi olla ajatus, että toinen muuttuu, kun se kerran sitä lupaakin. Usein mies ei myöskään halua olla yksin. Miehen tarve saada lapsia ja perhe voi olla ihan yhtä suuri kuin naisellakin.

Me Too -kampanjassa Pekkola ei näe ristiriitaa oman työnsä kanssa.

– Päinvastoin. Sen myötä olemme saaneet enemmän näkyvyyttä myös miehiin kohdistuvalle väkivallalle.

”Muijan kuriin laittaminen” kuului aikaan, jolloin se oli lain miehelle suojaama keino: vaimo tavallaan nähtiin miehen omistuksena.

– Onneksi niin ei ole enää, vaan kaikki ihmiset sukupuoleen katsomatta ovat itsenäisiä ihmisiä oikeuksineen. Syitä väkivaltaisuuteen löytyy niin paljon niin miehilllä kuin naisillakin temperamentista, kasvatuksesta ja olosuhteista. Sukupuoli on ihmisessä vain yksi osa ihmistä.