Kun Suomi ja Ruotsi alkoivat keskustella Nato-jäsenyydestä Ukrainan sodan takia, Venäjän tiedotus­välineistä kantautui outoja, epätosia ­väitteitä: Astrid Lindgren oli natsi, Suomi keskittää panssariajoneuvoja itärajalle. Sepitettyjä uutisia kutsutaan myös ­disinformaatioksi, kertoo tutkija Katri Pynnöniemi, Helsingin yliopiston ja Maanpuolustuskorkeakoulun Venäjän turvallisuuspolitikan tutkimuksen ­apulaisprofessori.

Disinformaation yksi käyttötarkoitus on luoda ja ylläpitää viholliskuvia. Silloin jokin maa, EU tai vaikkapa Nato esitetään venäläisille kielteisessä valossa, jopa ­turvallisuusuhkana, ja siten luodaan edellytyksiä jopa sotilaallisen voiman käytölle.

– Väite toisesta maasta irrotetaan ­paikallisesta kontekstista, kehystetään Venäjän propagandatarpeisiin sopivalla tavalla, ja istutetaan valmiiseen viholliskuvagalleriaan, Pynnöniemi sanoo.

Venäjällä esitetyt väitteet voivat ­meidän näkökulmastamme tuntua hämmentäviltä tai huvittavilta. Voikin olla ­vaikeaa ymmärtää, miten ja miksi tietyt, toistuvat väitteet toimivat Venäjällä.

Pynnöniemi kertoo, että uhkakuvilla on pitkät juuret venä­läisessä itseymmärryksessä.

– Venäjän historia on täynnä jännitteitä ja konflikteja. Historian tulkitseminen taisteluna ulkoisia vihollisia vastaan on keino luoda ja ylläpitää kansallista yhtenäisyyttä. Tehokkaimpia kanavia Venäjän argumenttien levittämiselle ovat poliitikkojen ja viranomaisten puheet.

Valtiollinen Venäjä ei lähtökohtaisesti ole sitoutunut totuuteen.

– Lisäksi sen ­tuottamat kertomukset ja väitteet voivat olla ristiriidassa keskenään. Venäjän ­johdon viestien käsitteleminen on ­medialle haaste. Jokainen epätosi väite pitäisi tunnistaa ja taustoittaa.

Korjaillessamme natsiväitteitä päädymme puhumaan Venäjän toiminnan sijasta Venäjän väitteistä.

– Tutkijoiden tehtävä on avata ­laajempaa kontekstia ja ajattelukehyksiä, jotka Venäjän disinformaatiossa toistuvat, jotta tunnistetaan, mitä kannattaa oikaista.

Artikkelin aloituskuvassa voitonpäivän paraati 9.5.2022 Moskovassa.